sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tasamaata


On ollut siitä harvinainen viikko, ettei siitä ole jäänyt paljon sanottavaa. Yleensä joku asia nousee hyvässä tai pahassa muiden ylle, mutta tämä on ollut näennäisen tasainen. Oikeasti viikko on sisältänyt koko kirjon elementtejä. Terapiaa, allasta, kipua, unettomuutta, naurua, teatteria ja ihmisiä. Olen taas (vaihteeksi) päätynyt siihen pisteeseen, että mietin, että kipulääkitykseen pitäisi tehdä muutoksia. En selvästikään oikein hallitse tuota tarvittaessa lääkitystäni. Pitkitän aina likaa - osoitan siinä kohdassa muuten kadoksissa olevaa optimistista luonnetta. Mutta kokonaisuutena arvioiden on ollut hyvä viikko, vaikka mikään ei nouse sillä tavalla esiin, että siitä riittäisi enemmälti kerrottavaa. Sen sijaan huomenna on edessä toinen kuntoutusjakso, joten tulossa on taas toiminnantäyteinen viikko, joka kenties herättää enemmän ajatuksia.

Mutta... perjantaina olin katsomassa teatteriesitystä. Se oli hintansa arvoinen ja oikeasti hauska esitys. Edellisestä käynnistä ehtikin jo vierähtää kolmatta vuotta. Etukäteen mietin pärjäämistäni, sillä esityspaikassa on paljon portaita ja muistini mukaan äänentoisto ei salissa ole ollut kaikkein parhain. En tosin ollut käynyt siellä 20 vuoteen, joten yritin hillitä tuomiotani. Ajattelin, että jos paikat olisi jossain piippuhyllyllä, niin pääsisi vähemmällä portaiden kulkemisella, mutta toisaalta kuulon ja näön puolesta olisi hyvä olla mahdollisimman lähellä lavaa. Lopulta se ei ollut valintakysymys vaan arvoitus, sillä en itse ollut hankkimassa lippuja. Paikat oli kuitenkin hyvät - eikä huonosta äänentoistosta ei ollut tietoakaan. Että sellainen muisti minulla on! Portaiden kulkeminen oli kyllä jäykkää ja varovaista puuhaa, kun ei ollut kaiteita. Onneksi oli kuitenkin matalat askelmat, joten niistäkin selvittiin.

Tuollaiset pienet arjesta poikkeamiset piristävät mukavasti. Nyt sitä taas tarvitaan kun käsillä on vuoden pimein aika. Tänä syksynä olen tietoisesti asennoitunut vastustamaan kaikenlaista mielen synkkyyttä. Hankin jopa äänikirjana runoja. "Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu..." ja sitä rataa. Eino Leinoa. Kuuntelen runoja niinä öinä kun en saa nukutuksi. Se estää ajatuksen askartelun kaikessa turhassa. Tiedä sitten, että onko mielen vahvistus auttanut, mutta ainakaan toistaiseksi pimeys ei ole aiheuttanut kiusaa. Ehkä pitkään puissa pysyneet lehdet ja viime aikojen upean aurinkoiset syyspäivät on auttaneet. Olen ottanut kuvia. Ilmeisesti siitä on tullut uusi harrastus. Puhelimeen on kertynyt keväästä alkaen vaatimattomat 490 kuvaa, joista suurin osa on räpsitty lähiseudulta. Olen alkanut katsoa ympärilleni sillä silmällä, että saisiko tuosta kuvan. Mitään tahtoa minulla ei ole kehittyä kuvaajana - en jaksa miettiä sellaisia. Se on vaan osoittautunut hyväksi lisäpotkuksi ulkoiluun.

Saapa nyt nähdä miten ulkoiluun riittää intoa jatkossa, sillä tällä viikolla saatiin ensilumi ja sitä myötä alkoi pyöreiden pikkukivien paiskominen jalkakäytäville. Minä tarvitsen jalan alle pitävää tasamaata eikä sitä ole saatavilla noiden kivien keskellä kulkiessa. Aiemmin viikolla ehdin vielä viimeiselle pienelle kävelylle. Kun sen lenkin päätteeksi laskeuduin pitkästä aikaa rantaan saakka, niin olin vaikeuksissa siellä olevien portaiden kanssa. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen kaipasin keppiä avuksi. Vaikeuksia on myös pyörällä liikkuessa, sillä olen joutunut taluttamaan sellaisia mäkiä, joita pääsin aiemmin ajamalla. Harmillista, että polvissa on havaittavissa pientä taantumaa. Sellainenkin ajatus kävi mielessä, että olikohan tuo minun viimeinen kunnon kävelylenkki koskaan. Ei pitäisi ajatella niin synkästi, mutta muistan kyllä kuulleeni sanat pieni halvaantumisriski koskien tulevaa kaularankaleikkausta. Painotus oli sanalla pieni, mutta joskus ne pienetkin riskit osuvat. En minä sitä silti pelkää. Tuleepa vain kaikenlaista mieleen.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

