tiistai 31. toukokuuta 2016

Lonkkaprojekti maalissa

Kaikista epäluuloista huolimatta kaksi kuukautta on kulunut. Välillä (usein) on ollut vaikeaa ja pitkästyttävää, mutta viimeinkin oli aika ottaa suuntima kohti Tyksiä. Oli jälkitarkastuksen aika. Käynti aloitettiin perinteiseen tapaan röntgenkuvalla. Poliklinikalla oli paikalla myös fysioterapeutti, niin kun oli viimeksikin. Tosin leikannut lääkäri oli pois eikä fysioterapeuttikaan ollut sama, joten vähän erilainen porukka koossa. Lonkkaa ei sen kummemmin tutkittu, mutta kuvien perusteella sanoivat, että kaikki on ihan niin kuin kuuluukin. Ruuvit ja lonkkamalja ovat samassa asennossa kuin heti leikkauksen jälkeen otetuissa kuvissa. Lonkkaa voi nyt alkaa kuormittaa niin paljon kuin sietää. Muutaman askeleen ehdin jo kokeiluksi ottaakin. Ihan holtitonta menoa, mutta harjoitellaan.
 

Käynnin jälkeen kotimatkalla mieleeni tuli iso liuta kysymyksiä, joita en muistanut kysyä. Aina käy samalla tavalla, joten pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa etukäteen ylös kysymyksiä ja ottaa ne mukaan käynneille, ettei joka kerta jäisi epäselvyyksiä. Jalkojen kosketusarkuudestakin piti kysyä - siitä ei nimittäin ollut puhetta ennen leikkausta. Tunnottomuudesta tiesin, mutta arkuudesta en. Olisin halunnut jotain toivoa siihen, että kyllä se siitä vielä oikenee. Sitä yritin kysellä, että seurataanko lonkkia tämän jälkeen enää. Vastaus oli niin epämääräisen välttelevä, että en voi tehdä siitä muuta tulkintaa kun että ei seurata. 

Sitä vain mietin, että ne irtisahatut palathan eivät ole vielä luutuneita eikä kuulemma kaatumisen kestäviäkään. Verenkierto lantion alueella on kuitenkin yleensä niin hyvä, että kyllä niiden pitäisi luutua, näin sanottiin. Siihen voi mennä vielä kuukausia. Jotenkin tuntuisi silti mukavammalta, että niistä otettaisiin vielä joskus kuvat (vaikka vuoden päästä tai joitain), ja kerrottaisiin, että nyt ovat luutuneet ja kaatumisen kestävät. Ymmärräthän - haluisin saada tietooni sen hetken kun ne ovat oikeasti parantuneet. Sekin jäi kysymättä, että milloin voisi odottaa lonkkien olevan kivuttomat. Ainakaan nyt neljä kuukautta ensimmäisen leikkauksen jälkeen ei nivuskipu ole mihinkään hävinnyt.
 

Silkasta mielenkiinnosta kysyin myös lonkan nykyisistä kulmista. Ennen leikkausta toisen lonkan CE-kulma oli jotain kolmen asteen luokkaa, ja nyt korjattuna 17 astetta. Toisen tilanne on jokseenkin samansuuntainen. Ne eivät kummoiset kulmat ole. Normaalina voidaan pitää 25 astetta tai sen yli. Sen lisäksi, että kulma on ollut kovin pieni, niin myös lonkkamaljan muoto on ollut huono (ja on sitä tietysti edelleen). Niin matala, että se on käytännössä olematon. Aivan ilmeisesti niihin on kuitenkin tehty maksimaalinen korjaus, ja onhan ne nyt merkittävän paljon paremmat kuin aikaisemmin. Nyt on reisiluun nupilla sentään jonkunlainen luukatto yllään, jottei tarvitse pelkkien rustojen varassa roikkua.
 

Silti on ihan selvää, että lonkan tekonivelet tulevat jossain vaiheessa kohdaltani ajankohtaiseksi. Oikean lonkan nivelrikon aste on tällä hetkellä 1-2 viisi-portaisella asteikolla. Nyt täytyy vaan toivoa, että asennon korjaus hidastaisi sen kehittymistä. Toiveena olisi, että se kestäisi 15-20 vuotta ennen tekoniveltarvetta, mutta kristallipalloa ei kuulemma ole. Viime kerralla siltä toiselta kysyessäni (totuudenmukaisempi?) arvio taisi tosin olla vain vaatimattomat viisi vuotta... mutta kukapa sitä tosiaan etukäteen varmasti tietäisi. Aina voi toivoa.
 

