3. päivä post op

Aika päivittää kuulumisia. Ei ole kunto riittänyt aikaisempaan esiintuloon. Leikkaus tehtiin nukutuksessa. Kivunhoito tapahtuu epiduraalikipupumpun avulla. Vielä nytkin kolmantena päivänä saan annoksen puudutetta joka minuutti. Lisäksi vartin välein pystyn itse painamaan lisäannoksen. Silloin kone nakuttaa minuutin ajan annoksia. Tämän lisäksi on myös suun kautta otettavia lääkkeitä, joista osa aiheuttaa pahoinvointia. Tutuksi on tullut niin oksennus, kipu, itku, kiroaminen kuin avuttomuus. Oikea unelmapotilas siis! Avuttomuus on noista se pahin. Leikkaus onnistui hyvin. Ei hermovauroita. Leikkaushaava näyttää ilmeisesti hyvältä. Verta taisin kyllä menettää aika paljon, ja verenpaineet olleet vähän alhaalla.

Leikkauspäivä
Fysioterapeutti kävi ennen leikkausta antamassa ohjeistusta ja kysyi apuvälineistä. Onko suihkutuoli, tarttumapihdit, sukanvetolaite... eli en niitä sitten turhaan hankkinut. Edelleen sitä mieltä että ne kysymykset oli liian myöhään. Mutta kahdeksalta siis saliin, jonka jälkeen valmisteluja. Kipupumppu, suonikanyyli, mittarit, virtsakatetri... yhtä jos toista letkua ja putkea siis. Leikkaushaavan vielä dreeni, mutta sen laitosta en mitään tiedä, niinkun en tietysti itse leikkauksestakaan.

Salista heräämön kautta valvontayksikköön. Valvontayksiköön tulin yhden jälistä luulisin. Valehtematta voin myöntää että silloin ajattelin että peruutetaan koko juttu! En halua olla tässä. Ei niinkään kivun vuoksi kuin hirvittävän sekavuuden ja epämukavuuden.

Makasin yhtäjaksoisesti selälläni 30 tuntia pystymättä itse vaihtamaan edes tyynyn asentoa. En nukkunut silmäystäkään. Verenpaine mitattiin puolen tunnin välein,  sormessa anturi, happiviikset, sydänvalvonta, kipupumppu, kanyyli, katetri ja dreeni. Ajantaju hämärtyi ja luulin että en mitenkään selviä aamuun. Valvontayksikkö ei ole mitenkään rauhallinen paikka vaan siellä sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Vielä ennen aamua onnistuin itsekin oksentamaan päälleni ja sänkyyn. Mikäs sen kivempaa! Ylimmät siivottiin tietysti pois, mutta vaatteita ja lakanoita ei vaihdettu, joten viehättävä haju seurana aamuun.

2. Päivä (se pahin päivä?)
Valvontayksiköstä takasin osastolle yhdentoista maissa. Koko aamu sekava ja huonovointinen. En tiennyt mitään leikkauksen onnistumisesta eikä minulle ylipäätään kerrottu oikein mitään. Hermot kireällä todella. Osastolla kysyin hoitajalta että tietääkö hän miten meni. Eikö lääkäri ole käynyt? Ei, en ole kuullut mitään. No sitten se menee varmasti maanantaille. Maanantaille! Että odottaisin tärkeää tietoa viikonlopun yli. Itku ja hammasten kiristys siitä tuli.

Fysioterapeutti kävi ja ohjeisti että koitas istua mahdollimman paljon siinä sängyn laidalla. No joo en ollut vielä kertaakaan istunut kunnolla (aamupesun aikana jotain yritystä) ja sängynlaidat oli nostettu ylös. Jalat ei paljon liikkuneet - ei siis mitään mahdollisuutta omatoimiseen istuskeluun. Ruoka-aikaan näin tilaisuteni ja pyysin hoitajaa auttamaan minut istumaan. "Ei minulla ole aikaa" se vastasi.  Niinpä sain jäädä sängyn pohjalle syömään ateriaa joka ei ollut sänkypotilaalle sopiva. Toisin sanoen ei juomia nokkamukissa. Tavallisesta mukista juominen on siinä tilanteessa haasteellista. Jälleen raivoa.

