Kuusi viikkoa leikkauksesta

Kaularankaleikkauksesta on nyt kuusi viikkoa. Aika on mennyt joutuisasti. En ole edes pahasti hermostunut kauluriin. Enkä liioin ehtinyt jumittua kotiin. Tietenkin kaikesta menemisestä puuttuu puhdas oma tahto eli liikkuminen on muiden avun varassa, mutta olen saanut hyvin tukea. Se vähän harmittaa, etten pääse altaalle, mutta en tohdi ketään niin erikseen vaivata. Toipuminen on edistynyt huomaamatta. Erityisen iloinen olen päänsäryn helpottumisesta - se pysyy hallinnassa säännöllisellä kipulääkityksellä. Osittain lääkitystä on muista syistä nostettu, mutta vahvimmasta lääkkeestä on jäljellä säännöllisesti enää neljäsosa annosta. Mielellään lopettaisin sen, mutta kipulääkitys pitää kokonaisuudessa saada ensin järjestykseen. Parin viikon päästä pääsee sitten jo terveyskeskukseen keskustelemaan asiasta. Onneksi myös vihlomisen jäänteet korviin on olleet pääasiassa jo poissa.

Niin kun kuvasta näkyy, niin arpi on varsin näkyvä. Se on kuitenkin ollut hyvin vaivaton hoidettava; ei tunnu, kutise eikä häiritse. Se varmasti auttaa, etten näe sitä muuten kuin peilin kanssa tähystämällä. Se taas ei ole ihan yksinkertaista kun päätä ei sovi käännellä. Tähystäminen (puhumattakaan tuosta kuvan ottamisesta) on jo tapahtumana saamieni ohjeiden vastainen. Kauluri tulisi olla kaulassa aina kun olen pystyasennossa. Se ei vaan ole osoittautunut toteuttamiskelpoiseksi ohjeeksi. Minun on pakko esim. kuivailla aluetta suihkun jälkeen ja hoitaa muutenkin puhdistustyöt ja vaatetukset ilman, joten olen sitten vaan yrittänyt parhaani mukaan olla varovainen kun hengailen kauluritta. Ensimmäisten viikkojen aikana olin selvästi tarkempi, sillä kipu pakotti siihen.

Tuosta päästäänkin seuraavaan osioon eli niskan kipuun. Myös se on vähentynyt, mutta vaivaa paikallisesti aivan yläniskasta, ja laajemmin liian rasittavan päivän jälkeen. Saapa nähdä millaiset kivut liittyy myöhemmin pään liikkeisiin, mutta kauluritta ollessa huomaa miten niska jaksaa jo paremmin. Samoin makuulle käyminen on jo yleensä kivutonta. Se pitää ohjeiden mukaan tehdä kyljen kautta, mutta välillä unohdan ja nousen ylös suorin vartaloin eikä se enää aiheuta kipua. Myös auton kyydissä istuminen on helpottanut - nyt kestän jo pieniä töyssyjä ja jarrutuksiakin. Äkillistä kipua niskassa tuntuu lähinnä yöaikaan, ilmeisesti silloin kun käännän vahingossa päätä. Yksi kivunlähde on niskan alueen lihaskrampit, jotka välillä vielä vaivaavat. Onneksi heti leikkauksen jälkeen vaivanneet kasvojen lihasnykinät on poistuneet.

Tästähän näyttää tulevan melkein positiivinen kirjoitus. Jatkan silti kertomalla, että myös uupumus on väistynyt. Viikonloppu oli hieno. Pääsin ulkoilemaan molempina päivinä. Olin rollaattorini kanssa meren jäällä kävelyllä. Kevätaurinko lämmitti jo. Vannon mieleni kevenneen niin reippaasti, että uskon jaksavani sen voimalla kevään liukkaan loskaisen rospuuttoajan, jolloin minulla ei ole asiaa ulkoilemaan. Rollaattori oli ehkä hieman outo valinta jäälle, mutta lunta ei ole paljon, joten se onnistui paremmin kuin uskoinkaan. Ihmisiä oli liikkeellä runsaasti kaikilla mahdollisilla välineillä, joten hyvin rollaattori sopi sekaan. Oli sitä paitsi hieno nähdä kotitalo vähän eri näkökulmasta. Nivelkivut riehaantuvat onneksi vasta kävelyn jälkeen. Yöt oli vaikeita ja lisälääkettä tarvittiin, mutta se oli pieni hinta ajasta auringossa.

