Pre-op käynti

Ei tällä pre-op käynnillä oikeastaan tullut esiin kovin paljon uutta tietoa kummallekaan osapuolelle. Koska leikkauksia on takana tämän vuoden puolella jo kaksi, niin kaikki perustiedot sairauksineen lääkityksineen on jotakuinkin ajantasalla. Pieniä tarkennuksia toki tehtiin, ja minun oli ihan tarpeellista kuulla proteesin vaikutuksista ääneen kerrottuna. Infektioriskiä tähdennettiin, ja todettiin, että se on suurin uhka siihen, että uusintoihin jouduttaisiin ennenaikaisesti. Muuten odotetaan hyvinkin 25 vuoden kestoaikaa.

Kokonaisuutena arvioisin käynnin olleen hyödyllinen, ja tietysti välttämätönkin, koska käynnillä otettiin röntgenkuvat, joiden perusteella leikkaus suunnitellaan. Lisäksi otettiin laboratoriokokeita ja sydänkäyrä. Jotenkin minulle jäi sellainen tuntuma, että Larsenin syndrooman olemassa olo, ja sen vaikutuksen laajuus, tiedostetaan ja huomioidaan yhä paremmin. Ja se taas vähentää omia huolenaiheitani, koska silloin voin itse antautua potilaaksi, ja antaa osaavampien tehdä niin kuin parhaaksi katsovat. Tuli todetuksi ongelmat niin kaularangassa kuin käsissäkin. Otettiin käyttöön sana moninivelongelma. Tietouden lisäyksessä on ilmeisesti auttanut se, että kesän fysiatrikäynnin anti on päätynyt nähtäväksi myös Tyksin tietoihin. Kerrankin tietoa joka liikkuu.

Leikkaava lääkäri on mennyt vaihtoon sitten viime kuuleman, mutta koska polviani ei ole kukaan pariin vuoteen testaillut, niin se on sinällään merkityksetön seikka. Joka tapauksessa tapasin tällä käynnillä leikkaavan lääkärin, joka tutki polvet itse. Hyvä niin. Se on minulle tärkeä asia, että kirurgilla on muutakin kuin vain kuviin perustuva tieto siitä mitä leikataan. Varsinkin kun ne kuvat jotka itse ohimennen näin, näyttivät olevan otettu vähän sijoiltaan olevista polvista. Ne menevät nykyään niin helposti sijoiltaan, etteivät pysyneet edes röntgenkuvauksen aikaa, vaikka yritin niitä parhaani mukaan sijoillaan pitää.

Yksi kirurgia mietityttänyt seikka tuntui olevan lumpion liikkuminen. Olisi tärkeää, että se pysyisi paikallaan eikä luiskahtaisi sijoiltaan enää leikkauksen jälkeen. Toinen mikä selvästi askarrutti oli ne odotukset joita minulla on leikkaustulosta kohtaan. Normaalistihan tekonivelkirurgia on kipukirurgiaa, jolloin voidaan yleensä luvata kivun todennäköisesti vähenevän leikkauksen seurauksena, kun taas omassa tapaukssesani rustot ovat vielä ihan siedettävässä kunnossa eikä näin ollen kipuihin ole tulossa mitään nopeaa muutosta. Ongelma on toiminnallinen eikä tekonivel ei ole koskaan alkuperäisen tuntuinen. Ilmeisesti näitä ei pidä lähteä pienin syin leikkaamaan. Myönsi toki, että tulevat tekonivelet ovat tapauksessani varmasti toimivammat kuin nykyiset polvet eikä leikkaustarve näin ollen ole kyseenalainen. Parin viikon päästä siis leikataan.

Tällä samalla käynnillä otettiin myös lonkkien kontrollikuva. Varsinaista lausuntoa en ole siitä nähnyt, mutta kuvan näin ohimennen, ja sen perusteella näyttäisi siltä, että luutumien on alkanut myös viimeksi leikatussa lonkassa. Molempien lonkkien osteotomialinjat oli silti edelleen nähtävissä, mutta pääasia on, että homma edistyy oikeaan suuntaan myös sillä osa-alueella.

