Olen alkanut nimittää tätä aikaa lonkkaleikkauksien jälkeen ja ennen polvileikkauksia välikuukausiksi. Välikauteen ehtii tulla mittaa vajaat viisi kuukautta, jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan. Näissä on ihan oma tunnelmansa. Sellainen hidasteleva ja pysähtelevä. Tuntuu, ettei asiat etene riittävällä nopeudella, vaikka ihan selvää on, että tauko leikkauksien väliin tuli enemmän kuin tarpeeseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan polvet piti operoida jo kolme kuukautta lonkkien jälkeen. Toisaalta sen suunnitelman mukaan lonkkaleikkauksien väli piti olla kahden sijasta neljä kuukautta. Joten kokonaisaika menee aikalailla samaan. Sairaalan kesäbreikki taisi tuoda tähän ainakin kuukauden lisäajan.
Paitsi, että tämä antaa fyysisesti enemmän aikaa toipua, niin myös henkinen latautuminen seuraavaan toipilasaikaan on tärkeää. Pää alkoikin olla jo hajoamispisteessä, kun joutui neljä kuukautta jumittamaan paikoillaan. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana tilanne on kuitenkin korjaantunut ja alan olla valmis uuteen projektiin. Tämän hetkinen fyysinen tila ei tästä enää juurikaan kohene. Lonkista ei saa mitään tehoja irti, kun polvet on niin huonossa kunnossa.
Edelleen joutuu jännityksellä odottamaan millaiset lonkista sitten lopulta tuli - että ovatko kivuttomat arjessa. Vielä nyt niistä tuntee jähmeydestä ja muusta, että leikattu on, mutta kyllä niiden kivut siedettävälle tasolle on tällä rasitusmäärällä tippunut. Kipulääkkeet on tosin päivittäisessä käytössä sekä lonkka- että polvikipuun.
Fysioterapiassakin on todettu, ettei tästä tilanteesta oikeasti pysty etenemään ennen kuin polvet on laitettu. Tästä eteenpäin kohti leikkausta harjoitan jalkoja omatoimisesti. Erilaisia liike- ja lihasharjoituksia päivittäin, ja kuntopyöräilyä kolmesti päivässä. Kuntouttavalla vastuksella vain. Lisänä käyn sitten kuntosalilla tekemässä jotain oman mielen mukaan - ja yritän olla aiheuttamatta mitään vahinkoa mihinkään.
Jokunen päivä sitten olin kuntosalilla. Tein vatsarutistuksia laiteessa. Se oli ennen suosikkilaitteeni, mutta nyt paljon aikaisempaa pienemmällä vastuksella tunsin lantion epävakauden liikettä suorittaessani. Se muljahti kummallisesti jokaisella toistolla. Tein sitkeästi yhden sarjan loppuun (tietenkin!). Aloittelin jo toistakin ennen järjen valon kajastus valaisi hetkeksi tietäni. Tulin äkkiä tietoiseksi siitä, että tämä EI ole nyt niitä asioita joita viedään vaan sitkeydellä loppuun. Kaikkein viimeiseksi haluan näin helvetillisen (anteeksi kielenkäyttö) toipumisjakson jälkeen aiheuttaa mitään takapakkia, kun ei minulla oikeasti ole tietoa edes siitä miten luutuminen on edistynyt. Tuo laite on nyt parasta jättää ainakin toistaiseksi rauhaan.
. . .
Äsken ei ollut, mutta nyt minulla ON jotain tietoa luutumisesta, sillä sompailin Kanta-palvelussa. Sieltä pisti silmääni röntgenlausunto toukoukuun lopun lonkkakontrollikäynniltä. Se oli oudossa paikassa, joten se on mennyt minulta aikaisemmin ohi. Siitä lausunnosta tärkein osuus oli toteamus: "ei merkkejä luutumisesta". Eli kaksi kuukautta operaation jälkeen tilanne on ollut tuo.
Eikä siitä voinut sitten sanaakaan manita, ettei kaikki ole edennyt ihan toivotulla tavalla. Nyt kun tiedän, niin olen huomattavasti enemmän huolestunut tuosta aikaisemmasta kuntosaliepisodista. Olen ehkä harjoittanut lonkkaa isoin vastuksin pelkkien ruuvien varassa. Joku varoituksen sana olisi ollut paikallaan. Ensi kuun alun pre-op-käynnillä, kun otetaan polvikuvat, niin siellä näkyi olevan joukossa tilaus myös lantion kontrolliröntgenistä. Enpä ihmettele enää yhtään, että on. Voidaanko polvia ylipäätään leikata, jos luutumista ei edelleenkään ole tapahtunut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti