lauantai 24. maaliskuuta 2018

Odotetut: lääkäri ja ortopedi


Tämän ohikiitäneen viikon alkajaisena oli vuorossa lähes kuusi viikkoa odotettu aika terveyskeskuslääkärille. Kello ei ollut vielä yhdeksää aamulla, mutta aikataulu oli jo ehtinyt pettää eikä minun vuoroni kuronut tuota eroa kiinni. Asialistalle olin kirjannut 8 kohtaa. Yritin kyllä aikaa varatessa varoittaa, että minulla on monta asiaa, mutta vastauksena sanottiin, että kerrot niistä sitten lääkärille. Sanoisin, että lääkäri alkoi näyttää vähän tuskastuneelta kun aina vaan oli asioita lisää. Jossain kohdin listaa olin kuulevinani hiljaista nurinaa siihen suuntaan, että eihän tällaista ehdi. Toisaalta minulla on huono kuulo, joten ehkäpä kuulin väärin. Eikä se mitään, sillä ensi viikolla me kokeilemme uudelleen.

Olisi ehkä pitänyt jättää jotain pois, mutta osa oli muualta ohjautuneita töitä kuten maksa-arvot, sormien ongelmat ja ajonäkö. Kipulääkityksen määritykseen olisi ollut vaihtoehto, mutta tk-lääkäri on lopulta kuitenkin se jolle lääkitykseni jatkaminen ohjautuu, joten parempi näin. Vaan hankalaa on hypätä tähän soppaan tässä vaiheessa. Sekä Larsenin syndrooman tuntemattomuus että pohjatietojen hajanaisuus tekevät hoidon vaikeaksi. Olisin toivonut maan nielaisevan minut kun vastasin missä-sinulla-on-kipua -kysymykseen. Päässä, niskassa, olkapäissä, kyynärpäissä, käsissä, selässä, lonkissa... ei noita voi käsittää ellei oikeasti ymmärrä millainen sairaus Larsenin syndrooma on. Lopetin kipujen luettelemisen kesken kun lääkärin kynä pysähtyi kesken kirjoittamisen ja pää kääntyi katsomaan minua jokseenkin epäuskoisen näköisenä.

Kipulääkeasia tuntui järjestyvän hyvin, mutta ei sittenkään onnistunut. Tarvitsemaani lääkettä ei oltu kirjoitettu lisää. Sitä on tosin reseptillä vielä jäljellä, mutta vanhalla annostuksella. Pitäisi olla vielä jäljellä, apteekista sanottiin. Ostin sitten annoksen nostoon kirjoitettua heikompaa vahvuutta, mutta se purkki ei kauan kestä, sillä sitä kuluu 12 nappia päivässä. Ensi viikolla en lähde vastaanotolta ennen kun minulla on kirjalliset reseptit! Samalla apteekissa kävi ilmi, että aiemmissakin resepteissä on sekaannusta, sillä yksi resepti on kirjoitettu tarkoitustaan vastaan ja toinen sössittiin apteekissa myymällä minulle väärää lääkettä. Tähän asti olen kestänyt tämän vuoden koettelemukset varsin hyvin, mutta nyt keitti yli ihan kunnolla. Ei ehkä pelkästään noiden lääkesotkujen vuoksi, vaan hallitsemattomien särkyjen ja kaiken takkuisuuden vuoksi. Kaikki asiat joutuu hoitamaan moneen kertaan.

Kivuista asialistalleni oli päässyt lonkan särky, kun en oikein tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Ulkosyrjälle päädyttiin pistämään kortisoni-puuduteinjektio siltä varalta, että kyseessä on tulehdus. Kieltämättä ulkosyrjällä tuntui arkuutta. Tähän kuvaan ei nivuskipu oikein sovi, mutta tuleepa nyt testattua tuokin. Jos on vaikka monta monessa. Ja jos siinä todella on tulehdus, niin sitten tuosta voisi olla apua tilanteessa, jossa tulehduskipulääkkeet on poissuljettu vaihtoehto. Minulle ei ole ennen pistetty kortisonia, joten oli jännä nähdä miten siihen reagoin. Alku oli ainakin tyrmäävä, sillä hieman lonkkaa aristellen kävelin pois vastaanotolta ja muutamaa tuntia myöhemmin alkoi ärsyttävä jomotus, kuumotus ja näkyvät lihaskrampit. Ne kuitenkin rauhoittuivat nopeasti. Nyt kuudentena päivänä lonkan särky ei ole kadonnut, mutta ehkä se on vähän parempi.

