maanantai 23. syyskuuta 2019

Luottavainen


Viime viikon teemana oli sairastupa. Ei mitään pientä syysflunssaa vakavampaa toki, mutta kaikesta vastaanpyristelystä ja hoitoyrityksistä huolimatta se on hidastanut menoa. Viimeksi olen ollut minkäänlaisessa flunssassa neljä ja puoli vuotta sitten, joten ei voi sanoa, että tämä olisi minulle tavanomainen tapa sairastaa. Alkuviikolla ehdin vielä pirteästi uimahallille omatoimiseen vesikävelyyn. Tein myös kevyitä jumppaliikkeitä jaloille ja vähän venyttelyä. Luottavaisena ostin 20 käyntikertaa, joten tarkoituksena on todella ottaa hallilla käyminen taas ohjelmaan.

Omatoiminen altaalla käyminen on siitä hyvä, ettei se periaatteessa ole sidottu aikatauluun. Käytännössä se on sitä huomattavasti, sillä hallilla järjestetään päivittäin useita vesijumpparyhmiä, jotka varaavat juuri sen osan altaasta, jota itsekin tarvitsen. Iltaisin en mene hallille omatoimisesti missään tapauksessa, sillä meno siellä on silloin niin villiä riehuntaa, että sieltä on mahdoton löytää turvalliselta tuntuvaa tilaa harjoituksille. Tarkkaan saa siis ajoitusta miettiä, mutta vähitellen varmasti löytyy hyvät hetket mennä.

Muuten olen pysähtynyt tällä viikolla miettimään terveyttä muista näkökulmista kuin perussairauteni tiimoilta. Minulle on taas alkanut kertyä lisää painoa. Selvästikään päivittäinen liikuntamäärä ja teho ei riitä kattamaan tulevaa energiaa. En ole yrittänyt pudottaa painoa lähiaikoina, mutta puolitoista kuukautta olen seurannut, että mistä ruokavalioni koostuu. Olen toki huomannut, että parantamisen varaa on. Siihen pitää puuttua ennen kuin se alkaa vaikuttaa terveyteeni. Ikää alkaa olemaan sen verran, että jossain vaiheessa riskit toteutuvat. Enkä totta tosiaan kaipaa yhtään uutta ongelmaa. Jo nyt mietin, että mikä osuus kertyneellä painolla on esim. nilkan heikentyneeseen tilanteeseen. Pääsyy on tietysti perussairauteni, mutta sitä suuremmalla syyllä painonhallinta pitäisi olla osa hoitoa.

Yhtenä syynä viimeaikaiseen nousuun saattaa olla kesällä aloittamallani psyykenlääkkeellä. Tämän vuoksi minulla on ensi kuussa aika tk-lääkärille. Kenties lääke pitäisi joko lopettaa tai vaihtaa. Vaihtaminen ei ole ihan helppoa, sillä monilla noista lääkkeistä on samaa vaikutusta, ja aika monta laatua on jo kokeiltu jossain vaiheessa kipulääkkeen ominaisuudessa eivätkä niiden sivuoireet ole olleet siedettäviä. Tämä on ollut siitä hyvä, että alkuoireiden jälkeen olen muuten sietänyt sitä ihan hyvin. Lopulta kysymys on siitä, että tarvitsenko psyykenlääkettä? Kesän alussa olisin sanonut, että en missään tapauksessa, mutta sillä on ollut tasaavaa vaikutusta mielialaani. Voi tasaantuminen tietysti jostain muustakin syystä johtua. Vaikeita päätöksiä ja ehkä vaikeita aikoja.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kiireen tuntua


Kuluvalle viikolle on sattunut useampia menoja sekä sairauden tiimoilta että myös muuten. On ollut kiireen tuntua, mutta olen aina välillä ehtinyt ulkoilemaan. Pysähtelen matkalla nappaamaan kuvan poikineen. Se estää stressiä tuottavan suorituskeskeisyyden ja antaa keholleni pieniä hetkiä palautua. Kiireissäni on kysymys vain tunteesta, sillä päivissäni on kaikesta huolimatta runsaasti myös vapaata. Tarvitsen kuitenkin paljon lepoa kaiken toiminnan vastapainoksi, joten päivät solahtavat ohi kuin lentäen. Joskus olen ihmetellyt, että onko hyötysuhde kohdallaan, jos tunnin ulkoilun jälkeen täytyy nukkua tai muuten levätä kaksi. Ei se normaalia elämää ole, mutta tämä on tilanne. Sama väsyttävä vaikutus on myös terveydenhoidon käynneillä.