On opittu ja luovuttu


Aika kiiruhtaa nopeasti editse. Minä olen pitkällä sairauslomalla enkä tee kovin paljon arkitoimien ja kuntoutuksen lisäksi. Ajan kuluminen hämmästyttää - on vaikea uskoa, että syksy on näin pitkällä. Olen sen verran hidas kaikissa toimissani, että pahin pitkästyminen on pysynyt loitolla. Erityisesti ajankulun huomaa saunakengistä. Kyllä, luit oikein! Kerran viikossa meillä on talossa yleinen saunavuoro, johon minäkin olen tämän vuoden puolella osallistunut. Sauna on talon ylimmäisessä kerroksessa. Sieltä on niin komeat näkymät, että saunaan kannattaa mennä jo pelkästään maiseman vuoksi. Valaistuksen, sään ja luonnon muuttuessa sieltä on alati muuttuva näkymä. Lämpö ja rentoutuminen kuuluu minulla kivunhoidon perusteisiin. Varsinkin lämpö on kuulunut siihen lapsuudesta lähtien, vaikken silloin ajatellutkaan, että miten lämpö auttaa. Kivulle löytyi sanat vasta paljon myöhemmin.

Lämmön lisäksi olen oppinut tykkäämään yhteissaunan yhteisöllisyydestä. Yleensä siellä on aina samat ihmiset ja sitä kautta osa naapureista on tullut tutummaksi. Saunassa ehditään kertoa omat kuulumiset siinä laajuudessa kuin kukin haluaa ja päivitellä asioita niin talontouhuista kuin muistakin jutuista. Sellainen edesauttaa asumismukavuutta ja luo ehkä jonkunlaista turvaakin, sillä äkkiä siellä huomataan, jos joku on pitempään pois. Kysellään toisilta, että onko poissaolijaa näkynyt liikkeellä ja niin pois päin. Nykypäivänä naapuruston yhteisöllisyys kerrostalossa ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, mutta se miten ne saunakengät mittaa aikaa johtuu siitä, etten ehdi viikon aikana laittamaan niitä kaappiin - ensin ne kuivuu pari päivää, ja sitten ajattelen, että ei nyt enää kannata laittaa kun kohtahan niitä taas tarvitaan. Viikko kuluu aina hujauksessa. Siinä siis lojuvat koko viikon (eli aina) ovensuussa tien tukkeena.

Jotakuinkin vuosi sitten kotiuduin pitkältä sairaalareissulta eikä asiat ole sen jälkeen ollut entisensä. Mielessäni on korostunut sarja luopumisia, mutta enemmin niitä pitäisi ajatella muutoksina, sillä menneiden tilalle on huomaamatta tullut uutta. Tuohon yhteissaunaan osallistuminen oikein hyvänä esimerkkinä eikä se suinkaan ole ainoa. Elämä on luopumista. Lopulta luovutaan koko elämästä, mutta jo kauan sitä ennen ihmisiä ja asioita liikkuu molempiin suuntiin. Erilaisissa murrosvaiheissa liikettä on tietysti enemmän. Myös monet ihmissuhteet liittyvät tiettyyn tekemiseen tai ajanjaksoon. Eikä elämät yleensä muutu samaan tahtiin. Se tekee pysyvien suhteiden ylläpitämisestä vaativaa. Mitä vanhemmaksi elät niin sitä enemmän kohtaat luopumista myös perusasioissa. Jos elämä kulkee vaipoista vaippoihin niin sillä välillä on opittu ja luovuttu paljosta.