Mainitsin myös olkapään särystä ja sen liikkeitä testattiin. Sanoin, että voin yrittää ottaa sen puheeksi ortopedin kanssa, sillä minulla oli aika yläraajaortopedialla. Tk-lääkäri epäili, että siinä voisi olla kiertäjäkalvosimen ongelmaa, mutta ortopedi ei ollut täysin vakuuttunut. Todettiin, että olkapääni on vahvasti dysplastinen eikä liiku normaalisti, joten pelkästään sen liikkeitä tarkastelemalla ei voi päätellä mitään. Ehkä ennemmin särkyä aiheuttaa dysplastinen nivel ja nivelrikko sekä toistuvat sijoiltaanmenot. Sitten kun olkapäät tekonivelletään niin kyseeseen tulee proteesi, jossa nuppi ja kuppi ovat päinvastoin kuin normaalisti. Tämä ei kuitenkaan ole nyt ajankohtaista.

Mutta... ortopedialla käynnin todellisena aiheena oli kyynärpäät. Niistä otettiin samalla uudet kuvat. Kyynärpää lonksahteli ikävästi ja kipeytyi pelkästään kevyestä tutkimisesta. Päätettiin, ettei ainakaan nyt keväällä vielä edetä tekoniveleen, sillä on selvää, että tarvitsen aikaa toipumiseen. Kevään aikana tehdään kuitenkin hermoratatutkimus (ENMG) molempiin käsiin, jotta hermojen kulut selviää. Asiaan palataan heti kesän jälkeen soittoajalla. Silloin sovitaan leikkauksen ajankohdasta. Kohteena tulee olemaan vasen kyynärpää. Ortopedin mukaan heille ajankohdalla ei ole väliä, joten minä päätän milloin sille tielle lähdetään. Käynnillä näin samalla kaularangan röntgenkuvat, jotka näyttivät tosi hienolta. Nikamat oli niin kauniissa jonossa, että niiden näkemisestä tuli vahva luotto siihen, että kyllä siitä vielä hyvä tulee.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Kriteerien mukaan


Monta kertaa olen tuskaillut avunsaannin vaikeutta. Erityisesti hämmästyttää miten yksin tavallinen aikuinen ihminen jää tilanteessa, jossa kyky hoitaa arjen askareita on syystä tai toisesta alentunut. Pitkäaikaisen sairauden yhteydessä apua on saatavissa paremmin, mutta monet toipumiset eivät ole kriteerien mukaan pitkäkestoisia. On se silti raakaa olla monta kuukautta sairaana ilman apua siivoukseen, apteekkiin ja kauppaan. Ei välttämättä ole edes tietoa tilanteen kestosta. Täysin yksin olevien joukko on ehkä harvalukuinen, sillä monella on joku joka voi auttaa, mutta sen varalle ettei ketään tosiaan ole, pitäisi olla rakenteet ja valmius ottaa tilanteesta koppi. En uskalla edes ajatella mitä avun puutteesta pahimmillaan seuraa, mutta helposti siinä ainakin vaarantuu leikkaustulos tai toipuminen viivästyy kun joutuu venymään suorituksiin, joita ei pitäisi tehdä.

Sairaaloilla on tietysti velvollisuutensa katsoa sen perään ettei ihminen jää kotiutuksen jälkeen heitteille. Käytännössä olen törmännyt sen osalta monenlaisiin ratkaisuihin. Osassa on yritetty tosissaan löytää jatkoapua, ja törmätty sitten ei-oohon. "Ei meillä ole sellaisia palveluita", on sanottu sosiaalipuolelta. Jossain asia on ratkaistu nakittamalla vastuu jatkosta toiselle sairaalalle. Joskus on annettu käteen lista yksityisistä palveluntarjoajista. Tiedän. Rahalla voi ostaa monenmoisia palveluita. Olen myös saanut mukaan numeron sosiaalityöntekijälle. Ulkoistus sekin. Lähettää nyt uupunut toipilas kotiin numeron keralla. Paperissa lukee päivät ja soittoajat. Soitat ja varattua tuuttaa. No ehkä seuraavalla soittoajalla sitten jo tärppää. Akuutti tilanne ei odota soittoaikaa. Ehkä toipilas viruu silloin sohvallaan eikä jaksa enää edes ajatella soittamista. On eri asia taistella täysissä voimin kuin sairaana.

