lauantai 30. tammikuuta 2016

3. päivä post op

Aika päivittää kuulumisia. Ei ole kunto riittänyt aikaisempaan esiintuloon. Leikkaus tehtiin nukutuksessa. Kivunhoito tapahtuu epiduraalikipupumpun avulla. Vielä nytkin kolmantena päivänä saan annoksen puudutetta joka minuutti. Lisäksi vartin välein pystyn itse painamaan lisäannoksen. Silloin kone nakuttaa minuutin ajan annoksia. Tämän lisäksi on myös suun kautta otettavia lääkkeitä, joista osa aiheuttaa pahoinvointia. Tutuksi on tullut niin oksennus, kipu, itku, kiroaminen kuin avuttomuus. Oikea unelmapotilas siis! Avuttomuus on noista se pahin. Leikkaus onnistui hyvin. Ei hermovauroita. Leikkaushaava näyttää ilmeisesti hyvältä. Verta taisin kyllä menettää aika paljon, ja verenpaineet olleet vähän alhaalla.

Leikkauspäivä
Fysioterapeutti kävi ennen leikkausta antamassa ohjeistusta ja kysyi apuvälineistä. Onko suihkutuoli, tarttumapihdit, sukanvetolaite... eli en niitä sitten turhaan hankkinut. Edelleen sitä mieltä että ne kysymykset oli liian myöhään. Mutta kahdeksalta siis saliin, jonka jälkeen valmisteluja. Kipupumppu, suonikanyyli, mittarit, virtsakatetri... yhtä jos toista letkua ja putkea siis. Leikkaushaavan vielä dreeni, mutta sen laitosta en mitään tiedä, niinkun en tietysti itse leikkauksestakaan.

Salista heräämön kautta valvontayksikköön. Valvontayksiköön tulin yhden jälistä luulisin. Valehtematta voin myöntää että silloin ajattelin että peruutetaan koko juttu! En halua olla tässä. Ei niinkään kivun vuoksi kuin hirvittävän sekavuuden ja epämukavuuden.

Makasin yhtäjaksoisesti selälläni 30 tuntia pystymättä itse vaihtamaan edes tyynyn asentoa. En nukkunut silmäystäkään. Verenpaine mitattiin puolen tunnin välein,  sormessa anturi, happiviikset, sydänvalvonta, kipupumppu, kanyyli, katetri ja dreeni. Ajantaju hämärtyi ja luulin että en mitenkään selviä aamuun. Valvontayksikkö ei ole mitenkään rauhallinen paikka vaan siellä sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Vielä ennen aamua onnistuin itsekin oksentamaan päälleni ja sänkyyn. Mikäs sen kivempaa! Ylimmät siivottiin tietysti pois, mutta vaatteita ja lakanoita ei vaihdettu, joten viehättävä haju seurana aamuun.

2. Päivä (se pahin päivä?)
Valvontayksiköstä takasin osastolle yhdentoista maissa. Koko aamu sekava ja huonovointinen. En tiennyt mitään leikkauksen onnistumisesta eikä minulle ylipäätään kerrottu oikein mitään. Hermot kireällä todella. Osastolla kysyin hoitajalta että tietääkö hän miten meni. Eikö lääkäri ole käynyt? Ei, en ole kuullut mitään. No sitten se menee varmasti maanantaille. Maanantaille! Että odottaisin tärkeää tietoa viikonlopun yli. Itku ja hammasten kiristys siitä tuli.

Fysioterapeutti kävi ja ohjeisti että koitas istua mahdollimman paljon siinä sängyn laidalla. No joo en ollut vielä kertaakaan istunut kunnolla (aamupesun aikana jotain yritystä) ja sängynlaidat oli nostettu ylös. Jalat ei paljon liikkuneet - ei siis mitään mahdollisuutta omatoimiseen istuskeluun. Ruoka-aikaan näin tilaisuteni ja pyysin hoitajaa auttamaan minut istumaan. "Ei minulla ole aikaa" se vastasi.  Niinpä sain jäädä sängyn pohjalle syömään ateriaa joka ei ollut sänkypotilaalle sopiva. Toisin sanoen ei juomia nokkamukissa. Tavallisesta mukista juominen on siinä tilanteessa haasteellista. Jälleen raivoa.