Kokonaisuutta ja aikaa arvioiden luulisin toipumisen olevan varsin hyvällä mallilla. On kuitenkin vielä joitain asioita työstettävänä. Niistä yksi on pääni, joka vaikuttaa olevan vinossa. Havainto on sattunut silmääni useampaan kertaan pelistä katsoessa. Pään saa kyllä oikaistua suoraksi, mutta silloin se tuntuu vinolta. Nyt saan jännityksellä odottaa, että onko kenotus pysyvää (tai onko se edes totta) vai suoristuuko pää sitten kun alan käyttää lihaksia aktiivisemmin. Lisäksi on edelleen jonkin verran huimausta. Sekin on onneksi vähentynyt, mutta välillä tuntuu että tasapainossani on jotain vikaa, sillä usein joudun ottamaan korjaavia sivuaskeleita tai tukea seinistä. Se ei suoraan liity huimaukseen, mutta johonkin kaltaiseen tuntemukseen. Myös puutumista on edelleen esiintynyt. Sehän alkoi vasta kuntoutusjakson aikana. Nyt sitä on tosin ollut vain käsissä öisin. Tästä on hyvä jatkaa toipumista. Vielä ei tarvitsekaan olla valmis.

Paine ja puristus

Toivo ja usko olivat jo korkealla. Liian korkealla, voisi joku sanoa, sillä tietäähän sen, että liian korkealta voi matkata vain yhteen suuntaan, ja se suunta on alas. Näin siinä minulle taas kävi. Kyse ei ole mistään niin vakavasta, että koko elämäni olisi saavuttanut aallonpohjansa. Ei tässä sentään niin alas ole vajottu. Kyse on paineesta ja puristuksesta. Hengityksestä. Puolitoista vuotta seuranani ollut tunne paineesta rintakehällä ja yläselässä hävisi kuin taikaiskusta joko heti kaularankaleikkauksen jälkeen tai sitten siinä vaiheessa kun verenohennuslääkitys aloitettiin. Itse olen taipuvainen uskomaan tuohon jälkimmäiseen kohtaan, mutta varma en voi olla. Oli uskomatonta vetää syvään henkeä ja saada vastustamattomasti happea. Maata vaan paikallaan ilman, että tuntui kuin joku yrittäisi rusentaa rintakehäni kokoon. Viime viikolla kuntoutuksessa kuntoutustavoite kirjattiin saavutetuksi - paine on poissa.

Vain muutama päivä kuntoutuksen jälkeen onni särkyi ja paine palasi voimakkaampana kuin aiemmin. Ainakin siltä se nyt näin tottumatta tuntuu. Pettymyksen kyyneliä on vaikea estää enkä tiedä, että pitäisikö edes, sillä ihan tosissani uskoin ongelman hävinneen. Lienee oikeutettua tuntea tulleensa lyödyksi ja ajatella, että eikö mikään riitä. Pitäisihän minun tietää paremmin; asiat harvoin ratkeavat itsekseen ainakaan parhain päin. Tätä asiaa en ole voinut aktiivisesti ratkaista, koska syy ei ole tiedossa. Hakuammuntaa on toki suoritettu. On arveluita siitä, että rintarangan muutokset provosovoivat oiretta. Näin on kirjattu potilastietoihini. Mitään ei ole tehtävissä, joten noilla sanoilla minut on tuomittu kulkemaan siinä kunnossa kuin olen. Kyllä minä sen ja tutut sanat ymmärrän. Mitään ei ole tehtävissä. Kuinka moneen kertaan olenkaan kuullut nuo sanat? Joskus myös silloin kun tehtävänä on sittenkin ollut vielä yhtä ja toista.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta viime kuukautta. Vapaana virtaavaa hengitystä ja paineettomuutta. Mietin, että miksi se voi tulla ja mennä noin. Puolitoista vuotta kiusannut oire häviää äkisti kuukaudeksi. On pakko pohtia, että mikä sen kuukauden aikana oli toisin. Muuttujia on paljon: rankaan kohdistunut leikkaus, merkittävästi kovempi kipulääkitys, keuhkoveritulppa ja siihen aloitettu verenohennuslääkitys tulevat tietysti heti mieleen. Näiden lisäksi ainakin lepo ja liikunta ovat poikenneet tavanomaisesta. Tartu noihin sitten.