"Ei merkkejä luutumisesta"

Olen alkanut nimittää tätä aikaa lonkkaleikkauksien jälkeen ja ennen polvileikkauksia välikuukausiksi. Välikauteen ehtii tulla mittaa vajaat viisi kuukautta, jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan. Näissä on ihan oma tunnelmansa. Sellainen hidasteleva ja pysähtelevä. Tuntuu, ettei asiat etene riittävällä nopeudella, vaikka ihan selvää on, että tauko leikkauksien väliin tuli enemmän kuin tarpeeseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan polvet piti operoida jo kolme kuukautta lonkkien jälkeen. Toisaalta sen suunnitelman mukaan lonkkaleikkauksien väli piti olla kahden sijasta neljä kuukautta. Joten kokonaisaika menee aikalailla samaan. Sairaalan kesäbreikki taisi tuoda tähän ainakin kuukauden lisäajan.

Paitsi, että tämä antaa fyysisesti enemmän aikaa toipua, niin myös henkinen latautuminen seuraavaan toipilasaikaan on tärkeää. Pää alkoikin olla jo hajoamispisteessä, kun joutui neljä kuukautta jumittamaan paikoillaan. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana tilanne on kuitenkin korjaantunut ja alan olla valmis uuteen projektiin. Tämän hetkinen fyysinen tila ei tästä enää juurikaan kohene. Lonkista ei saa mitään tehoja irti, kun polvet on niin huonossa kunnossa.

Edelleen joutuu jännityksellä odottamaan millaiset lonkista sitten lopulta tuli - että ovatko kivuttomat arjessa. Vielä nyt niistä tuntee jähmeydestä ja muusta, että leikattu on, mutta kyllä niiden kivut siedettävälle tasolle on tällä rasitusmäärällä tippunut. Kipulääkkeet on tosin päivittäisessä käytössä sekä lonkka- että polvikipuun.

Fysioterapiassakin on todettu, ettei tästä tilanteesta oikeasti pysty etenemään ennen kuin polvet on laitettu. Tästä eteenpäin kohti leikkausta harjoitan jalkoja omatoimisesti. Erilaisia liike- ja lihasharjoituksia päivittäin, ja kuntopyöräilyä kolmesti päivässä. Kuntouttavalla vastuksella vain. Lisänä käyn sitten kuntosalilla tekemässä jotain oman mielen mukaan - ja yritän olla aiheuttamatta mitään vahinkoa mihinkään.

Jokunen päivä sitten olin kuntosalilla. Tein vatsarutistuksia laiteessa. Se oli ennen suosikkilaitteeni, mutta nyt paljon aikaisempaa pienemmällä vastuksella tunsin lantion epävakauden liikettä suorittaessani. Se muljahti kummallisesti jokaisella toistolla. Tein sitkeästi yhden sarjan loppuun (tietenkin!). Aloittelin jo toistakin ennen järjen valon kajastus valaisi hetkeksi tietäni. Tulin äkkiä tietoiseksi siitä, että tämä EI ole nyt niitä asioita joita viedään vaan sitkeydellä loppuun. Kaikkein viimeiseksi haluan näin helvetillisen (anteeksi kielenkäyttö) toipumisjakson jälkeen aiheuttaa mitään takapakkia, kun ei minulla oikeasti ole tietoa edes siitä miten luutuminen on edistynyt. Tuo laite on nyt parasta jättää ainakin toistaiseksi rauhaan.

. . .

Äsken ei ollut, mutta nyt minulla ON jotain tietoa luutumisesta, sillä sompailin Kanta-palvelussa. Sieltä pisti silmääni röntgenlausunto toukoukuun lopun lonkkakontrollikäynniltä. Se oli oudossa paikassa, joten se on mennyt minulta aikaisemmin ohi. Siitä lausunnosta tärkein osuus oli toteamus: "ei merkkejä luutumisesta". Eli kaksi kuukautta operaation jälkeen tilanne on ollut tuo.

Eikä siitä voinut sitten sanaakaan manita, ettei kaikki ole edennyt ihan toivotulla tavalla. Nyt kun tiedän, niin olen huomattavasti enemmän huolestunut tuosta aikaisemmasta kuntosaliepisodista. Olen ehkä harjoittanut lonkkaa isoin vastuksin pelkkien ruuvien varassa. Joku varoituksen sana olisi ollut paikallaan. Ensi kuun alun pre-op-käynnillä, kun otetaan polvikuvat, niin siellä näkyi olevan joukossa tilaus myös lantion kontrolliröntgenistä. Enpä ihmettele enää yhtään, että on. Voidaanko polvia ylipäätään leikata, jos luutumista ei edelleenkään ole tapahtunut?