Tähän tilanteeseen kirurgi saapui paikalle. Vastassa ei ollut hyväntuulinen ja kiitollinen potilas. Tarkasti että jalka toimi. Ei hermovaurioita. Yllättävän hyvin meni vaikka oli iso korjaus, se sano. Minä sieltä sängynpohjalta tiuskin että miten voin toipua jos en pääse edes liikkeelle. Haluan päästä liikkeelle!! En ymmärrä raivoasi, on vasta toinen päivä, on tehty iso työ että sulle saadaan toimivat jalat. Varmasti et lähde hajottamaan sitä ja irrottamaan niitä ruuveja! Lisäsi vielä että jos osapainovaraus ei onnistu niin sitten menet pyörätuoliin, ja toinen leikkaus suunniteltua aikaisemmin. "Koska liikkeelle?" penään. Vielä tänään se lupasi. Fysioterapeutti tulee opastamaan.

Mitä siihen raivoamiseeni tulee niin kyllä se tietysti oikeassa oli. Ihan turhaa raivoa. Oli tosiaan vasta toinen päivä. Sattu huono hetki ja ajantaju oli kadonnut jossain välissä sitä elämäni kamalinta ja pisintä yötä valvoessa. Kivut suht hyvin hallinnassa syömisen jälkeen, mutta sitten piti lähteä röntgeniin. Sen jälkeen oli taas kipuja. Kieräyttivät minut siellä ympäri leikatun lonkan puolelta. Huusin, itkin, kirosin. Uppouduin kipuun ja olin taas oikea unelma potilas...

Fysioterapeutti kaappas mut matkaan röntgenkeikalta liikkeellelähtö yritykseen. Ei ihan paras hetki sekään. Mutta halu liikkeelle oli kova. No ylös pääsin ja sitte tulikin ylös kovalla vaivalla syöty lounas. Se yritys päätty siihen, mutta se eka nousu suoritettu. Illalla vielä muutama askel hoitajien avustuksella. Kamala toinen päivä suoritettu.

3. Päivä
Sain yöllä pahoinvoinnin estolääkkeen. Ja voimakkaamman kipulääkkeen. Vähäksi ajaksi lähes kivuton olo, ja pahoinvointikin pysyi poissa. Sain nukutuksi ja aamulla heti parempi olo. Jaksoin istua aamupalalla eikä kipua siinä tuntunut. Pääsen itse sängyn reunalle mutta en takasin petiin.

Päivällä kävi fysioterapeutti. Kokeiltiin polvitukia ei-leikattuun jalkaan, jotta se ei vaan pettäisi alta kesken puolipainovaraksen, ja aiheuttaisi tuhojaan. Melko jäykkää menoa sellasella oikein järeällä polvituella - tultiin siihen tulokseen että parempi ilman. Vielä jäi epäselväksi millä välineellä kuljen. Maanantaina kokeiluun erilaisia. Reumarollaattori, reumasauvat.... ja mitä kaikkea niitä nyt oli. Pahimmillaan se pyörätuoli. Sain erilaisia petihajoituksia: pakarapuristusta, nilkan ojennusta, polven koukistusta ja jotain liikettä pitäisi saada myös etureiteen.

Sunnuntaina ei taida paljon tapahtua, joten näillä mennään nyt. Eka vessa reissu on suoritettu kävelytuen ja hoitajan suosiollisella avustusella, ja huomenna pitäisi ottaa loput letkut irti, ja sitä myötä pääsisin suihkuun. Pelkkä ajatus on mieltä piristävä. Kipu vähän hirvittää, siis sitten kun epiduraali lähtee, mutta onhan siitä joskus luovuttava. Tavoittena on tietysti päästä pian kotiin. Se edellyttää tiettyjen perustaitojen sujumista. Katsellaan kuinka käy.

torstai 28. tammikuuta 2016

Viimonen hetki ennen viiltoa

Kahdeksalta - ykkösvuorolla. Tosi proosallista, mutta minun on ihan järjetön nälkä. Pienen iltapalan jälkeen oltu syömättä, joten onhan siitä nyt aikaa. Sitten kun vielä eilen päivällisellä oli papusoppaa ja vehnälettuja - niin vatsa kiittää ja kumartaa. Kun se on vähän heikko kohta muutenkin. Onkohan niistä pavuista tarkoitus saada proteiinit kasaan. Kuidut on ainakin vähissä. Ei muuten, mutta kun kipulääkkeet pistää vatsan muutenkin sananmukaisesti koville.