Se mikä viime päivinä on ollut toisin - se liittyy lääkityksen purkamiseen ja liikkeellä oloon. Paine oli poissa, joten minä aloin oma-aloitteisesti lopetella sitä varten aloitettua lääkitystä. Ennen leikkausta se helpotti, mutta ei kuitenkaan vienyt oiretta täysin pois. Se on vaivalloinen lääke, joten mielelläni minä siitä eroon. Sitä on kirjoitettu vain hyvin pieniä määriä, niin pieniä, että resepti pitää uusia kerran kuussa. Sitä ei edes myydä isoissa paketeissa eli ilmeisesti se ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Lopetusta olisi varmaan pitänyt miettiä sen kuuluisan ja olemattoman hoitavan lääkärin kanssa. Häntähän pidetään niin tavattoman tehokkaana ja hänelle sysätään joka suunnalta aina paljon töitä: Kyllä hän sitten ohjaa, hoitaa, uusii, kontrolloi ja lausuu. Kyllä, kyllä...

Vaan omin avuin on oikeasti selvittävä. Olen korkealentoisesti pallotellut jopa ajatusta, että minulla olisikin ollut keuhkoveritulppa jo polvileikkauksista lähtien, sillä aika usein se liittyy nimenomaan alaraajaoperaatioihin. Sen jälkeenhän minulla oli vaikea akuutti hengenahdistus, jolle ei koskaan löytynyt syytä. Tulppa oli silloin yksi mietitty vaihtoehto, jota otetut kuvat eivät tukeneet. CT-kuva oli kuitenkin laadultaan huono, sillä en ollut kunnolla tajuissani sen ottamisen aikana enkä pysynyt paikallaan. Lisäksi keuhkoissa oli siinä vaiheessa jo nestettä, joten miten luotettavana tuon kuvan tulkintaa saattaa oikeasti pitää. Jo ennen kuvaa ehdittiin aloittaa liuotus kaiken varalta (kun oireet täsmäsivät tulppaan). Verenohennusta jatkettiin lopulta melkein kaksi kuukautta polvileikkauksen jälkeen. Paineoireen alku sijoittuu jotakuinkin siihen pisteeseen, jolloin verenohennus silloin lopetettiin. Outo ajallinen yhteenosuma.

Olisiko keuhkoihin voinut tulla ja jäädä kaiken tuon jälkeen pieni tulppa? En ollenkaan arkaillut esittää moista vaihtoehtoa, sillä halusin löytää järkevän selityksen oireisiini. Rintarangan muutoksethan ovat luultavasti olleet minulla aina, mutta oiretta sen sijaan ei. Vaan ei kelvannut lampunomaisesti loistanut ajatukseni. Sisätautilääkärin mukaan se ei ehdottomasti ole mahdollista. Eräät muut, joille olen ajatukseni esitellyt eivät ole sitä yhtä suoralta kädeltä tyrmänneet. Nyt paine on kuitenkin palannut, ja minä syön yhä verenohennuslääkettä, joten näyttää siltä, että sisätautilääkäri oli ilmeisen oikeassa, ja miksei vaan olisi ollutkin, sillä hänhän on meistä se, joka sen koulunkin kävi. Olen harmistunut, sillä se olisi niin näppärästi paketoinut ja hävittänyt tämän ongelman. Nyt ei auta kuin palata lähtöruutuun, ja uskoa taas rintarangan provosovoimiin oireisiin - ja elää tuomittuna tukaluuteen.

Kuntoutus: jakso neljä

Siinäpä meni viimeinen jakso laitoskuntoutusta ainakin tällä erää. Kerrankin voi sanoa, että minä aivan selvästi kuntouduin kuntoutuksen aikana. Lopulta tällaisen kirjoittaminen on harvinaista herkkua, sillä kuntoutus on yleensä lajiltaan pitkäjänteistä eikä kovin nopeaa edistymistä usein tapahdu. Käytän tässä mittarina taksimatkaa. Se olisi tuskin Kelalle kelpaava konkreettinen ja mitattava tavoite, mutta minulle se on riittävä tasomittari. Menomatka oli tuskien taival kun taas paluumatka sujui maltillisin kivuin. Pysyn kannassani myös sen jälkeen kun olen vähentänyt lopputulemasta menomatkan väsymyksen ja siihen käytetyn invataksin karmivan notkumisen. Paluumatka tuli tehtyä normitaksilla. Siinä matkustusmukavuus on ihan toista luokkaa.