Sain joitain uusia fysioterapiaharjoituksia itsenäisesti tehtäväksi, ja myös lähetteen fysioterapiaan. Sen on tarkoitus alkaa vasta n. kuukauden päästä, joten nyt jatkan edelleen omatoimista harjoittelua ja kuormituksen lisäämistä jaloille vähitellen. Jo aikaisemmin suunnitellut, (polvileikkauksien jälkeen käytettäviksi tarkoitetut), tukikengät jätettiin vielä suunnitelma-asteelle, kun asiasta enemmän perillä olleet lääkäri ja fysioterapeutti olivat pois pelistä eikä kukaan oikein tiennyt missä vaiheessa niiden kanssa pitäisi edetä. Siis ennen vai jälkeen leikkauksen. Itse ajattelisin että järkevämpää olisi ennen, koska tulen todennäköisesti tarvitsemaan ne heti ensimmäiseen kävely-yritykseen. Toisaalta ymmärrän kyllä senkin näkökannan, että myöhemmin tiedettäisiin paremmin minkälaiset niiden pitäisi olla. Joka tapauksessa nilkka ja jalkaterä tulevat tarvitsemaan kunnollista tukea, koska kävely täytyy opetella kokonaan uudelleen.

Polvien tekonivelleikkauksen ajankohta tarkentui tällä käynnillä elokuun jälkipuoliskolle. Kysyin samalla myös, että onko hampaiston kunto tärkeä juttu suhteessa tekonivelleikkaukseen. (Kyllä vaan on). "Eikö sulle ole annettu mitään tietoa?" Äkkiä kaivettiin esiin "Polven tekonivelleikkaus - ohjeita leikkaukseen tulevalle potilaalle" -ohjevihkonen. Ja tosiaan hammaskuva (ortopantomogrammi) ja hammaslääkärin lausunto tarvitaan. Hyvä, että tämäkin juttu tuli nyt vihdoin minullekin ihan selväksi.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Loppusuora lonkkaa vielä

Toipuminen kyllästyttää. Loppusuora on näkyvillä (tällä erää), mutta pitkältä se on viime aikoina tuntunut. Taannoisten niska ja olkapää ongelmien jälkeen oikea käsi on ollut särkevä ja voimaton. Eniten se haittaa kepittelyä - kun ei ole enää riittävästi voimaa siihen. Tilanne on viime päivinä vain huonontunut, ja nyt käsi väsyy jo ihan tavallisistakin toimista kuten puhelimen näpyttely tai syöminen. Ehkä joku lihasjumi. Hieroja olisi tarpeen, mutta enpä taida uskaltaa. Jostain syystä juuri tuo heikkouden tunne on vaikea kestää. Aika pienistä asioista palaa pinna tällä hetkellä. Osaltaan hermoja raastaa myös evakkon jatkuminen, kun on koko ajan otettava muut huomioon. En ole tottunut sellaiseen.

Asumiseni normaaliin kiertokulkuun kuuluu usein tapahtuva vaeltelu jääkaapin ja sohvan välillä. Täällä ei ole sohvaa (myönnän, että kova ikävä on jo - asumusero on selvästi tehnyt tehtävänsä ja jatkamme ihan varmasti yhdessä vielä vuosia!), ja jos täällä otat edes askeleen keittiön suuntaan, niin heti tulee kysymys, että "mitä etsit?". En välttämättä aina ole hakemassa jääkaapilta oikein mitään, mutta ajankuluksi tulee piipahdettua sillä suunnalla. Toipumistilanteessa pikkuasiat korostuvat entisestään kun ei pääse lähtemään mihinkään. Tähän tulee toivottavasti helpotusta jo ensi viikolla autoilun muodossa. Voi tosin olla, että joudun vain ajelemaan ympäriinsä, kun pitempi kävely ei varmasti tule edelleenkään sujumaan, niin huonolta se tällä hetkellä näyttää.

Lisähankaluuksia aiheuttaa se, että tavaroista on käytetettävissä vain pieni murto-osa. Usein joutuu toteamaan, ettei ole mukana, kun jotain tavaraa tai vaatetta etsii. Olen käynyt kotona viikottain paikkoja tarkastamassa, joten sen puolen sieltä voisi ottaa mukaan jotain tarvittavaa, mutta ongelma on, että mikään ei ole paikallaan. Tavarat on pakattu laatikoihin, ja laatikot peitetty ja teipattu tiivisti muovilla. On niissä epämääräisiä kirjoituksia sisällöstä, mutta tietyn tavaran löytyminen on silti melkoista hakuammuntaa. Tänään on kyllä etsittävä sieltä salikengät ja jumppavaatteet. Paluu kuntosalille tapahtukoon heti ensi viikolla, jos vain lupa heltiää.

