torstai 12. maaliskuuta 2020

Pakko, pakko, pakko...


Ihmiselämä on täynnä käytännön pakollisuuksia. Hankalaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa kun noista isoista ja pienistä pakoista tulee ylivoimaisia. Onneksi en ole vielä ylivoimaisuustilassa, mutta suuren kivenmurikan työntelyltä tukevan ylämäen yli kaikki pakot tällä hetkellä tuntuu. Pelkästään postin avaaminen saattaa kestää päiviä. Laskut hoidetaan vasta viimeisenä mahdollisena päivänä eikä mitään ylimääräistä jaksa. Monet sellaiset asiat, jotka pitäisi hoitaa, mutta joilla ei ole määräpäivää, jäävät hoitamatta.

Jo viime kesästä saakka vaivannut jatkuva väsymys on tässä talven saatossa vain pahentunut. Nykyiseltään nukahdan kesken päivän pariinkin kertaan ihan kunnon uneen. Tunti tai puolitoista menee kerralla. Lisäksi nukun vielä yötkin paremmin kuin ennen. Hyvä asia on, että vuosia kiusanneet nukahtamisvaikeudet on tällä hetkellä taakse jäänyttä elämää. Ainoastaan kipu herättää öisin. Joskus haittaa on enemmän ja toisinaan vähemmän, mutta näin on jatkunut jo vuosia, joten unen katkonaisuuden ei luulisi olevan väsymyksen syy.

Lähikuukausina minulta on tarkastettu kaikki tärkeimmät veriarvot, jotka on likipitäen täydellisessä tilassa. Eli mitään isompaa elimellistä vikaa ei pitäisi olla. Ainoastaan paastosokeri on aavistuksen alle viitearvon alarajan ja viime aikoina paljon puhuttu ferritiini on hieman matalahko. Olisiko siinä syy väsymykselle? Mene ja tiedä. Olen yrittänyt ottaa vähän lisärautaa, mutta toistaiseksi sen ottaminen on ollut satunnaista, kun en ole jaksanut ottaa siihenkään asiaan todellista otetta. Toisaalta syykin voi olla ihan toisaalla.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että väsymykseni on yhdistelmä kipujen pahenemisesta, kokoaikaisesta lievästä huimauksesta ja henkisestä kuormituksesta. Tuo huimausjuttu käy hermoille, koska sen syy on epäselvä enkä tiedä miten sitä voisi hoitaa. Perusteltuja syitä voi löytää niskasta, näköongelmasta, korvista ja/tai nivelten asentotunnosta. Vikaa kaikissa. Se ei ole sillä tavalla lamauttavaa kuin edelleen ajoittain vaivaavat huimauskohtaukset vaan kyse on enemmänkin asentohuimauksesta yhdistettynä siihen tunteeseen kuin kulkisi kevyessä aallokossa kyntävällä laivalla. Välillä otettava sivuaskeleita, jotta tasapaino säilyisi.

Oikeaksi ongelmaksi tuo on muodostunut lähinnä siinä mielessä, että se on lisännyt kaatumisriskiäni. Viime marraskuun jälkeen olen kaatunut kymmenen kertaa. Osa on tosin johtunut liukastumisesta ja osa nilkan pettämisestä, mutta osalle ei ole löytynyt mitään ulkoista syytä. Kaatumisissa on aina omat riskinsä, vaikka vuosien saatossa, satojen kaatumisten myötä, huippuunsa hiotut kaatumisen tekniikat on selvästi edelleen hallinnassa. Olen miettinyt, että pitäisikö ottaa käyttöön joku kävelyn apuväline. Kävelykeppi ei tule pitkäaikaisessa käytössä kyseeseen käsien tilanteen vuoksi, mutta kenties rollaattori. Ehkä. Kynnys on korkea, mutta tavalla tai toisella kaatuilusta on päästävä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Mitä nyt sitten?


Hoidolliselta kantilta elämää tiiraillessa voi huomata sen olevan eräänlaisessa suvantovaiheessa. Nyt mietin suunnitelmaa siitä miten tästä pitäisi edetä. Sen verran olen edennyt, että olen saanut lääkäriajan terveyskeskukseen, jotta saisin lähetteen käsikirurgille etusormen alituisen sijoiltaanmenon ja kivun tähden. Lähetteestä on ollut jo aiemmin puhetta, mutta sen ajankohtaa on mietitty, koska on ollut niin paljon kaikkea muuta. No ajan terveyskeskukseen sain vasta toukokuulle. Sellaista se on. On toisaalta mukava vähän hengähtää ilman, että mitään erityistä on näköpiirissä, mutta mitään rentouttavaa elo ei tällä hetkellä ole. Kivut on tänä talvena ollut pahempia kuin pitkään aikaan. On tullut uusia vaivoja ja vanhat on aktivoituneet. Etenemismahdollisuuksia hoidon tasolla olisi, mutta mihin suuntaan.

Erityisenä murheena on kädet, joissa on laaja-alaista ongelmaa molemmissa olkapäissä, kyynärpäissä, ranteissa ja sormissa. Tuet auttaa kyllä jonkun verran kipuihin, mutta samalla ne tekevät käsistä kiistatta entistä kömpelömmät. Se aiheuttaa käsittämätöntä turhautumista kun yrittää jotain yksinkertaista asiaa, kuten vaikka ostosten saattaminen kassiin tai oven avaaminen avaimella, eikä vaan tahdo motoriset taidot riittää. Sitten kun lisätään liikerajoitukset ja tukien rajoitukset sekä voimien puute niin olen usein turhautumisen lisäksi melkoisessa pulassa.

Pitäisi varmaan vaan yrittää hyväksyä tilanne, kun muutakaan vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Minun käsistäni, eikä muistakaan osista tule millään korjauksilla tavanomaisella tavalla toimivia. Kuntoutussuunnitelmassa minulle suositeltiin sopeutumisvalmennusta. Se on kai invalidiliiton kursseja, joka koostuu laitospätkistä. Ensin olin vähän mietteliäs, että olenhan minä sopeutunut jo vuosia sitten, mutta viime päivinä asiaa mietittyäni tajusin, että tosiasiassa minulla on huomattavia vaikeuksia sopeutua käsien ja sitä myötä arjen toimintakyvyn nopeaan huononemiseen, joten kenties pyrin vielä hakeutumaan valmennukseen.

Lähiaikoina on tulossa tekonivelkyynärpään "vuositarkastus", joka siis ottaa paikkansa noin puolentoista vuoden kohdalla, mutta niinhän sitä sanotaan, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikä ajankohdalla mitään väliä olisikaan, jos kaikki olisi kunnossa, mutta totuus tuosta leikatusta on, ettei sitä voi parhaalla tahdollakaan sanoa kunnossa olevaksi. Se ei tietenkään edesauta jatkohoidon saamista noille muille ongelmakohdille. Epäonnistuminen taitaa pelästyttää niin minut kuin ortopeditkin. Ja siitäkin huolimatta, toisen kyynärpään tilanne heikkenee koko ajan. Siinä kädessä myös olkapään kipu ja sijoiltaanmenot alkavat olla kestokyvyn rajalla. Eikä varmaan tarvitse edes mainita toisesta, koko ajan sijoiltaan olevasta olkapäästä, joka olisi jo pitänyt hoitaa. Se ei odottelusta parane. Päinvastoin.