Ihan kaikkea ei varmasti voi kirjata jakson ansioksi, sillä tietysti tässä vaiheessa leikkauksen jälkeen toipumista tapahtuu välillä isommin harppauksin. Sekin puoltaa, että tuossa parina aikaisempana viikkona toipuminen on edistynyt varsin hitaasti, joten oli jo aikakin ottaa vähän askelia eteenpäin. Jakson ennakkotavoitteena minulla oli vaatimattomasti virkistyminen. Tältä osin jakso täytti ja ylitti odotukset. Olin selvästi aiempaa isompia määriä hereillä ja jossain toiminnassa. Osallistuin kaikkeen ryhmäohjelmaan, johon yksilöaikojen puitteissa ehdin. Vapaat hetket tuli kyllä levättyä tehokkaasti enkä kaivannut mitään vapaa-ajan ohjelmaa.

Ohjelmani oli (ehkä onneksi) rakentunut sillä tavalla, etten päässyt osallistumaan liikunnalliseen ryhmäohjelmaan lukuunottamatta maanantain kuntosalia ja yhtä aamujumppaa. Tämä viimeksi mainittu oli hyvin kevyttä, ja itse asiassa sellaista, jota voisin kokeilla tehdä myös kotona. Se lisäisi liikkumistani tässä tilanteessa, jossa ulkona kävely (tai muukaan liikunta) ei ole itsestäänselvyys. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinyt osallistumaan myöskään ohjattuun ulkoiluun. Kohta on kulunut jo viisi viikkoa, jolloin olen käynyt kunnolla ulkona vain yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän. Talven liukkaus ei nyt suosi tätä asiaa. Liikunnan sijasta ryhmäohjelmani koostui rentoutuksesta, toimintaterapiaryhmästä, lääkärin keskusteluryhmästä, psykologin luennosta yms. Noista voisi sanoa, että osasta sain vähän yllättäenkin irti uutta näkökulmaa. Kaikessa hiljaisuudessa havainnoin olevani asemiini kaivautunut jäärä! Järkyttävää, sillä mielikuvissani olen tietysti asioille avoin ja joustava yksilö.

Yksilöaikoina kaikki fysioterapiat pidettiin altaalla. Yläselkä ja niska ovat kyllä jumissa ja käsittelyitten tarpeessa, mutta ne eivät ole sallittuja vielä tässä toipumisen vaiheessa. Uskon, että kevyt allasharjoittelu toimi silti rentouttajana myös tuolla seudulla. Ihan varmasti päivittäinen allas edisti koko kehon kuntoutumista. Jaksolla tapasin myös toimintaterapeutin, sosiaalityöntekijän, psykologin ja lääkärin. Kaikista tapaamisista sain jotain apua. Osittain jopa hämmästyin sitä miten asioitani haluttiin vielä yrittää edistää. Vasta aika näyttää tuottavatko avut tulosta, ja jos niin millaista. Sain onneksi vähän järjestettyä myös kipulääkeasiaa, sillä lääkkeet olisivat loppuneet kesken ennen terveyskeskuslääkärille sovittua aikaa. Lääkäri lupasi jopa soittaa tk-lääkärille ja keskustella tilanteestani. Tiedä sitten, että miten tuo kipulääkitys jatkossa järjestyy, sillä on vain huonoja vaihtoehtoja. Sain vielä kehoituksen oitis lopettaa parasetamolilääkitys (kohonneiden maksa-arvojen tähden siis).

Jakson aikana kävin myös paikassa, joka myy erilaisia mittojen mukaan tehtyjä sormiortooseja. Sellaisen tarpeessa olen, sillä oikean käteni etusormen rystynen menee kaiken aikaa sijoiltaan ja aiheuttaa paljon arjen haittaa. Samalla siellä havaittiin (tietysti) myös muiden sorminivelteni yliliikkuvuus. Osaa niistä kannattaisi tukea jo tässä vaiheessa ennen kun ne alkavat oireilla. Tämä voisi säästää niveliä ja lisätä käsien toimintakykyä. Sovitinkin yhtä sormen keskinivelen tukea. Oli jännä tunne kun nivel pysähtyi normaaliin asentoon. Siinä ei voinut välttyä vau-ajatukselta. En aina edes ymmärrä mistä jään paitsi kun nivelet ei toimi oikein, mutta siihen rystyseen palatakseni, niin heillä oli heti ajatus siitä miten sen pystyy tukemaan toiminnallisesti (sitä on siis yrittänyt useampikin muu onnistumatta). Nyt tehtiin kokeilutuki, ja jos se toimii (toimii se!), niin sitten varsinainen tuki voidaan valmistaa sen perusteella. Tämä tietysti riippuu viime kädessä siitä, että myönnetäänkö siihen maksusitoumusta. Ehdottivat myös, että kannattaisi käyttää rystystä käsikirurgin arviossa, jotta selviäisi miksi se on sellainen kun se on.