Muutenkin toipumisen hitaus ärsyttää, vaikka ihan hyvin tiedän, ettei tämä ole mikään pikamatka. Kivut eivät vaan ota kunnolla oietakseen ja molemmat etureidet on edelleen tunnottomat - polvesta nivuseen. Alueet on laajoja, ja tunnottomuuden lisäksi molemmat on kosketusarkoja. Merkillinen yhdistelmä. Pienikin tärähdys tai suihkuvesi aiheuttaa kipua. Tunnottomuuteen on jotenkin alkanut jo tottua, mutta kosketusarkuus on haitta. Arkuudesta huolimatta olen onnistunut hankkimaan reiteeni kymmenen senttisen verinaarmun tietämättä yhtään, että mihin se olisi voinut osua. Ilmeisesti tunnottomuuden bonustuote.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Muutoksen tuulet

Lukeminen on mainio tapa oppia jäsentämään ympäröivää maailmaa muustakin kuin omasta näkökulmasta. Omat luvut on viime aikoina olleet valitettava yksipuolisia (some vie leijonanosan). Lukemattomien kirjojen pino kasvaa, ja sitten tulee paineita siitä, ettei tule luettua tarpeeksi vaikka selvästi pitäisi. Huomaathan, että kaikesta voi aina tehdä vaikeaa. Oikeastaan pelkään, että itsestä ja omista ajatuksista kirjoittaminen (lukemisen sijasta) kohdistaa huomioni liikaa sisälle päin, kun sitä olisi ehkä parempi suunnata itsestä poispäin. Ei se silti niin yksioikoista ole, vaan päinvastoin kun yleensä sanotaan, niin joskus on ensin katsottava lähelle ennen kuin pystyy näkemään kauas.

Taannoisena päivänä havahduin siihen, että tietokone oli ollut päällä toista kuukautta yhtä mittaa. Aina vain läpännoston päässä käyttövalmiudessa. Katsoin asiakseni sammuttaa sen samana iltana hyvissä ajoin. Mihinkään some-paastoon en ole ryhtymässä, mutta ei ole hyvä, että on kaiken aikaa tiedettävä kaikki heti. Päivitysten ja kirjojen lisäksi pitäisi lukea monipuolisesti erityyppisiä tekstejä. Oman elämän tärkeys ei välttämättä muuten hahmotu oikein. Suhteellisuudentaju on tärkeä taito. Itse olen saanut siitä hyvää oppia lähiaikoina; en kirjasta, mutta kirjoitetusta tekstistä kuitenkin. Tervetullut muistutus, joka pisti omat vaikeudet vähän pienempiin raameihin, ja hyvä niin.

Some-päivityksiä seuraamalla näkee usein elämästä joko äärimmäisen synkkyyden tai sitten kohokohdat. Harmaudesta on vaikea saada aikaan kiinnostavaa postausta. Negatiivisen postauksen perään on nettiketin mukaan laitettava vähintäänkin toivoa ilmentävä hymynaama. Joka tapauksessa suurin osa päivityksistä on positiivisia, joten oman elämän puutteet saa sieltä helposti silmilleen - on intoilut loman alkamisesta, on hehkutusta uuden työn löytymisestä, lapsista, lemmikeistä, juhlista, urheilusuorituksista, konserteista, matkoista, vuosipäivistä... - kaikesta sellaisesta mikä on niin kaukana omasta elämästäni. Kadehdinko? Joskus, mutta yllättävän harvoin. Kun ei haikaile liiaksi sellaisten asioiden perään joita ei voi saavuttaa, niin myös katkeruutta aiheuttavalle kateudelle jää silloin vähemmän jalansijaa.

Totta kai haluaisin monia noista asioita omaankin elämääni, mutta olen aikoja sitten hyväksynyt, että monet keskiverto elämän kiintopisteet eivät ole minua varten. Eniten joutuu ehkä taistelemaan oman elämän arvokkuuden puolesta. Monenlaista asennetta tulee vastaan. Joutuu miettimään, että onko minun erilainen elämäni yhtä arvokas kuin keskiverto elämää suorittavan elämä? Suurin taistelu ei kuitenkaan ole siinä mitä muut tilanteesta ajattelevat - vaan se, että kyseenalaistan sen itse toisinaan. Vähän niin kuin kaivaisi itselleen ansakuoppaa.