No taas on niin tärkeitä ajatuksia. En tiedä vielä oikein mistään käytännön asioista, mutta niistä sitten jälkikäteen kunhan pääsen takasin tolpilleni. Tässä on nyt vaan pakko luopua kaikesta kiusaantuneisuudesta. Joo tiedän, että nämä on täällä kaiken nähneet, mutta minulle tämä ei ole jokapäiväistä. Ei ole mukava luovuttaa ohjia perusasioista, jotka on tottunut itse arvokkuudella (no häveliäisyydellä sitten!) hoitamaan.

No nih, tästä se lähtee!

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Näillä tiedoin!

Näillä tiedoin. Niinhän minä eilen kirjoitin. Omituisen ennakoivasti. Leikkauksen piti olla tänään, mutta ei se sitten ollutkaan. Voitko uskoa, mutta väärä päivä! Aamulla vääntäydyin tänne seitsemäksi, ja oikeastaan jo paljon ennen sitä, kun Kela-taksikeskuksessa yliarviotiin matkaan kuluva aika. Siitäkin ajasta onnistuin jo nipistämään pois puoli tuntia - nytkin olin täällä 45 minuuttia liian aikaisin, ja ilman nipistystä olisin ollut reippaasti yli tunnin. Siinä sitten seisoin kipeillä jaloilla, ohuissa verkkareissa, ilman hanskoja (unohtui) ja värjöttelin lukitun oven takana. Siitä olisi pitänyt kai jo ymmärtää ettei se päivä tästä paremmaksi muutu.

Eikä muuttunut. Mikä sun nimi on? Ei löydy.... katsotaas... joo odotas. Niin että lonkkako sulle laitetaan vai polvi? Minä siihen mumisten että eiku öö tuota PAO. Mikä? Niin siis periasetabulaarinen osteotomia. Ahaa.. joo no odotas siinä ni selvitellään tätä sun asiaa. Kyllähän se siitä sitte ajan kanssa selvis... leikkaus on huomisen listalla. Piste.

Eikä sitä tietenkään ollut mitään mahdollisuutta aikaistaa. Se nyt oli ihan itsestään selvää heti kun kuulin etten listalla ole. Ei leikata tänään. Mulle lähetetyssä kirjeessä oli muuten tämä päivä. Ei siis ollut mun moka tällä kertaa. Harmittaa se silti. Olin jo ehtinyt valmistautua. Henkisesti.

Vaihtoehdot oli joko jäädä tai lähteä. Minä jäin. Olen täällä (ilmaiseksi!) täysihoidossa huomiseen. Viisi ateriaa ja lepoa levon päälle. Oikeasti tosi tylsää, mutta en kyllä jaksa sen taksinkaan kanssa tossa eestaas hyömytä. Omalla autolla olisin lähtenyt saman tien takasin kotiin, mutta ei auta - tämä meni nyt näin. Toisaalta... jos miettii minun ja tämän laitoksen (Tyks) yhteistä 37 vuoden historiaa, niin tämä kyllä sopii hyvin joukon jatkoksi. Ei ole ihan aina mennyt putkeen. Toivottasti tästä eteenpäin paremmin.

Jos saisi vaikka nukuttua, niin sitten tästä olisi jotain hyötyäkin. Yöllä siis. Ainakin se teoreettisesti on mahdollista pidempään kun ei tarvitse puoli viideltä nousta. Yksin huoneessa ainakin vielä tänään, joten häiriötöntä. Ikkuna paikka - ihan hyvä on näkymä. Katso kuva. Tuomiokirkko siintää taustalla. Ilma on tosin vähän tuhrunen, mutta ei pidä antaa sen haitata. 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Päivä ennen PAOta