Kuten alussa jo kerroin, niin toipuminen edistyi jakson aikana. Ainakin jaksamisen osalta se on selvää ja matkakin tosiaan meni paremmin. Myös pääkivut on vähenemään päin, vaikka viikonloppu on ollut vaikeampi. Viikolla heräsin yhtenä yönä voimakkaaseen niskakipuun. Se oli ehkä kovinta niskakipua koskaan. Kun yritin pyrkiä hakemaan kipulääkettä, niin tajusin molempien jalkojen toisen käden olevan täysin puutunut. Sain käännyttyä kyljelleni, jolloin yläniskasta kuului ja tuntui napsahdus. Kipu loppui heti ja puutuminenkin hävisi hiljalleen. Se oli hieman pelottava episodi. Nukuin silloin pehmeällä kaulurilla, mutta vaihdoin sen äkkiä loppuyöksi kovaan. En tiedä olisiko pää kiertynyt kiellettyyn asentoon vai mikä tuli. Aktiivisuuden lisääntyessä myös peruskivut tulivat taas enemmän esille. Lonkkavaivat johtivat uljasta ja uskollista joukkoani. Erityisen paljon oli myös huimausta. Se on jollain tapaa kipujakin pahempaa. Kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen, että menin tilanteesta huolimatta kuntoutusjaksolle, sillä olo tuntuu nyt vähän paremmalta.

Kotona vihdoin

En tiedä voiko sanoa, että vihdoin kotona, sillä polvileikkauksista kotiutuminen otti aikaa lähes pari kuukautta, joten siihen nähden tämä oli pikapyrähdys. Alkujaan lähdin kuitenkin tavoittelemaan lyhyempää reissua, joten siltä kantilta reilun puolentoista viikon rupeama oli pitkä. Paljon pidemmältä se vielä tuntui. Tällä reissulla monet asiat tökkivät vastaan. Viimeisessä majoituksessa olin helisemässä kiukkuisten ja kuurojen vanhusten kanssa. Yksi vanhus huusi minulle keskellä yötä, että olin kieltänyt häntä katsomasta telkkaria. Olin äimistynyt, sillä kertaalleen pyysin kohteliaasti, että voisiko ääntä laittaa hieman hiljaisemmalle. Muuten asiasta ei keskusteltu, ja vanhuksella oli koko ajan kapula hallussa. Ihmettelin kyllä illan mittaan, että miksei hän katsonut telkkaria kun se oli edellisenä päivänä tuntunut olevan niin kovin tärkeää. Itse en tv:tä kaipaa, joten en sitä sen enempää pohtinut. Yöllä sekin selvisi.

Itsekin olen huonokuuloinen. Se tuli esille tälläkin reissulla. Varsinkin tehohoidon aikana se otettiin suorastaan esimerkillisesti huomioon. Olin hämmästynyt, sillä yleensä sille ei ajatuksia suoda. Siellä minulle pyrittiin puhumaan paremmin kuulevan korvan puolella tai muuten selkeästi. Sen sijaan lääkärikierrolla oli pakko osoittaa yhdelle neurokirurgille paikka eri kohtaan, jotta pystyin kuulemaan mitään. Kotiutuspäivän lääkärikierrolla puolestaan lääkäri esitti minulle kysymyksen, jota en kunnolla kuullut ja jäin sitä hetkeksi hiljaisuudessa tulkitsemaan. Eikä aikaakaan kun lääkäri kysyi, jotenkin hermostuneeseen ja vähän tiuskivaankin sävyyn, että "etkö sinä kuule!?". Tuon sivalluksen kuulin kyllä jo ihan hyvin, mutta ennen kun ennätin vastaamaan, niin hoitaja kiiruhti selittämään, että "niin hän ei tosiaan kuule kunnolla". Sen jälkeen lääkärikin pyrki puhelemaan vähän selkeämmin. No joo, tulipa vaan mieleen, ettei kuulon menetys ole mikään pikkujuttu. Aivan ymmärrettävästi se tekee ihmisestä helposti hieman ulkopuolisen ja sitä myötä ärtyneen.