Minua varten on aina ollut erilainen polku, ja uskon kyllä, että minulla on riittävästi voimaa sen polun kulkemiseen - mitä tahansa se eteeni vielä tuokin. Pitkällekään eteenpäin katsoessa, en millään pysty näkemään itselleni helppoa polkua kuljettavaksi, mutta mielenkiinnolla silti odotan miten asiat järjestyvät. Jos mietin mitä minulla on - ja mitä puuttuu - verrattuna moniin muihin, niin en pysty osoittamaan kovin montaa syytä jatkaa elämääni, mutta minua ajaa silkka uteliaisuus. Uteliaisuus elämän merkillisyyteen. Haaveissani siintää jo elämän kumpu-teorian myötäle! Voin melkein tuntea muutosten tuulten puhaltavan. Toisina päivinä uskon siihen oikein vahvasti. ;)

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Huvipuistoton vuoristorata

Toipuminen on siitä jännä tilanne, että se on kaikenaikaista vuoristorataa niin fyysisesti kuin tunnetasollakin. Välillä menee hyvin, ja onnistumisen usko on rajattoman korkealla, ja sitten taas tyly tipahdus kuopan pohjalle, minne ei päivänvalo turhaan paista. Kivutonta päivää tai jaksoa seuraa usein (aina) huono. Vaikka tietää ja tiedostaa toipumisen (ja oikeastaan koko sairautenikin) sahaavan luonteen, niin silti kerta toisensa jälkeen sortuu hyvänä päivänä uskomaan, että tästä suora toipumispolku ylös nyt ihan varmasti lähtee. Huonona päivänä puolestaan on ihan varma, ettei tämä tästä koskaan enää parane.

Juuri nyt on menossa taas huonompi jakso; kivut hyökkäsivät niin monelta rintamalta, että jäin silkasta järkytyksestä toimintakyvyttömäksi. Nivelkivut sinällään on ihan normaalimenoa, mutta harvoin ne tälläisellä voimalla samaan aikaan osuvat. Ei oikein tiedä miten päin olisi. Poissaolollaan loistaneet polvikivut iskivät samana päivänä kun niska, alaselkä ja olkapää kipeytyivät. Kaularangassa on selvästi joku nikamista sijoiltaan, ja siitä johtuen se lyö kaikki ympäröivät lihakset jumiin. Kipu säteilee niskasta koko käteen, ja tuntuu muutenkin kuin koko ruumis olisi vähän sijoiltaan. Pää kääntyy toistaiseksi vain yhteen suuntaan. Onneksi särkylääkkeet ja lepo on taittaneet pahimman terän niskakivusta. Joskus sentään hyötyä niistäkin.

Lonkka on jähmeä, ja kaipaisi kipeästi harjoituksiaan, mutta muuten jalat on merkillisen voimattomat enkä taaskaan saa pidettyä tukijalan polvea sijoillaan. Se ei myöskään kestä kivulta astua. On loistava tilanne, kun toisella ei saa ja toisella ei voi. Kyynärsauvat vaihtuivat takaisin kainalosauvoihin, joilla pystyy helpommin kevittämään molempia. Pakolliset liikkumiset on kuitenkin jotenkin suoritettava. Oikeastaan jalat vaikuttavat vähän ylirasittuneilta lihaskipuineen, mutta en oikein tiedä pitäisikö vaan yrittää harjoitella ohjelman mukaan vai antaa jaloille niiden kaipaamaa lepoa.

Onhan tässä tietysti ollut tällä viikolla aika paljon rasitusta. Alkuviikon ostoskierros, ja vielä toinenkin ulkona syöminen ja lyhyempi kaupoilla käynti omilla kulmilla. Vaikka ne eivät sillä hetkellä erityisen kivuliaita tai väsyttäviä olleet, niin luultavasti ne kuitenkin rasittivat aika lailla. Mutta yhtälailla katse kohdistuu ulos - kivut alkoivat samaan aikaan kun säätila muuttui sateiseksi ja koleaksi. Vuosien saatossa olen huomannut, että nivelet todella reagoivat säätilaan. Sitä on vaan niin vaikea uskoa. Pitäisi varmaan hankkia sellainen lämmin villa-asu näitä säitä varten. Aikaisemmin käytin potkupukua (jumpsuit), mutta se on jossain remontin kätköissä. Se oli kyllä yllättävänkin toimiva ratkaisu. Samoin kun sähköhuopa. Remontin kätköissä sekin. Huoh!