En varmasti nuku silmäystään ensi yönä. Niinhän se aina menee; jos jotain ehdottomasti pitäisi niin sitten ei varmasti pysty. Eikä oikein pysty enää keskittymään kunnolla mihinkään. Apuvälineet on hankittu, ja taksi tilattu huomisaamuksi. Tiedän, että olen niin hyvin valmistautunut kun vaan suinkin olen osannut. Kämppä on rukattu toipilaalle sopivaksi ja ruoka-annoksia ja leipää on pakkasessa vähintään pienen armeijan tarpeisiin. Olen sijannut itselleni sohvapaikan ajanvietteiden välittömään läheisyyteen. Nyt vain toivon, että mitään oleellista ei ole unohtunut. No, onhan minulla sentään jotain tukiverkostoa, jos oikein pahaa hätätilannetta pukkaa, vaikkei kokoaikaista apua olekaan tarjolla.

Huomenna (näillä tiedoin) tehtävässä periasetabulaarisessa osteotomiassa (PAO) tarkoituksena on kääntää liian matala lonkkamaljani parempaan asentoon, jotta se tukisi paremmin reisiluunpäätä, jolloin kuormitus jakautuisi tasaisemmin, ja sitä kautta kipujen pitäisi toipumisen edistyessä (toivottavasti) loppua. Leikkauksen tarkoituksena on myös estää tai ainakin hidastaa lonkan nivelrikon kehittyminen. Tällaisessa luulossa olen nettitietojen perusteella - vaikka ne oikeat tiedot onkin olleet harmittavan vähissä tai sitten ainakin huonossa muistissa.

Jatketaan edelleen nettitiedoilla. Jotta lonkkamalja siis voidaan kääntää, se on sahattava (taottava/murrettava?) irti lantiosta. Pala kiinnitetään parilla ruuvilla uuteen asentoonsa. Luutumista odotellessa jatketaan 6 - 8 viikkoa sauvakävelyä.

(Kirjoitettu 26.1.2016 / uusinta julkaisu)


tiistai 19. tammikuuta 2016

Apuvälineitä lainaamassa

Leikkaus lähestyy, ja jysähtää välillä tajuntaan aiheuttaen sellaisen kivan uppoavan tunteen jossain tossa sydämen tienoilla. Yleensä sitä seuraa hyvin selvä ajatus: EI! Toisaalta kun on taas pari viime yötä valvonut kipujen kanssa (kipulääkkeistä huolimatta) eikä pöpperöisellä lumella kävely suju oikeastaan ollenkaan, niin muistaa kyllä, että miksi tämä todellakin on tarpeen. Alkaa kai vaan vähän jännittää.

Erityisesti hirvittää ohjeistuksen ja tiedon puute. Luullakseni leikkaus vaikuttaa elämääni viikkojen (tai kuukausien) ajan, mutta mitään kunnollista ohjeistusta ei ole. Ei apuvälineistä, ei lääkkeiden käytöstä ennen leikkausta, ei oikein mistään käytännön asiasta. Se on sentään kerrottu ettei sovi syödä puolen yön jälkeen ennen leikkausta. Ilmeisesti menen siis aikalailla sokkona tähän - pelkkien nettitietojen varassa. Ei ole hyvä - eikä se ole omiaan myöskään herättämään luottamusta koko juttuun. Jos mitään ohjeistettavaa ei ole, niin senkin oikeastaan voisi kertoa selväsanaisesti. Tyyliin: tämä leikkaus ei vaadi sinulta mitään valmistautumista. Tule paikalle, niin katkotaan luut!

No joka tapauksessa kävin tänään kunnan apuvälinelainaamossa. Kyynärsauvoja lukuunottamatta mitään ei siis ole ohjeistettu. Siellä lainaamossa sitten pohdiskeltiin, että mikä kuntoni mahtaa leikkauksen jälkeen olla. Otin tavaraa lainaan varmuuden varalle, koska en tosiaan tiedä mistään rajoitteista. Järki sanoo, että jos lantion luita on katkottu useammasta kohdasta, niin kyllä se kaikenlaiseen kumarteluun ja ojenteluun ainakin vähän aikaa vaikuttaa. Minulla kun on niitä muitakin ongelmakohtia. Käsien kivut ja olkapäiden sijoiltaanmenot ainakin voivat vaikeuttaa sauvakävelyä tai pahimmillaan jopa sen estää. Mukaan tarttui myös rollaattori. Se ainoastaan siksi, että se on hyvä vehje tavaroiden kuljetteluun kotioloissa kun ei ole ketään avustamassa.