Minulla on edelleen menossa sopeutumisvaihe, sillä olen yrittänyt pitää kiinni asioista, joista täytyy vielä luopua. Nyt viimeisimpänä totesin, että joudun luopumaan myös tarhuroinnista. En vaan pysty siihen enää. Jätän siis taakseni yli 20 vuotta vanhan harrastuksen ja luotan siihen, että tilalle tulee jotain muuta. Monet taistelut ja kiukut täytyy käydä läpi ennen kuin muutokset hyväksyy. Monilta osin myös kiinnostuksen kohteet on mennyt uusiksi. Eräässäkin yleisötapahtumassa tajusin, ettei se voisi minua enää vähempää kiinnostaa. Olin ihmisten keskellä enemmän yksin kuin voin koskaan yksin kotisohvalla olla, vaikka ympärillä oli useampi tuhat intomielistä ihmistä kollektiivisine reaktioineen. Tunsin haikeutta siitä etten enää kuulunut siihen(kään) joukkoon. Toisaalta yleisön reaktioiden seuraaminen oli minulle ehdottomasti parasta antia koko tapahtumassa.

Tämän vuoden murroksen ylivoimaisesti vaikein luopuminen on liittynyt näkökykyyn. Se on oikeasti ottanut koville hyväksyä, että osaan lukea enää korkeintaan auttavasti. Tuntuu todella oudolta taantua jo osatussa perustaidossa. Nyt lasien ja apuvälineiden turvin olen pakottanut itseni lukemaan sen verran kun siedän. Opettelen uudelleen ja samalla mieleen on noussut takaumia ensimmäiseltä kierrokselta. Tuli mieleen, että hoitamaton näköongelma selittänee sen miksi sekin prosessi oli silloin aikoinaan niin pitkä ja kivinen polku, että se vinoutti koko opintieni. Tänä vuonna monet asiat on saaneet selityksen.

Tulevaisuus on vieläkin täysin avoin enkä ole keksinyt sille mitään suuntaa tai suunnitelmaa. Terveystilanne on muutoksessa enkä tiedä mihin asemiin se lopulta hidastuu. Täytyy malttaa odottaa kuinka käy. Toivoa en juuri näe, mutta outo odotus, uteliaisuus ja mielenkiinto on herännyt tulevaa kohtaan. Kuvitelma seuraavasta viidestä vuodesta on täyspimeä. Ei ole edes aavistuksen varjoja. Asunkohan vielä silloin tässä samassa paikassa vai onko elämä jo kuljettanut muualle? Huolehtiminen ei auta lainkaan, vaikkei se tietenkään ole kokonaan vältettävissä. Se on varmaa, että jos on tulevaisuus, niin se järjestyy. Käykö siinä hyvin vai huonosti - sitä en tiedä, joten lienee paras ajatella siitä näin:

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ajasta aikaan


Jo toinen valvottu yö vajaaseen viikkoon ja heti tuli mieleen, että tästähän alkaa tulla ikävä tapa. Paras kuitenkin pitää maltti matkassa eikä julistaa vielä tästä kohtaa ikuisten kipujen alkua. Helposti tulee ajateltua liian negatiivisesti, vaikka yksi tai kaksi valvottua yötä on kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä. Kivut on nyt poikkeuksellisen laaja-alaisia ja osin myös hankalia. Vaihteeksi. Valvottuna yönä oli pakko välillä pitää päästä kiinni kaksin käsin kun tuntui, että se voi kosahtaa kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Myös käsissä oli särkyä ja niskaan sattui niin, että epäilin jonkun yrittävän lävistää sitä taltalla. Eikä se kipu ollut edes siinä kohdassa mihin tuleva leikkaus kohdistuu. Eli tällaista on kai odotettavissa ajasta aikaan. Ei se ensimmäinen kerta tuossa kohdassa ollut nytkään.

Tilanne on jatkunut sen verran hankalana ettei liike-on-lääke -linja ole tullut kyseeseen eikä siihen ole muutenkaan ollut voimavaroja. Altaalla kävin yhtenä päivänä kevyesti vesijuoksemassa. Polvien kipuun kokeiltiin fysioterapiassa akupunktiota, mutta en ainakaan yhden kerran jälkeen tunne saaneeni siitä apua. Ensi viikolla uusi yritys sillä saralla. Olisi hienoa saada edes yksi osa-alue kivuttomaksi, mutta toivo alkaa hiipua. Kevään jälkeen polvissa ei ole tapahtunut enää merkittävää paranemista. Se on ainakin selvää, että lonkat (erityisesti toinen niistä) ei näytä olevan menossa kivuttomaksi. Turhan usein siinä on ollut leposärkyä, ja ajoittain teräviä kiputuntemuksia liikkeessä molemmin puolin. Ei tilanne onneksi ole niin huono kuin ennen operaatioita, joten kokonaisuus on kipujenkin osalta edelleen tukevasti voiton puolella. Kävelyn sujuvuudessa ero on ratkaisevan suuri.