Pääsin kotiinlähtöpäivänä lähtemään erinäisten hidasteiden takia vasta neljän jälkeen, ja vannon että tuo päivä oli yksi elämäni pisimpiä. Yön nukkuminen epäonnistui erään kiukkuilijan ja kipujenkin tähden eikä päivälevosta tai rentouttavasta musiikin kuuntelusta tullut mitään huutavan telkkarin tähden. Lähdön jälkeen piti käydä apteekissa, jossa sielläkin oli lääkkeiden kanssa sekaannuksia, jossa tarvittiin lopulta apua päivystyksestä. Olin siis kotiin tullessa melkoisen uupunut. Onneksi paluuni oli valmisteltu ruokien ja kaupassakäynnin osalta lähipiirin toimesta. Minulla jatkuu vielä joitakin päiviä napapiikkien pistäminen kaksi kertaa päivässä. Sen ja kipulääkeseurannan toimittaa kotisairaala. Itse en tällä hetkellä pysty piikkiä tuikkaamaan, sillä kauluri estää minua näkemästä vatsanahkaani. Piikki on hyvä saada tuikatuksi kohtaa joka ei ole jo valmiiksi mustelmilla. Samalla hoituu myös niittien poisto haavasta ilman terveyskeskuskäyntiä. Maksullinen palveluhan tuo on, mutta se että pääsin pois osastohoidosta on joka sentin arvoinen. Aloin olla jo toipumista haittaavan stressaantunut.

Piikkien jälkeen keuhkoveritulppaa hoidetaan suun kautta otettavalla lääkkeellä. Hoito kestää puoli vuotta, jonka jälkeen pitäisi sen asian suhteen olla selvillä vesillä. Eikä uusimisriski ole erityisesti kohonnut, kun tulpalla oli noin selkeä syy. Lääkärin kanssa piti vielä tänään neuvotella uudestaan lääke, sillä minulle oli kirjoitettu samaa lääkettä, jota käytin lonkkaleikkauksen jälkeen. Sain siitä kauheita jalkasärkyjä. Silloin vannoin, että sitä lääkettä en enää suuhuni pistä. Onneksi vaihtoehto löytyi. Nyt sitten vaan kaikki toiveet siihen, ettei se aiheuta sivuvaikutuksia, sillä muuten joudutaan siirtymään Marevaniin, joka on hankala tapaus, sillä siinä veriarvoja joudutaan alati seuraamaan. Nämä uudemmat lääkkeet eivät sen sijaan vaadi seurantaa. Isoksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin kielto käyttää tulehduskipulääkkeitä hoidon aikana. Ne kun on minun nivelkipujeni hoidon perusta.

Muuten kotona oleminen on lähtenyt ihan hyvin käyntiin, vaikka kaiken aikaa tulee vastaan asioita, joista joudun toteamaan, että kas tämäkään ei onnistu. Kipuja on vielä lääkityksestä huolimatta, ja varsinkin yö oli sen suhteen vaikea. Lisää kipulääkkeitä jouduin tankkaamaan pariin otteeseen. Kaikkiaan sain kuitenkin nukutuksi vähintäänkin kohtalaisesti. Varmasti siinä painoi edellisen yön valvominen, joten totuus tulee esiin ensi yönä. Tänään olen päivällä ollut melko uupunut tai jopa torkkunut tämän tästä pieniä pätkiä. Jos tilannetta haluaa tällä hetkellä jo arvioida, niin toisen käden tuntopuutokset eivät ole palautuneet, niska ja pää ovat kipeämmät kuin koskaan, käden särkyä on lievässä muodossa tuntunut myös tänään, vihlovaa kipua korviin esiintyy nyt yhden korvan sijasta kahdessa ja se on voimakkaampaa kuin aiemmin. Lisäksi uutena on tullut lihasnykinät kasvojen alueella. Eli mitään välitöntä helpotusta en ole oireisiin saanut, mutta toipuminen on vielä niin alussa, että paras olla päättelemättä tästä mitään.