Tämän viikon käynneistä voi mainita kuulontutkimuksen ja korvalääkärin. Harvoin voi varauksetta kehua käyntiä, mutta sain asiallista kohtelua. Tämä on oiva esimerkki siitä miten asioiden ei välttämättä tarvitse edetä mihinkään suuntaan, mutta ongelman olemassa oloa ei silti ollut tarpeen kieltää. Ortopedialla voitaisiin ottaa oppia tässä lajissa. En tosin tiedä mitä tästä käynnistä on kirjattu. Sehän ei aina tunnetusti vastaa omaa käsitystä käynnin kulusta. Hyvä asia oli ilman muuta se, että kuuloni ei ollut merkittävästi muuttunut kahden vuoden takaisesta. Toinen korva ei edelleenkään mitään kuule, mutta pääasia on, että toinen on entisellään. Kuulolaitteesta puhuttiin taas, mutta parempaan korvaan en sitä vielä tarvitse. Huonompaan korvaan se ei enää auttaisi, mutta on olemassa sellainen malli, jossa tuolle kuulemattomalle puolelle tulisi lähetin, joka siirtää äänen kuulevan puolen laitteeseen. Sen aika on tulevaisuudessa, mutta ei ihan vielä.

Myös huimauskohtaukset otin puheeksi, ja niihin suhtauduttiin vakavuudella. Tehtiin huimaustestejä, jotka olivat vähän pelottavia. En kysynyt mitä testien tuloksena selvisi, mutta siinä silmille laitettiin jotkut lasit, joissa oli ilmeisesti kamera tai muu vastaava, joka tarkkaili silmän liikkeitä samalla kun lääkäri käänteli päätäni napakasti puolelta toiselle. Komentona kuului rentouttaa niskaa, mutta tein kyllä ihan päinvastoin. Niskalihakset ja leukaperät meni suojelunhaluisesti täysjumiin. Minullahan pään kiertoliike on rajoittunut yläkaularangan luudutuksen vuoksi, joten liike ei ole normaalia eikä napakat käännöt tuntuneet kovin mukavalta. Jotain dataa siitä näytti kuitenkin koneelle piirtyvän. Tuon jäljiltä oli paranneltava niskan kramppeja useampi päivä.

Oireiden perusteella huimauskohtaukseni sopisivat Menieren taudiksi. Se on korvan sairaus, jonka hoitovaihtoehdot on aika vähäiset ja eteneminen epäselvää. Se voi käydä hankalaksi tai sitten ei. Varmaa diagnoosia siitä ei pystytty tekemään, mutta kun katsoin myöhemmin netistä mistä siinä on kyse, niin kieltämättä oireisto sopii. Oli vielä sellaisia mitä en osannut lääkärille kertoa, kun en mieltänyt niitä oireita mahdollisesti samaan nippuun kuuluvaksi. Ylipäätään oireistoni on kaikilta osin niin laajaa, etten ikinä tiedä mitä asioita pitäisi milläkin vastaanotolla kertoa. En edes itse pysty pitämään lukua oireista, kun niitä tulee ja menee niin paljon kaiken aikaa. Seuraava kontrolli kuulon osalta on parin vuoden päästä. Jos huimauksia alkaa tulla taajemmin tai kuulossa muuten tapahtuu jotain tällä välillä, niin voin ottaa aiemmin yhteyttä.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Kuulumisia