Viikolla minulla oli myös aika keskussairaalan näönkuntoutukseen. Nyt kun olen saanut silmälasit hankituksi, niin katsottiin apuvälineitä lukemisen avuksi. Mielenkiintoista, että silmät oli ehtineet tottua lasikorjaukseen niin hyvin, että korjausta tarvittiin lisää jo nyt kahden viikon käytön jälkeen. Vielä lasien määritysvaiheessa silmät ei sietäneet yhtään enempää korjausta. Ei sentään uusia laseja tarvise nyt hankkia, vaan linssin taakse läiskäistiin lisätehoksi sellainen irroitettava kalvo. Ei yhtään haittaa vaikka tyyli kärsii. Nyt kun kirjoitan lasit päässä, niin huomaan tuon kalvon oikeasti vähentävän liikettä. Ihan kun joku olisi hidastanut karusellin pyörimistä silmissäni. Ette usko miten kiitollisin mielin olen tästä käänteestä. Ihana rauha!

Nyt muutama päivä tuon rauha kommentin kirjoittamisen jälkeen tunne kirjaimia katsellessa on lähinnä tuskastunut, sillä rauhasta ei ole tietoakaan. Olen silti silmien suhteen jollain lailla toiveikas - juuri nyt olo on kipuinen ja uupunut, joten se varmasti vaikuttaa näkemiseenkin. Sitten joskus kun suurennuslasilla varustettu lamppu ja lukuteline saapuvat ja sijoittuvat paikoilleen niin kokeilen kirjan lukemista. Haluaisin saada harrastukseni takaisin. Vastaanotolla rohkenin epäillä lukemisen mukavuutta, kun tönöttää lukutelineen äärellä sen sijaan että on kaivautunut viltti korvilla sohvaan, mutta näönkuntoutuksesta todettiin, että minun on syytä korjata asennetta. Näin teen, vaikka olenkin sitä mieltä, että nimenomaan kirjan lukeminen on paljon muutakin kuin vain tekninen lukusuoritus.

Apuvälineet vaativat tilaa, joten eilisen raadoin asunnon uudelleenjärjestelyn parissa. Tänään sen tuntee ruumiissa monin paikoin, sillä siinä suorituksessa oli pakko mennä hammasta purren. Käsien purisvoimat tuntuvat kadonneen ja kyynärpäät varsinkin joutuivat koville. Itse piti tietysti ryhtyä hommiin eikä voinut odottaa, että joku tulisi avuksi. Uusi järjestys vaatii vielä totuttelua. Olin kovin tyytyväinen aiempaan järjestykseen, mutta tarpeet on muuttuneet ja oli pakko tehdä tilaa uudelle. Tiivis asettelu ei ole minulle mieleen, mutta ihan välttämättä tarvitsen työpöydän. Järjestelyn lomassa tuli selväksi, että tavaraa on ihan liikaa. Ei siitä edes ole kovin kauan kun tein edellisen puhdistuksen, ja nyt pitäisi taas lähteä uudelle kierrokselle. Ei tosin tänään, mutta lähiaikoina.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Valtataistelu


Yhtenä yönä minä valvoin ja mieleni sulkakynällä kirjoitin sanamuodon tarkkuudella uuden tekstin tänne blogiin. Juttu oli hieno ja tunsin siitä suurta ylpeyttä. Kun sitten pari päivää myöhemmin tuli aika oikeasti kirjoittaa se tyhjälle taululle niin en muistanut enää edes aihetta josta hieno juttuni kertoi. Aina pitäisi kaikki yön pimeiden tuntien oivallukset kirjoittaa saman tien ylös, sillä niin monta niitä on vuosien saatossa kadonnut. Ei siis pelkästään blogia koskien vaan ylipäätänsä tuntuu, että hienoimmat ajatelmat syntyy öisin. Saattaa tietysti olla, että ajatuksen loisto ei kestä päivän valoa ja siksi ne piiloutuvat päivän tullen sinne mistä ovat tulleetkin.