Tähän tilanteeseen kirurgi saapui paikalle. Vastassa ei ollut hyväntuulinen ja kiitollinen potilas. Tarkasti että jalka toimi. Ei hermovaurioita. Yllättävän hyvin meni vaikka oli iso korjaus, se sano. Minä sieltä sängynpohjalta tiuskin että miten voin toipua jos en pääse edes liikkeelle. Haluan päästä liikkeelle!! En ymmärrä raivoasi, on vasta toinen päivä, on tehty iso työ että sulle saadaan toimivat jalat. Varmasti et lähde hajottamaan sitä ja irrottamaan niitä ruuveja! Lisäsi vielä että jos osapainovaraus ei onnistu niin sitten menet pyörätuoliin, ja toinen leikkaus suunniteltua aikaisemmin. "Koska liikkeelle?" penään. Vielä tänään se lupasi. Fysioterapeutti tulee opastamaan.

Mitä siihen raivoamiseeni tulee niin kyllä se tietysti oikeassa oli. Ihan turhaa raivoa. Oli tosiaan vasta toinen päivä. Sattu huono hetki ja ajantaju oli kadonnut jossain välissä sitä elämäni kamalinta ja pisintä yötä valvoessa. Kivut suht hyvin hallinnassa syömisen jälkeen, mutta sitten piti lähteä röntgeniin. Sen jälkeen oli taas kipuja. Kieräyttivät minut siellä ympäri leikatun lonkan puolelta. Huusin, itkin, kirosin. Uppouduin kipuun ja olin taas oikea unelma potilas...

Fysioterapeutti kaappas mut matkaan röntgenkeikalta liikkeellelähtö yritykseen. Ei ihan paras hetki sekään. Mutta halu liikkeelle oli kova. No ylös pääsin ja sitte tulikin ylös kovalla vaivalla syöty lounas. Se yritys päätty siihen, mutta se eka nousu suoritettu. Illalla vielä muutama askel hoitajien avustuksella. Kamala toinen päivä suoritettu.

3. Päivä
Sain yöllä pahoinvoinnin estolääkkeen. Ja voimakkaamman kipulääkkeen. Vähäksi ajaksi lähes kivuton olo, ja pahoinvointikin pysyi poissa. Sain nukutuksi ja aamulla heti parempi olo. Jaksoin istua aamupalalla eikä kipua siinä tuntunut. Pääsen itse sängyn reunalle mutta en takasin petiin.

Päivällä kävi fysioterapeutti. Kokeiltiin polvitukia ei-leikattuun jalkaan, jotta se ei vaan pettäisi alta kesken puolipainovaraksen, ja aiheuttaisi tuhojaan. Melko jäykkää menoa sellasella oikein järeällä polvituella - tultiin siihen tulokseen että parempi ilman. Vielä jäi epäselväksi millä välineellä kuljen. Maanantaina kokeiluun erilaisia. Reumarollaattori, reumasauvat.... ja mitä kaikkea niitä nyt oli. Pahimmillaan se pyörätuoli. Sain erilaisia petihajoituksia: pakarapuristusta, nilkan ojennusta, polven koukistusta ja jotain liikettä pitäisi saada myös etureiteen.

Sunnuntaina ei taida paljon tapahtua, joten näillä mennään nyt. Eka vessa reissu on suoritettu kävelytuen ja hoitajan suosiollisella avustusella, ja huomenna pitäisi ottaa loput letkut irti, ja sitä myötä pääsisin suihkuun. Pelkkä ajatus on mieltä piristävä. Kipu vähän hirvittää, siis sitten kun epiduraali lähtee, mutta onhan siitä joskus luovuttava. Tavoittena on tietysti päästä pian kotiin. Se edellyttää tiettyjen perustaitojen sujumista. Katsellaan kuinka käy.