Syyskuu on jo pitkällä. Olen ollut viime päivinä - viikkoinakin - paljon liikkeellä. Epämääräisenä ajatuksena lienee kerätä liikettä talteen syksyn ja talven varalle. Voihan sitä yrittää, sillä syksyn tullen voin sallia itselleni enemmän vapauksia lepoon. Ajatuskulku saattaa olla vähän nurinperinen moneen muuhun verrattuna. Useinhan sitä palataan liikunnan pariin syksyllä, mutta lämmössä ja valossa kulkeminen sopii minulle paremmin. Myös mielen levottomuus ajaa kulkemaan, sillä ajatus rullaa paremmin kun maisema vaihtuu. Minulla on ollut paljon sulatettavaa nykytilanteen hyväksymiseen. Pitäisi keksiä miten tästä eteenpäin. Tietenkin voisin hyväksyä sen, ettei ratkaisua ole, ja vain sietää sen minkä päivä tullessaan tuo. Se ei vaan kuulosta kovin hohdokkaalta. Passiivista se ainakin on.

Ehkä se on jopa luovuttamista. Minulla on kuitenkin tunne siitä, etten pysty mitenkään vaikuttamaan oman elämäni kulkuun. Monet oleellisista langoista, kuten hoitolinjaukset, ovat muiden käsissä, eivätkä ne linjat ole kovin toimivia. Kaikki omat yritykseni vaikuttaa ovat kuin ilmaan huitomista. Se pätee jostain pirullisesta syystä muuhunkin elämääni. Muista valinnoista voin syyttää enemmän itseäni ja ottaa jatkossa riuskemman otteen elämäni kulusta. Liikkumistani kannustamaan hankin jokin aikaa sitten aktiivisuusmittarin, vaikka jossain vaiheessa vannoin, etten enää sorru mittalaitteisiin, sillä ne saattavat helposti potkaista minut yli oman suorituskykyni rajan. Tuntui kuitenkin, että tarvitsin jotain kannustinta muutokseen.

Juuri nyt olen vaiheessa, jossa kuljen (enimmäkseen kävellen) siitä huolimatta, että kaikki merkit kehossa huutaa pitämään kokonaan taukoa. Nilkan kipu on muuttunut päivittäiseksi. Kauas taakse on jäänyt se vaihe, jossa liikunta tuottaa terveyttä. Ei tuota. Se tuottaa kipuja liikkeessä ja kipuja sen jälkeen. Tällä viikolla askel parempaan suuntaan oli paluu altaaseen. Ei vielä omatoimisesti, mutta allasterapian muodossa. Vesikävelyllä ja käsien kuntouttamisella aloitettiin. Fysioterapia oli elokuun tauolla ja allasterapia keväästä saakka. Ehdin jo odottaa niiden paluuta. Allas tuntui pitkästä aikaa mukavalta, mutta käsi ja lonkat kipeytyivät ihan kunnolla. Toisaalta nilkka ja polvi eivät rasittuneet lisää, ja lonkatkin tekeytyivät päivässä. Jos kuitenkin katsoo mitä mittarini terapia-ajasta tuumasi, niin se tuskin edes huomasi levosta poikkeavaa toimintaa.

Syksy tuo tullessaan useampia käyntejä lääkärien ja hoitajien vastaanotoilla. Ihan ensimmäisenä tulee käynti kuulontutkimuksessa ja korvalääkärillä. Se on tulevalla viikolla ja vähän jopa jännittää, sillä minulla on tunne siitä, että pärjään yhä huonommin kuuloni kanssa. Pelkään siis, että ainokaisen kuulevan korvani tilanne huonontunut. Valuminen äänettömään maailmaan hirvittää minua ihan tosissaan. Se että elämästäni katoaisi jossain vaiheessa kyky keskusteluun sekä tällä hetkellä tärkeinä pitämäni ajanvietteet kuten musiikki ja äänikirjat. Pelkästään tämä nykyinen tilanne aiheuttaa lähes päivittäin noloja ja outoja tilanteita sekä säpsähtelyä kun kuulemattomalta puolelta lähestyvät ihmiset ja autot pääsevät liian lähelle ennen kuin havaitsen.