Minä en soittanut sosiaalityöntekijälle, sillä siihen minulla ei ollut voimavaroja eikä aikaisempien kokemusten pohjalta minkäänlaista luottoa avun saamiseen. Olen siis taas tälläkin akuutin avuntarpeen kierroksella heittäytynyt yhä ikääntyvämmäksi käyneen tukiverkkoni varaan. Luottanut kiireisiin sukulaisiin ja naapuriapuunkin. Olen ollut menemättä mihinkään oman mieleni mukaan. Miettinyt, että tohdinko pyytää kyytiä postiin, apteekkiin tai parturiin, ja jättänyt pyytämättä kyytiä moneen muuhun. Avustajia on onnekseni löytynyt. Se tässä kai eniten häiritsee, että apu on ollut kiinni onnekkuudesta. Tuntuu myös ikävältä olla vaivaksi, mutta minä olen hengissä ja voin hyvin. Ei siis hätää tällä kertaa. Tämä on viimeistään ollut herättävä kokemus. Tulevaisuutta täytyy varmistella paremmin, sillä nämä tilanteet eivät ilmeisesti ole kohdaltani loppu.

Minulle ehdotettiin viime syksynä kuntoutuksessa henkilökohtaisen avustajan hakemista. Kaikilla keskustelukerroilla olin sitä vastaan, vaikka joudun pyytämään apua raskaisiin tai vaikeasti tavoitettaviin kotitöihin niin matalalla kuin korkeallakin. Joudun jaksottamaan arkitoimia tai sitten olen vähin äänin luopunut tekemästä niitä. Luopunut harrastuksista. Todettiin, että minulle jäisi voimavaroja muuhun, jos arki sujuisi helpommin ja kivuttomammin. Olisi ehkä voimia osallistua enemmän. Käsien toiminta on jatkanut hidasta heikkenemistä ja huoli pärjäämisestä on hiipinyt mieleeni. Silti on vaikea hyväksyä, että vieras ihminen tulisi auttamaan minua. Koti on yksityisyyden keskus. Sanoin viimeisellä kuntoutusjaksolla toimintaterapeutille, että minun pitää saada pää kuntoon ennen kun voin pyytää sellaista apua. "No, niin kyllä pitää!" - terapeutti totesi napakasti. Päädyttiin lopulta siihen, että papereihin kirjattiin suositus henkilökohtaisen avustajan harkitsemisesta.

No, mutta... kuntoutuksen sosiaalityöntekijä soitti suostumuksellani vammaispalveluihin ja kertoi tilanteestani. Sieltä otettiin myöhemmin yhteyttä. Sovittiin kotikäynnistä ja palvelusuunnitelman tekemisestä. Heillä oli yllättävän paljon tietoja minusta; oli lääkärintodistusta ja diagnoosilistaa, vaikka en ole koskaan ollut vammaispalvelun asiakas. Olin joskus aiemmin tehnyt sinne hakemuksen, mutta vetänyt sen pois jo ennen käsittelyä. Paperit kuitenkin jäivät. Suunnitelman myötä todettiin palveluntarve. Minulle myönnettiin henkilökohtainen avustaja, joka avustaa minua joitakin tunteja viikossa. Tilanne tuli eteen äkkiä eikä pääni tosiaan ole kunnossa tähän. Olen ollut perumassa koko juttua jo ainakin sata kertaa, mutta sitten mietin, että onko minulla oikeutta olla ottamatta tarjottua apua vastaan, ja pyytää sitten sama apu ikääntyvältä ja työnsä jo tehneeltä tukiverkoltani? Ei ole, joten minä kunnostan nyt päätäni seuraavat ajat ja hyväksyn sitten tilanteen.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Lykkyrin vierestä


Viime vuodet on karaisseet minua enemmän kuin olisin uskonut, mutta rollaattori on silti säilynyt hyvin lähellä omaa rajaani. Kuitenkin sen verran toisella puolella, etten ole antanut sen estää kulkemistani. Rollaattori luo mielikuvan vanhuudesta eikä se tietenkään tunnu oikealta minun ikäisenäni, vaikka minua monet vanhuudelle tyypilliset vaivat kiusaavatkin. Mielikuva johtuu sekä markkinoinnista että katunäkymästä, joissa ei juuri nuorempaa käyttäjäkuntaa näy. Saan osakseni erilaista kohtelua kun käytän rollaattoria. Jostain syystä kävelytuen ajatellaan heikentävän samalla myös älyllisiä valmiuksia. Uskon, että myös osa vanhusikäisistä taistelee rollaattoria vastaan tästä syystä. Hulluinta on, että jopa osa tutuista kohtelee minua erilailla. Tietävät, mutta eivät silti usko, että minä olen minä myös lykkyrin takaa. Mielikuva on tietoa voimakkaampi.

Erityisesti kotikulmilla lykkiessä olen mukavuusalueeni ulkopuolella. Vastaan tulee vieraita, mutta ulkonäöltä tuttuja ihmisiä. Isohkosta alueesta huolimatta täällä kyllä tiedetään kuka kukin on, ja jos ei tiedetä niin sitten kysytään ja kerrotaan. Ihan varmasti on minunkin menoani katseltu ikkunoista ja ajateltu, että ”voi sentään, onko hänkin mennyt nyt noin huonoon kuntoon.” Naapuri nauroi makeasti kuullessaan arvioni asiasta, mutta myönsi sitten, että niin se kyllä taitaa olla. Vielä muutamia vuosia sitten koin kiusalliseksi jopa kävelykepin käyttämisen. Näin jälkeenpäin voin painokkaasti sanoa, että minun olisi pitänyt ehdottomasti käyttää jotain kävelyn apuna. Kenties rollaattori olisi ollut oikea valinta, mutta siihen minulla ei olisi silloin ollut henkisiä voimavaroja, jotka ovat onneksi karttuneet samaa vauhtia fyysisen heikkenemisen myötä.

Nyt minulla on ihan kelvollisesti toimivat jalat, mutta kaatumisriskin vuoksi on perusteltua käyttää rollaattoria. Kävely on kuitenkin tuntunut myös muuten helpommalta sen kanssa, sillä se lisää vartalon hallintaani. En olisi uskonut, sillä minulla on kyllä ollut rollaattori lainassa ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen, jolla pystyisin jopa hieman kevittämään jompaakumpaa jalkaa, jos siihen olisi tarvetta. Eli lykkyrillä on väliä. Kävelyyni pitääkin heti toipumisen jälkeen alkaa puuttua. Toivottavasti fysioterapian kautta löytyy konsteja siihen. Vanhasta - 37 vuoden - tottumuksesta, ja myös lantionseudun virheasennoista johtuen ylävartalo pyrkii yhä vaan taittumaan lantiosta eteen, mutta nyt kun kaularangan epävakaus on poistettu, niin voi rohkeammin yrittää korjausta. Rollaattorin käyttö on myös poistanut ne olkapäiden ja käsien vaivat, jotka ilmenivät kävellessä. Ilmeisesti se auttaa kun kädet eivät roiku vapaana.

Kävelyn helpottuminen ei tarkoita sitä, että olisin ottamassa rollaattoria pidempiaikaiseen käyttöön, mutta vaihtoehtona se täytyy pitää mielessä jalkojen heikkenemisen varalta. Varsinkin nyt kun lonkka on alkanut taas oireilla. Mielessä on käynyt ortopedin sanat lonkkaleikkauksen jälkeen. Spontaani vastaus lonkan kestävyydestä oli 5 vuotta. Sittemmin arviota on siistitty. On sanottu, ettei sitä voi tietää tai että toivotaan sen kestävän vaikka 20 vuotta. En kuitenkaan ole unohtanut ensimmäistä arviota, joka oli kenties arvioista rehellisin. Siihen nähden on kulunut jo yli kaksi vuotta eikä nämä alkaneet vaivat siten olisi mikään hämmästys. Tosin niissä nyt voi olla kyse ihan muustakin, mutta kepeillä en usko pystyväni enää kävelemään - olin nimittäin yhdellä kepillä ulkona viime viikolla ja totesin taas, että toiseen käsistä ei keppi enää käy ja toiseenkin huonosti.

Tämä tarina rollaattorista, kohtelusta, tilanteesta ja ehkä myös oman tilanteen häpeämisestä kumpusi kautta rantain jutusta, jonka näin Ylen nettisivuilla (2.3.2018). Siinä haastateltiin lentokoneturmassa loukkaantunutta Ulrika Björkstamia, jolla oli mielestäni hyvä neuvo annettavaksi: ”Jos huomaat tuijottavasi - hymyile”. Juuri noin, hymyllä, toivoisin myös itseäni kohdeltavan, vaikka tuijottaminen ei sinällään enää nykyisin ole minulle mikään iso ongelma. Tosin kaulurin kanssa kulkiessa siihen on taas törmännyt enemmän. Kauluri ei kuitenkaan ole minun ominaisuuteni, joten sen tuijottamisesta en kärsi samalla tavalla kuin kävelyyni aikanaan kiinnitetystä huomiosta. Niistä ajoista johtuen minulla on kuitenkin aika herkkä vaisto tuijottamista kohtaan. Kenties se pohjimmiltaan vaikuttaa myös lykkyrin kanssa tuntemaani kiusaantuneisuuteen.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Kuusi viikkoa leikkauksesta


Kaularankaleikkauksesta on nyt kuusi viikkoa. Aika on mennyt joutuisasti. En ole edes pahasti hermostunut kauluriin. Enkä liioin ehtinyt jumittua kotiin. Tietenkin kaikesta menemisestä puuttuu puhdas oma tahto eli liikkuminen on muiden avun varassa, mutta olen saanut hyvin tukea. Se vähän harmittaa, etten pääse altaalle, mutta en tohdi ketään niin erikseen vaivata. Toipuminen on edistynyt huomaamatta. Erityisen iloinen olen päänsäryn helpottumisesta - se pysyy hallinnassa säännöllisellä kipulääkityksellä. Osittain lääkitystä on muista syistä nostettu, mutta vahvimmasta lääkkeestä on jäljellä säännöllisesti enää neljäsosa annosta. Mielellään lopettaisin sen, mutta kipulääkitys pitää kokonaisuudessa saada ensin järjestykseen. Parin viikon päästä pääsee sitten jo terveyskeskukseen keskustelemaan asiasta. Onneksi myös vihlomisen jäänteet korviin on olleet pääasiassa jo poissa.

Niin kun kuvasta näkyy, niin arpi on varsin näkyvä. Se on kuitenkin ollut hyvin vaivaton hoidettava; ei tunnu, kutise eikä häiritse. Se varmasti auttaa, etten näe sitä muuten kuin peilin kanssa tähystämällä. Se taas ei ole ihan yksinkertaista kun päätä ei sovi käännellä. Tähystäminen (puhumattakaan tuosta kuvan ottamisesta) on jo tapahtumana saamieni ohjeiden vastainen. Kauluri tulisi olla kaulassa aina kun olen pystyasennossa. Se ei vaan ole osoittautunut toteuttamiskelpoiseksi ohjeeksi. Minun on pakko esim. kuivailla aluetta suihkun jälkeen ja hoitaa muutenkin puhdistustyöt ja vaatetukset ilman, joten olen sitten vaan yrittänyt parhaani mukaan olla varovainen kun hengailen kauluritta. Ensimmäisten viikkojen aikana olin selvästi tarkempi, sillä kipu pakotti siihen.

Tuosta päästäänkin seuraavaan osioon eli niskan kipuun. Myös se on vähentynyt, mutta vaivaa paikallisesti aivan yläniskasta, ja laajemmin liian rasittavan päivän jälkeen. Saapa nähdä millaiset kivut liittyy myöhemmin pään liikkeisiin, mutta kauluritta ollessa huomaa miten niska jaksaa jo paremmin. Samoin makuulle käyminen on jo yleensä kivutonta. Se pitää ohjeiden mukaan tehdä kyljen kautta, mutta välillä unohdan ja nousen ylös suorin vartaloin eikä se enää aiheuta kipua. Myös auton kyydissä istuminen on helpottanut - nyt kestän jo pieniä töyssyjä ja jarrutuksiakin. Äkillistä kipua niskassa tuntuu lähinnä yöaikaan, ilmeisesti silloin kun käännän vahingossa päätä. Yksi kivunlähde on niskan alueen lihaskrampit, jotka välillä vielä vaivaavat. Onneksi heti leikkauksen jälkeen vaivanneet kasvojen lihasnykinät on poistuneet.

Tästähän näyttää tulevan melkein positiivinen kirjoitus. Jatkan silti kertomalla, että myös uupumus on väistynyt. Viikonloppu oli hieno. Pääsin ulkoilemaan molempina päivinä. Olin rollaattorini kanssa meren jäällä kävelyllä. Kevätaurinko lämmitti jo. Vannon mieleni kevenneen niin reippaasti, että uskon jaksavani sen voimalla kevään liukkaan loskaisen rospuuttoajan, jolloin minulla ei ole asiaa ulkoilemaan. Rollaattori oli ehkä hieman outo valinta jäälle, mutta lunta ei ole paljon, joten se onnistui paremmin kuin uskoinkaan. Ihmisiä oli liikkeellä runsaasti kaikilla mahdollisilla välineillä, joten hyvin rollaattori sopi sekaan. Oli sitä paitsi hieno nähdä kotitalo vähän eri näkökulmasta. Nivelkivut riehaantuvat onneksi vasta kävelyn jälkeen. Yöt oli vaikeita ja lisälääkettä tarvittiin, mutta se oli pieni hinta ajasta auringossa.

Kokonaisuutta ja aikaa arvioiden luulisin toipumisen olevan varsin hyvällä mallilla. On kuitenkin vielä joitain asioita työstettävänä. Niistä yksi on pääni, joka vaikuttaa olevan vinossa. Havainto on sattunut silmääni useampaan kertaan pelistä katsoessa. Pään saa kyllä oikaistua suoraksi, mutta silloin se tuntuu vinolta. Nyt saan jännityksellä odottaa, että onko kenotus pysyvää (tai onko se edes totta) vai suoristuuko pää sitten kun alan käyttää lihaksia aktiivisemmin. Lisäksi on edelleen jonkin verran huimausta. Sekin on onneksi vähentynyt, mutta välillä tuntuu että tasapainossani on jotain vikaa, sillä usein joudun ottamaan korjaavia sivuaskeleita tai tukea seinistä. Se ei suoraan liity huimaukseen, mutta johonkin kaltaiseen tuntemukseen. Myös puutumista on edelleen esiintynyt. Sehän alkoi vasta kuntoutusjakson aikana. Nyt sitä on tosin ollut vain käsissä öisin. Tästä on hyvä jatkaa toipumista. Vielä ei tarvitsekaan olla valmis.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Paine ja puristus


Toivo ja usko olivat jo korkealla. Liian korkealla, voisi joku sanoa, sillä tietäähän sen, että liian korkealta voi matkata vain yhteen suuntaan, ja se suunta on alas. Näin siinä minulle taas kävi. Kyse ei ole mistään niin vakavasta, että koko elämäni olisi saavuttanut aallonpohjansa. Ei tässä sentään niin alas ole vajottu. Kyse on paineesta ja puristuksesta. Hengityksestä. Puolitoista vuotta seuranani ollut tunne paineesta rintakehällä ja yläselässä hävisi kuin taikaiskusta joko heti kaularankaleikkauksen jälkeen tai sitten siinä vaiheessa kun verenohennuslääkitys aloitettiin. Itse olen taipuvainen uskomaan tuohon jälkimmäiseen kohtaan, mutta varma en voi olla. Oli uskomatonta vetää syvään henkeä ja saada vastustamattomasti happea. Maata vaan paikallaan ilman, että tuntui kuin joku yrittäisi rusentaa rintakehäni kokoon. Viime viikolla kuntoutuksessa kuntoutustavoite kirjattiin saavutetuksi - paine on poissa.

Vain muutama päivä kuntoutuksen jälkeen onni särkyi ja paine palasi voimakkaampana kuin aiemmin. Ainakin siltä se nyt näin tottumatta tuntuu. Pettymyksen kyyneliä on vaikea estää enkä tiedä, että pitäisikö edes, sillä ihan tosissani uskoin ongelman hävinneen. Lienee oikeutettua tuntea tulleensa lyödyksi ja ajatella, että eikö mikään riitä. Pitäisihän minun tietää paremmin; asiat harvoin ratkeavat itsekseen ainakaan parhain päin. Tätä asiaa en ole voinut aktiivisesti ratkaista, koska syy ei ole tiedossa. Hakuammuntaa on toki suoritettu. On arveluita siitä, että rintarangan muutokset provosovoivat oiretta. Näin on kirjattu potilastietoihini. Mitään ei ole tehtävissä, joten noilla sanoilla minut on tuomittu kulkemaan siinä kunnossa kuin olen. Kyllä minä sen ja tutut sanat ymmärrän. Mitään ei ole tehtävissä. Kuinka moneen kertaan olenkaan kuullut nuo sanat? Joskus myös silloin kun tehtävänä on sittenkin ollut vielä yhtä ja toista.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta viime kuukautta. Vapaana virtaavaa hengitystä ja paineettomuutta. Mietin, että miksi se voi tulla ja mennä noin. Puolitoista vuotta kiusannut oire häviää äkisti kuukaudeksi. On pakko pohtia, että mikä sen kuukauden aikana oli toisin. Muuttujia on paljon: rankaan kohdistunut leikkaus, merkittävästi kovempi kipulääkitys, keuhkoveritulppa ja siihen aloitettu verenohennuslääkitys tulevat tietysti heti mieleen. Näiden lisäksi ainakin lepo ja liikunta ovat poikenneet tavanomaisesta. Tartu noihin sitten.