No olkoot mitä oli - tuon yön kuitenkin valvoin monipuolisten kipujen voimilla. Mietin, että onneksi ei tarvitse kenellekään selostaa, että mitä kaikkia kipuja onkaan ollut. On hieman kiusallista kärsiä kokovartalokivusta. Yhdessä lääkärinlausunnossakin kerran luki, että potilas kärsii kivusta joka paikassa. Olin siitä lausunnosta hieman näreissäni. Se ei sentään yleensä ole noin yksioikoisesti totta, mutta tuohon yöhön se kyllä sopi. Jos värittelisi kipupiirrosta, niin jokaiseen osaan olisi tullut niin paljon väriä, että se olisi taas näyttänyt enemmän väritystehtävältä kuin kivusta kertovalta kartalta. Ei se mitään erityisen voimakasta kipua ollut eikä minun tarvinnut pyöriä tuskissani lattialla, mutta tosiaan käsittämättömän laaja-alaista. Melkein koko kipulääkitys arsenaali oli käytössä. Niillä onnistui kivunlievitys, mutta sen verran sitä jäi, että silmäystäkään en ennen aamua nukkunut. Eipä ole pitkään aikaan tarvinnut kivun takia koko yötä valvoa.

Valvotun yön jälkeen tietää aina päivästä tulevan hankalan. Vaikka minulla ei ole mitään pakollisia menoja normaalisti päivisin, niin päivällä nukkuminen ei kuitenkaan ole hyvä idea. Nytkin järjestin itselleni tarkoituksella ohjelmaa päiväksi, jotta ei tule houkutusta nukkua. Piti ajatella jo seuraavaa yötä. Aloitin siis kivunhoidon toimenpiteet jo päivällä. Eikä sitä kipua hoidettu lääkkeillä vaan liikunnalla. Se saattaa äkkiseltään kuulostaa itsensä rääkkäämiseltä. Sitä se kyllä vähän onkin - ikään kuin rangaistus ruumiille huonosta käytöksestä. Vielä kun krooninen kipu on ilmeisesti mielen oma tuote, niin taisi mennä rangaistus väärään osoitteeseen. Olisikin kai pitänyt hyvitellä ruumista levolla, sillä mieli oli se, joka ei antanut ruumiin nukkua. Usein tuntuu, että mieli ja ruumis kaksi erillistä ja toisilleen sopimatonta osaa. Saman kolikon kaksi puolta, jotka eivät sovi yhteen, mutta loppuun asti ovat toisissaan kiinni.

Rangaistus oli varsin leppeä. Ensin kuntosalille harjoittamaan jalkojen voimia, ja siitä suoraan altaalle. Ensin vaan rentoutusta hierovissa vesisuihkuissa, ja sitten tietysti jumppa perään. Enkä edes pakottanut ruumistani polkemaan sinne pyörällä (yleinen käytäntö), sillä niin lempeä mieli minulla on. Saunoineen kaikkineen se oli lähes kolmen ja puolen tunnin keikka. Allas on oikeasti ratkaisu aika moneen asiaan. Illalla olinkin sitten niin naatti, että kävin jo yhdeksältä maate. Yön nukuin hyvin, mutta heräsin aamulla ihan järjettömän huonokuntoisena. Heti aamulla oli vielä allasterapiaa, joka meni huonommin kuin koskaan. Kaikki voimat oli poissa ja ruumis teki hyvin selväksi, että nyt tarvitaan lepoa. Saattaa olla, että meitä on sittenkin kolme: minä, ruumis ja mieli. Elämä on mielen ja ruumiin jatkuvaa torailua. Minä (järjen ääni) joudun usein toimimaan tuomarina tai vielä useammin vallattomana katsomaan taistoa sivusta, sillä molemmat kävelevät tylysti ylitseni kaikissa päätöksissä.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Sittenkin hyvä

Lokakuu. Kohta olen jonottanut puolitoista kuukautta leikkaukseen. Aika on mennyt äkkiä, joten tällä tahdilla leikkaus tulee eteen nopeasti. Viime päivät on olleet hyviä. Olen ulkoillut paljon, sillä syksy on nyt parhaimmillaan. Eilen tein oman kaikkien aikojen kävelyennätykseni matkan mitassa. Tekopolvien taso on nyt siis ylittänyt (kävelyssä) alkuperäisten polvieni tason. Enpä olisi vuosi sitten uskonut pääseväni tähän pisteeseen saakka. Kipua ei juuri tuntunut reissun aikana polvissa eikä lonkissakaan, mutta heti kun pääsin perille ja istuin alas niin polvet jäykistyivät merkillisesti. Yritin niitä sitten vähän vetristää, ja päädyin lattialle. Ylös pääsy oli sellainen operaatio, että muistanpa taas pysyä pois lattiatasolta. Yöllä ja vielä tänään olen korjannut kävelyn satoa, sillä selkä ei oikein tykännyt, ja näin jäljistä päin myös jalat kipuilevat. Silti siitä tuli tunne taisteluvoitosta. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö Larsen lopulta voittaisi tätä sotaa, mutta tästä taistelusta pisteet minulle.

Kokonaistilanne voisi olla paljon pahempikin. Tähän tulokseen olen tullut kun olen yrittänyt puolueettomasti arvioida tämän hetken tilannetta. Puolueeton arviointi on kyllä tässä yhteydessä aika ontuva yritys. Totesin kuitenkin, että vaikka minulla on päivittäin kipuja ja särkyjä jossain, niin kiputilanne ei tällä hetkellä ole sietämätön. Lukuisiin ja joka puolelle ruumistani ulottuviin vikoihin nähden minä pärjään hyvin. Etunani on koko elämän ajan harjoitettu taito elää kipujen mukana hetkessä; joko kärsiä niistä suuresti tai sitten nauttia kivuttomuudesta. Ymmärrän kuitenkin, että tilanteessani olisi mahdollista, että kipuja olisi koko ajan samalla tavalla kun nyt on huonompina aikoina. On siis pakko sanoa, että kaikista vaikeuksista huolimatta tämän hetken tilanne on sittenkin hyvä.

Tällä hetkellä vaikein tilanne on käsissä. Se on sitä myös hoidollisesti, sillä lukuunottamatta toiseen kyynärpäähän suunniteltua tekoniveltä, mitään suunnitelmaa ei ole. Luustoltaan poikkeavien käsien harjoittaminen on hankalaa. Liikeradat sekä kyynärpäissä että olkapäissä on vajaita eikä toimivia harjoituksia löydy. Olkapäiden osalta tutkiminen ja kirjaaminen on jäänyt joka paikassa hyvin ylimalkaiseksi, vaikka niiden sijoiltaanmenot on minulle päivittäisiä taisteluita. Kaikkiaan vikoja on niin paljon, että aika moni niistä ohitetaan merkityksettömänä, mutta minulle niillä ylenkatsotuilla(kin) vioilla on vähintään toimintaa rajoittavaa merkitystä. Viat ei poistu sillä, että ajatellaan ettei niitä ole; tai päättelemällä, ettei ne aiheuta subjektiivista haittaa; saati sitten kuvittelemalla, ettei kenellekään voi olla niin paljon vikoja. Larsenin syndroomassa voi olla ja on.

Joka kerta kun yhä useammin sijoiltaan menevä ja levossakin särkevä olkapää vaivaa niin se huolestuttaa enemmän kuin moni muu vaivoistani. Henkeä se ei sentään uhkaa, mutta toimintakykyni on tuosta kädestä riippuvainen. Leposärky on uudehko oire, ja kyseessä on paremman käteni olkapää. Täytyy toivoa, ettei se lakoa vielä tässä vaiheessa kun ei ole mitään mahdollisuutta saada sille apua. Myös suunniteltu tekonivel kyynärpäässä olisi onnistuessaankin kuin pisara meressä. Yhden osan vaihtaminen ei tule auttamaan käsien toimintaa kokonaisuutena. Kyse ei ole pelkästään olka- tai kyynärpäistä, vaan ongelmia on myös ranteissa ja sormissa. Tunto-ongelmat käsiin tulee ehkä kaularangasta saakka. On vaikea uskoa kunnolla toimiviin käsiin, mutta toisaalta enpä minä uskonut toimiviin polviinkaan. Kyynärpään protetisaatio on luultavasti hyvä ensimmäinen askel, jos käsiin saakka joskus edetään.