Kepit, pihdit, korotteet, rollaattori yms.

Yksi huvittavimmista asioista on, että esimerkiksi bostonilais-sairaala lähettää PAO-potilailleen 40 sivun mittaisen ohjeistuksen siitä mitä tapahtuu ennen, aikana ja jälkeen leikkauksen. Meillä Suomessa lähetetään kutsu osastolle, ja käsketään ottamaan sauvat mukaan! Jotenkin tuntuu, että kovin vähillä tiedoilla mennään. Ei niin, että minä mitään kirjaa asiasta tarvitsisin, mutta olisi se nyt hyvä tietää edes jotain perusasioita etukäteen. Alkaen sairaalassa olon ja toipumisajan arvioidusta pituudesta, siitä minkälaisessa kunnossa voin olettaa olevani leikkauksen jälkeen, ja millaisiin järjestelyihin olisi syytä ryhtyä. Erityisesti tämä on ongelma kun asun yksin. Mahdollisesti tarvittavien tavaroiden hankinta jälkikäteen on hankalaa, jos ei voi ajaa autoakaan (oletan ettei voi). Eikä kävelykään suju.

Varmaan minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä (ja kuunnella paremmin!) asioista jo silloin syksyn poliklinikkakäynnillä, mutta kun minä kuulin ja muistan vain ne korostuneet riskit. Siitä on jo aikaa lähes puoli vuotta - eikä leikkausta ollut silloin edes varmaksi päätetty. Totta puhuen, ajattelin ettei sitä kuitenkaan tehdä. Enkä osannut itselleni tuntemattomasta asiasta mitään kysellä.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Tammikuun ponnistus

Ajatuksissa oli rehkiä kuntosalilla nämä alkuvuoden päivät, ja olen minä siellä käynyt, mutta täytyy todeta etten ole enää ainoa. Uudenvuodenlupaukset on ilmeisesti taas pistetty täytäntöön laajalla rintamalla. Se on tapahtunut vasta tällä viikolla. Viime viikolla ehdittiinkin jo aprikoimaan, että mikäs nyt on tullut kun ei uusia naamoja vielä näy. Ilmeisesti odotettiin sitten kaikkien pyhien menoa ennen tammikuun ponnistusta. Itse olen käynyt salilla nyt vuoden verran. Tai no vajaan - en nimittäin aloittanut tammikuussa, ihan periaatteesta, vaikka uudenvuodenlupaus se minullakin oli.

Tuloskehitykseni on jämähtänyt jo kuukausia sitten. Olen huomannut, että harjoittelustani puuttuu punainen lanka, ja nyt se uupuu vielä normaaliakin enemmän kun ne laitteet joita on ajatellut käyttävänsä, on yleensä sattuman oikusta varattuja. Niitä laitteita joita pystyn käyttämään, on kuitenkin rajallinen määrä. Käytännössä en pysty tekemään mitään mikä vaatii jaloillaan oloa, ja käsien liikerajoitukset ja kivut estävät paljolti käsipainojen käyttämisen ja oikeastaan kaiken muunkin suoraan käsilihaksiin kohdistuvan toiminnan. Sitten on vielä vähäisen pituuteni aiheuttamat haasteet - niitä laitteita ei tahdo saada säädettyä tarpeeksi pienelle, tai sitten en ihan yksinkertaisesti ylety edes kahvoihin.

Ei se tulosten jämähtäminen pelkästään siitä suunnitelmallisuuden puutteesta kiinni ole. On monia laitteita, joissa lihakset pystyisivät tekemään paljon suuremmalla kuormalla kuin mitä nivelet antaa myöden. Siihen olen laittanut rajan. Nivelkipua ja sijoiltaanmenoja ei saa aiheuttaa. Ja sehän on sitten melko matala raja minun tapauksessani. Lihasten polttelu sen sijaan olisi erittäin toivottu ilmiö, mutta valitettavan harvinainen.

Nyt kun tästä kirjoitan, niin alkaa vaikuttaa siltä ettei kuntosaliharjoittelu itse asiassa sovi minulle ollenkaan. Se on kyllä sääli, sillä se on oikeastaan aika hauskaa. Varsinkin se on sitä hiljaisina päivinä kun saa lähes koko salin omaan käyttöönsä. Voi rauhassa jolkottaa laitteesta toiseen ja olla vähän niinkuin lapsi leikkikentällä. Perjantain ja lauantain ilta-aika sesongin ulkopuolella on esimerkiksi mukavan rauhallinen.

Ei se hauskuus pelkästään siinä rauhassa tai harjoittelussa piile. Kun käy monta kertaa viikossa samalla salilla pitemmän aikaa, niin sitä oppii ulkonäöltä tuntemaan perusjengin. Ihmisiä on hauska seurata. En tietenkään kyttää - vaan havainnoin huomaamattomasti siinä oman tekemisen lomassa. Tietää kuka tekee mitäkin. Kuka haahuilee, kuka juoruilee, kuka treenaa tänään kankkuja ja huomenna selkää. Autoista ja pyöristä on jo alkanut tunnistaa, että ketäs kaikkia salilla tänään on.

Voin lämpimästi suositella kuntosaliharrastusta, vaikkei niin tosissaan sen lihaskasvun kanssa olisikaan. Kyllä siitä jotain hyötyä täytyy tarttua - on ainakin pois jääkaapilta ja sohvan nurkasta sen aikaa. Ei pidä antaa oman erilaisuuden estää. Ensin voi tuntua vähän epämukavalta ja herättää huomiota epäurheilullisuudellaan, mutta nopeasti sitä tottuu olemaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Ja se perusjengi tottuu näkemään sinut siellä - erilaisuudesta huolimatta.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Asunnon valmistelua

Vähitellen olen alkanut valmistautua pian täydellä höyryllä alkavaan remonttivuoteen. Tavaroita pitää pakata putkiremontin tieltä melko runsaasti pois. Oman asuntoni kohdalta kolmen kuukauden täyslaidallinen alkaa tosin vasta huhtikuussa, mutta minun mahdotonta arvioida sen hetkistä fyysistä kuntoani, mikään sujakka liikkuminen ei varmaan ainakaan onnistu (vaikka enhän minä nytkään minään tanssijattarena ympäriinsä hypähtele). Joka tapauksessa on paras suunnitella homma hyvin etukäteen, ja laittaa jo nyt pois ne joita ei välttämättä tarvita.

Lonkkavaivaisena en olosuhteiden pakosta tule tarvitsemaan mitään mikä on huikean pituuteni (150 cm virallisesti ja oikeasti ehkä vähän vähempi) ulottumattomissa. Enkä taida tarvita mitään ihan lattianrajassakaan olevaa. Jos viettää aikaansa lähes kokonaan neljän seinän sisällä, niin verkkarit ja paita ovat varmaan tarvituimmat vaatekappaleet. Niin ikään pois voidaan kantaa kaikki vaikeasti puettavat kengät (näkemiin ihanat luotto Converset - vaikka eihän niillä nyt näin talvella muutenkaan). Vale-Crockseilla villasukat jalassa mennään ilmeisesti ainakin talvesta kesään (näin olen sen suunnitellut). Kuka ties vaikka koko vuosi, jos suunnitelmat polvienkin osalta käyvät toteen. Ihan vielä en tosin sitä pysty miettimään.

Käytännöllinen valinta: puutarhakengät ja villasukat





Sitten tietysti kaikki irtotavara, johon voisi keppeineen kompastua, on siivottava pois. Ehkä jopa matot lattialta, sillä olen kömpelys, ja onnistun varmasti kaatumaan pienimpäänkin kuhmuraan. Kaikki ajanviete on tuotava helposti ulottuville. En tosin tiedä miten musiikin kuuntelu tai elokuvan katselu onnistuu kuulosuojaimet korvilla, ja poraäänien jyristessä taukoamatta taustalla.

H-hetkellä sitten, siis remontin alkaessa, kaikki arvotavara kannetaan pois, ja jäljelle jäävät muovitetaan tarkasti. Koko tukiverkosto kaavitaan avuksi tähän reippaasti johdettuun (minä) toimenpiteeseen - eikä opettavaisilta neuvoilta (minä), pikkumaisuuksilta (minä) ja kirosanoilta (minä) tulla välttymään, näin uskon.

Se mihin asukas sitten kärrätään, on vielä arvoitus. Alkuperäisenä ajatuksena oli viettää kyseinen aika maaseudulla vanhassa kartanossa (no melkein - sodan jälkeen rakennettu pirtti, jossa on ulkohuussi, mutta ei suihkua eikä oikein lämmitystäkään), vaan kun huhti-toukokuu on vielä melko kylmää aikaa. Jos kesäkuussa sitten. Fyysisen kunnon riittävyys kyseisiin olosuhteisiin on myös asetettava kyseenalaiseksi. Ehkäpä minä tosiaan mietin niitä vaihtoehtoja vielä. (Kenties sinne sukulaisen vapaaseen huoneeseen, vaikka koville se ottaa).

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Odottavan aika on pitkä

Kohta kolmen vuoden ajan olen koko ajan jonottanut joko yhteen tai useampaan paikkaan terveyspalveluiden saralla. Se ettei tiedä mitä milloinkin tapahtuu tai tapahtuuko ylipäätään on melko stressaavaa. Alkuun odottelin hermostuneena postinkantajaa, ja jotenkin koko päivä kulminoitui siihen, että onko posti jo tullut. Nyttemmin kun aikaa on kulunut niin en enää ole ihan yhtä hulluna sen asian kanssa.
Sitkeällä odotuksella eteenpäin

Enkä minä tätä sillä, etten olisi valmis odottamaan omaa aikaani. Ymmärrän hyvin sen ylikuorman jonka alla terveydenhoito monilta osin toimii. Kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika. Vaikea sanoa onko tilanteeni heikkeneminen tapahtunut jonotuksen vuoksi. Paljon mahdollista, että niin olisi käynyt joka tapauksessa, mutta tosiasia on, että kolme vuotta sitten kun lähdin apua hakemaan olin vielä työkuntoinen. Polven (nykyisin jo polvien) tilanne on huonontunut kaiken aikaa, mutta ainut konkreettinen apuyritys sille on ollut tähystysleikkaus lähes pari vuotta sitten (josta ei siis mitään apua kuitenkaan ollut). Lisäksi kuukausi sitten sain käyttööni sivukiskolliset polvituet. Niistä olisi ehkä ollut enemmän apua jossain aikaisemmassa vaiheessa. Olen jokseenkin varma, että polvesta johtuva nilkuttaminen on vaikuttanut huonontavasti muiden nivelieni toimintaan.

DeRoyal genum-liga-x-ease-4114 polvituet

En tiedä miten yleistä on, että on sanottu (ja yleensä kirjoitettukin) jotain tapahtuvaksi, mutta sitten niin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Minulle on tässä kolmen vuoden aikana ehtinyt käymään niin jo useampaankin kertaan. Tutkimusta ei tehdäkään, aikaa ei tule, asia jää kesken, soittoaikoina ei mitään kuulu… Hämmentävää. Puhumattakaan siitä mitä tapahtui alkuhämärän aikaan! Ehkä näin tapahtuu vain minulle tai sitten järjestelmät ei edelleenkään ole ihan siinä kunnossa kun niiden olisi suotavaa olla.

Jos joku sovittu suunnitelma muuttuu, niin siitä voisi mielestäni informoida myös potilasta. Esimerkiksi kuulovikani tarkka syy ei ollut tiedossa kun olin poliklinikkakäynnillä, ja asiaa piti edelleen selvittää syyn löytämiseksi. Sekä polilla että kotiin lähetetyssä poliselosteessa kerrottiin, että mikä tutkimus tehdään ja miten homma etenee. Diagnoosin perässä oli sana suspecta, joka siis epäilyä tarkoittaa. Nyt kun katson tietojani Kanta-palvelusta, niin tuo viimeinen sana sieltä puuttuu. Mitään lisätutkimuksia ei tehty, mutta diagnoosi on salaperäisesti varmistunut.