Se mikä viime päivinä on ollut toisin - se liittyy lääkityksen purkamiseen ja liikkeellä oloon. Paine oli poissa, joten minä aloin oma-aloitteisesti lopetella sitä varten aloitettua lääkitystä. Ennen leikkausta se helpotti, mutta ei kuitenkaan vienyt oiretta täysin pois. Se on vaivalloinen lääke, joten mielelläni minä siitä eroon. Sitä on kirjoitettu vain hyvin pieniä määriä, niin pieniä, että resepti pitää uusia kerran kuussa. Sitä ei edes myydä isoissa paketeissa eli ilmeisesti se ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Lopetusta olisi varmaan pitänyt miettiä sen kuuluisan ja olemattoman hoitavan lääkärin kanssa. Häntähän pidetään niin tavattoman tehokkaana ja hänelle sysätään joka suunnalta aina paljon töitä: Kyllä hän sitten ohjaa, hoitaa, uusii, kontrolloi ja lausuu. Kyllä, kyllä...

Vaan omin avuin on oikeasti selvittävä. Olen korkealentoisesti pallotellut jopa ajatusta, että minulla olisikin ollut keuhkoveritulppa jo polvileikkauksista lähtien, sillä aika usein se liittyy nimenomaan alaraajaoperaatioihin. Sen jälkeenhän minulla oli vaikea akuutti hengenahdistus, jolle ei koskaan löytynyt syytä. Tulppa oli silloin yksi mietitty vaihtoehto, jota otetut kuvat eivät tukeneet. CT-kuva oli kuitenkin laadultaan huono, sillä en ollut kunnolla tajuissani sen ottamisen aikana enkä pysynyt paikallaan. Lisäksi keuhkoissa oli siinä vaiheessa jo nestettä, joten miten luotettavana tuon kuvan tulkintaa saattaa oikeasti pitää. Jo ennen kuvaa ehdittiin aloittaa liuotus kaiken varalta (kun oireet täsmäsivät tulppaan). Verenohennusta jatkettiin lopulta melkein kaksi kuukautta polvileikkauksen jälkeen. Paineoireen alku sijoittuu jotakuinkin siihen pisteeseen, jolloin verenohennus silloin lopetettiin. Outo ajallinen yhteenosuma.

Olisiko keuhkoihin voinut tulla ja jäädä kaiken tuon jälkeen pieni tulppa? En ollenkaan arkaillut esittää moista vaihtoehtoa, sillä halusin löytää järkevän selityksen oireisiini. Rintarangan muutoksethan ovat luultavasti olleet minulla aina, mutta oiretta sen sijaan ei. Vaan ei kelvannut lampunomaisesti loistanut ajatukseni. Sisätautilääkärin mukaan se ei ehdottomasti ole mahdollista. Eräät muut, joille olen ajatukseni esitellyt eivät ole sitä yhtä suoralta kädeltä tyrmänneet. Nyt paine on kuitenkin palannut, ja minä syön yhä verenohennuslääkettä, joten näyttää siltä, että sisätautilääkäri oli ilmeisen oikeassa, ja miksei vaan olisi ollutkin, sillä hänhän on meistä se, joka sen koulunkin kävi. Olen harmistunut, sillä se olisi niin näppärästi paketoinut ja hävittänyt tämän ongelman. Nyt ei auta kuin palata lähtöruutuun, ja uskoa taas rintarangan provosovoimiin oireisiin - ja elää tuomittuna tukaluuteen.