Valojen aika

Tällä viikolla kävin sairaalan fysioterapeutin vastaanotolla tulevaan kaularankaleikkaukseen liittyen. Käynnin tarkoituksena oli kartoittaa tämän hetken tilannettani. Tarkasteltiin kipujen ja tuntopuutosten sijainteja. On sitten vertailutietoa leikkauksen jälkeistä aikaa varten. Kuulin erilaisten oireiden (esim. huimaus tai huonovointisuus) mahdollisista syistä ja sain keinon noissa tilanteissa kokeiltavaksi. Sitä ehdin jo kokeilla, mutta totesin hämmästyneenä sen aiheuttavan sydämen epämukavaa tykytystä. Saattoi se olla sattumaakin, sillä ei ole epätavallinen oire tuokaan. Kuulin myös varoituksen siitä, että jos ilmenee merkkejä pidätyskyvyttömyydestä tai virtsaummesta, niin tiedän suhtautua oireisiin vakavasti. Onhan se pysäyttävää kuulla noista, mutta ehkä minun olisi pitänyt kuulla niistä jo joskus aiemmin, kun kaularangan instabiliteetista on tälläkin kierroksella tiedetty jo yli vuosi. Puhumattakaan tietysti siitä, että kaikki riskit on oikeasti olleet olemassa aina.

Samalla tulin tiedostaneeksi monia pieniä oireita, joita en yleensä juuri noteeraa. Ne ovat ilmaantuneet hiljalleen vuosien saatossa, jolloin niihin tottuu samaa tahtia kuin niitä tulee. Tällaisia on vaikka käsien kömpelyys, kehon lämmönsäätelyn epäkunto tai käsiin ilmaantunut väsymys jostain olemattomasta rasituksesta. Esimerkiksi viimeksi huomasin pidempää matkaa ajaessani, että kädet väsyi ratista kiinnipitämisestä siinä määrin, että niitä piti lepuuttaa vuorotellen. Samoin tuota heikotusta tai huimausta tulee ja menee joka päivä, mutta en koskaan ajattele siitä mitään. Tuskin edes huomaan. Tilanteesta riippuen oikaisen vain rankaa, pysähdyn, istun tai otan katseella kiintopisteen jostakin. Odotan, että maailma hidastuu taas paikoilleen tai että heikko olo väistyy. Nuo oireet eivät ole yksittäisenä tapahtumana tai voimakkuudeltaan sellaisia, että olisin hakenut niihin apua, mutta kun niitä miettii yhtenä kokonaisuutena, niin kuva muuttuu.

Mutta se noista nyt tällä kertaa, sillä matka jatkuu. Synkkä marraskuu on vihdoin voitettu ja valojen aika on taas täällä. Se auttanee muuttamaan hyvät aikomukset teoiksi. Esteeksi saattaa tosin muodostua kiire. Katselin kalenteria ja totesin, ettei siinä ole montaa kokonaan vapaata päivää. Ei ainakaan ennen joulunpyhiä. Kalenterin tiivis asettelu johtaa yleensä kipujen aktivoitumiseen, joten olisi kannattanut tehdä asioita aiemmin. Toisaalta marraskuu oli kipujen osalta vaikeampi kuin pitkään aikaan, joten ehkäpä suon itselleni vähän armoa. Minulta kysyttiin taannoin, että voisinko antaa itselleni armoa ja vastata kysymykseen jotain muuta kuin ehkä. Silloin vastasin, että mahdollisesti, mutta nyt on tultu tuohon pisteeseen. Minä, Tuulikki, olen antanut armon käydä oikeudesta. Tekemättömät työt voivat odottaa.

Joulukuun listalle kuuluvat edelleen jatkuvat allas- ja fysioterapiat. Lisäksi heti huomenna on lääkäriaika tai oikeastaan kaksi (on siis tupla-aika ortopedeille) ja muitakin sovittuja tapaamisia. Myös kuntoutusjakso numero kolme kuuluu kuun ohjelmaan, joten saapa nähdä missä kunnossa tästä kaikesta selvitään. Tuo kuntoutusjakso saattaa jäädä viimeiseksi jaksokseni ainakin Ortonissa. Siellä kun ei enää ensi vuonna saa Kelan kuntoutusta järjestää. Aloitetut voidaan tosin viedä loppuun, mutta leikkauksen takia en viimeiselle jaksolle pysty suunnitellusti osallistumaan. Sille on kyllä ollut tarkoitus hakea jatkoaikaa, mutta en tiedä miten se järjestyy.