Ai, että miksi en ole kysynyt niistä. Olen minä joistain, mutta kun ei koko ajan jaksaisi olla peräämässä kaikkea. On niin monta rautaa tulessa, että tulee ihan sairas olo kun kaiken aikaa terveydenhuollon kanssa asioi. Kyllä minä niitä sitten sopivan tilaisuuden tullen selvittelen. Terveydenhuollossa on lisäksi vaikea välillä tietää jonoista tai muista. Siis sitä, että koska olisi syytä käydä hätistelemään. Leikkausajan osalta kysyin heti arvioitua aikaa, jotta olisin voinut sen perään kysellä jos olisi taas tapahtunut joku unohdus. Vahingoista viisastunut.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Alkupotku remonttivuodelle

Yleensä sanon aina tähän aikaan vuodesta, että vuosi vaihtui eikä mikään muutu, mutta tästä vuodesta näyttäisi tulevan edeltäjistään täysin poikkeava. Edessä on elämäni tähän asti kamalin, kiusallisin, pitkästyttävin, hermostuttavin, jännittävin, kenties kivuliain ja myös ehkä kaikkein mielenkiintoisin vuosi. Kaikista tulevista kauheuksista huolimatta odotan, että toiminta alkaisi heti. En millään malttaisi enää odottaa. Haluan saada jo selville miten tästä kaikesta oikein selviydyn vai selviydynkö ylipäätään.

Fyysinen selviytyminen on oma lukunsa. Toimintakyky tulee väistämättä leikkauksien jälkeen laskemaan väliaikaisesti. Pitää varmasti olla sen verran toiveikas, että uskaltaa sanoa toimintakyvyn laskun olevan tosiaankin vain väliaikaista. Eihän niitä leikkauksia (pelkästään!) mielenkiintoisuuden tai jännittävyyden takia tehdä, vaan siksi, että oikeasti toivotaan lopputuloksella olevan elämänlaatua nostava vaikutus. Leikkaus on kuitenkin aina riski ja mitä tahansa voi tapahtua. Silti tilannetta tulee katseltua sen aikaisemminkin mainitun lasikuvun alta. Kuvittelee sieltä käsin tarkkaillessaan olevansa turvassa, ja että eihän sitä juuri omalle kohdalle voi mitään komplikaatioita tulla. Vaikka riskejä on hyvinkin onnistuneesti korostettu.

Toinen asia on henkinen selviytyminen. Jos selviän tästä vuodesta hengissä, selväjärkisenä ja masentumatta, niin lupaan nostaa itselleni hattua kun vuosi seuraavaksi vaihtuu. Kaikki, jotka ovat eläneet hetkenkin aikaa remontin keskellä, tietävät miten hermoille käyvää aikaa se on. Omat rakkaat rikotut rutiinit. Ihmiset ovat niistä riippuvaisia, sillä se vapauttaa tarmoa muuhun toimintaan. Tämä putkiremontti kestää aikataulun mukaan lähes kahdeksan kuukautta. Se pitää sisällään aika monta rikottua rutiinia.

Näyttäisi siltä, että kotoa pois lähteminen remontin tieltä on se kaikkein vaikein asia. Eikä pelkästään minulle, vaan myös muille. On vähän helpompaa, jos on olemassa paikka johon mennä (mökki tms.). Jos taas on turvauduttava sukulaisten apuun, niin se aiheuttaa kyllä monissa suurta ahdistusta. Jopa siinä määrin, että toiset ovat valmiita asumaan eestaas ramppaavien remonttireiskojen ja -riittojen, helvetillisen metelin ja pölyn keskellä ilman vettä ja osittain sähköäkin pitkiä aikoja ennemmin kuin menevät sukulaisen vapaaseen huoneeseen. Vaikka kysymyksessä on tuttuja ihmisiä, niin se on silti tunkeutumista jonkun alueelle ja arkipäivään. Se on painajainen.

Kumpi tahansa, iso leikkaus tai iso remontti, olisi yksinäänkin ihan riittävän suuri koitos. Samanaikaisesti ne tulevat olemaan tyrmäävä yhdistelmä. Etukäteen suunniteltu taktiikkani on sietää yksi hetki kerrallaan, ja uskoa siihen, että kun hoipparoin pimeässä tarpeeksi pitkään niin valo voittaa. Sitten kun luut on katkaistu (PAO) ja talon putket on päreinä (linjasaneeraus), niin paluuta vanhaan ei ole. Matka alkakoon!

Ulos maailmaha viä meijä järjetön diä! (Hj Nortamo)