Jälkitarkastus

Aamulla ei montaa fysioterapia harjoitusta joutanut tekemään, kun piti ottaa ajoissa suunta kohti Turkua. Oli kontrolliaika. Muutaman verryttelypotkun sentään ehdin potkia edesauttamaan sitä, että olisi lonkka vetreänä, jotta se saisi hyvät arvostelut pitkän toipilasajan päätteeksi. Ei vaan, pieni alkuverryttely oli tarpeen koska pitkä autossa istuminen ei vielä tässäkään vaiheessa kovin mukavalta tunnu, vaikkei se nyt suoranaista kipua aiheutakkaan. Lonkkaleikkauksesta (PAO) on nyt kulunut kahdeksan ja puoli viikkoa. Tähän asti on siis kuljettu kyynärsauvoilla puolipainovarauksella. Suurin toivein yliopistosairaalalle lähdettiin ja kävelylupaa toivottiin. Se myös saatiin.

Ennen poliklinikka-aikaa otettiin röntgenkuvat sekä leikatusta oikeasta lonkasta että ylihuomenna leikattavasta vasemmasta lonkasta. Näpsäkkä tuplaotos yhdellä iskulla. Tällä kerralla osasin käyttäytyä kunnolla - olla hyväntuulinen, kiroamaton ja kohtelias. Ylihuomenna kaikki voikin olla taas toisin. Pelkään, että karmiva alter egoni tuohtunut-Tuulikki palaa vielä.

No joka tapauksessa kuvat näytti hyvältä. Pala oli luutunut hyvin ja asento säilynyt oikeana. Niinpä pysytään suunnitelmassa ja leikataan toinen lonkka heti perään. Tässä on nyt puolitoista päivää aikaa oppia käyttämään jalkaa sillä tavalla, että se voi toimia tukijalkana. Minulla on edelleen epäluuloja sen suhteen, mutta mielellään olen väärässä tässä asiassa. Ilman keppejä en kuitenkaan pysty edelleenkään ottamaan askeltakaan. Olen ehtinyt nyt harjoitella joitakin tunteja eikä oikein suju. Lonkka yksinkertaisesti sattuu ihan järjettömästi kun sillä yrittää kävellä. Painoa pystyy laittamaan paremmin kun seisoo ihan vaan paikallaan. 

Toinen ongelma on polvi - se ei tunnu pysyvän enää sijoillaan. Aina kun nostan jalan askeleen ottamista varten, polvi tipahtaa joka kerta puoliksi pois paikaltaan. Ilmeisesti etureiden lihakset on päässeet sen verran heikkoon kuntoon, että ne ei jaksa pitää polvea sijoillaan edes entiseen malliin. Toivottavasti tästä ei nyt tule liian isoa ongelmaa. Käsitin sillä lailla, että pyörätuoli ei ole mikään vaihtoehto, vaan leikattavallekin lonkalle on saatava se puolipainoa, jotta se luutuu kunnolla tai jotain sen tapaista. Ei siinä pyörätuolissa ainakaan koko aikaa voi istua. Mutta en minä vielä luovuta. Otin äsken täyslaidallisen kipulääkkeitä, ja heti kun ne alkavat vaikuttaa, niin virittelen polvituen paikalleen, ja lähden kävelyharjoituksiin.

Polvien tilanteeseen tuli muutenkin tällä reissulla sen verran lisävalaistusta, että niihin ilmeisesti todellakin laitetaan tekonivelet. Sarananivelet eli sellaiset järeämmät versiot, jotka korvaavat myös nivelsiteet. Leikkaukset tehdään molempiin polviin samalla kerralla. Näillä näkymin tämä ajoittuu elokuulle, koska minun tapauksessani ei aikailemalla saada hankittua mitään lisäarvoa. Lonkkien uudesta asennosta ei saa oikein mitään hyötyjä irti ennen kuin polvet suoristuu ja pysyy sijoillaan. Mutta ehtii siinä nyt jonkunnäköisen hengähdystauon toisen lonkkaleikkauksen jälkeen pitää (jos kaikki hyvin menee), ja päästä vähän normaalielämään kiinni.