Kaikkeni yritän tehdä, ettei lonkan toipuminen ainakaan vaarantuisi. Reilut kaksi viikkoa jälkitarkastukseen. Mitä lähemmäs aika tulee, niin sitä malttamattomampi mieli. Alkaa tosissaan olla sellainen tunne, että toipilasaika voisi vaikka jo päättyäkin. Haluan päästä eroon kepeistä (tällä hetkellä on tosin vaikea uskoa siihen) ja lähteä liikkeelle. Autolla tai polkupyörällä. Molempia alkaa olla ikävä. Hyvä ihme - en ole ajanut autoa sitten tammikuun. Sitä ennen vähän vajaat kaksikymmentä vuotta lähes päivittäin. Pyöräilystä ei varmaan kannata haaveilla tänä kesänä. Ainakin istuinluun olisi syytä ottaa sitä varten isoja toipumisaskelia, mutta toisaalta jospa sittenkin...

No, autoilun aloittamiseen menee vielä jonkin aikaa, joten ihan vielä ei varmaan kannata kiduttaa itseään toteutumattomalla haaveella. Yritän unohtaa - niin on helpompaa. Saman olen kyllä muutenkin huomannut. Kotia en ole edes uskaltanut ajatella tässä vaiheessa. Evakon päättymiseen on vielä puolitoista kuukautta. Vasta puolet on siis mennyt, vaikka tuntuu, että olisin ollut sieltä pois jo ikuisuuden. Tosin eilen kun kävin kotona tarkastuskierroksella, niin ihan lupaavia merkkejä näkyi jo. Tulevat laatat oli kannettu paikalle, ja sähkötyöt oli hyvin edistyneet edellisestä käynnistä. Jospa se valmistuisikin etuajassa. Toivossa on niin hyvä ihmisen elää.

torstai 12. toukokuuta 2016

Epäluuloinen pessimisti

Aika HALS-poliklinikalle tuli jo jokin aikaa sitten, mutta hiljalleen epäilyt on täyttäneet mielen. Ajan olisi saanut nopeastikin, mutta koska en pysty vielä lonkan takia niin kauas matkustamaan, niin aika varattiin kesäkuulle. Vaikka ensin suhtauduin positiivisesti, niin nyt mietin jo (epäluuloisena), että onko mitään järkeä matkustaa satoja kilometrejä ja mennä tunniksi kertomaan vikojaan jollekin, joka ei ehkä tiedä tapauksestani muuta kuin lähetetekstin verran.

Tärkeintä tässä vaiheessa olisi hoidon jatkuvuus. On rasittavaa aloittaa aina alusta, eikä asiat etene esimerkiksi kuntoutuksen osalta tällä tavalla. Kaksi sairaanhoitopiiriä, neljä kaupunkia, julkinen ja yksityinen puoli, kuusi erikoisalaa - siinä tämän hetken hajautettu hoitotilanne. Tieto ja kuvat ei kulje. Kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Terveyskeskuksen puolelta kun yritettiin aiemmin hankkia omalääkäriä (tai jotain vastavaa) joka olisi voinut tällainen sopiva linkki olla, niin vastaus oli, että "erikoissairaanhoito hoitaa, eikä nähdä syytä aloittaa samanaikaista toimintaa." Joustavasti toimiva perusterveydenhoito olisi kroonisesti sairaalle ensiarvoisen tärkeää. Se korostuu vielä harvinaissairauden kanssa, joka on käytännössä joka paikassa tuntematon. On vain ajan kysymys milloin ongelmia tulee, ja silloin hoitopolun pitäisi olla kunnossa, mutta nyt tilanne on se, että ensimmäinen toimiva kontakti puuttuu.

Osa syynä epäilyksiin HALSin osalta on ilman muuta matkan käytännön järjestelyt. Kun jalat ei toimi, on matkustaminen hankalaa ja vaivalloista puuhaa. Omalla autolla se kävisi suhteellisen helposti, mutta en usko, että pystyn ajamaan vielä siinä vaiheessa niin pitkää matkaa itse. Jos ylipäätään pystyn ajamaan vielä silloin. Julkisilla pääsee tietysti Helsinkiin, mutta kävelymatkaa siinä väistämättä tulee, ja vähäinenkin kävely on huonoina päivinä iso ongelma. Sitä en tiedä voisiko matkaan käyttää kela-taksia. No, olen kuitenkin saanut kyydin järjestymään, joten sitä ei tarvitse nyt enempää miettiä.

Vastausten puute on yksi suurimmista ongelmistani. Se vaikeuttaa tulevaisuuden suunnittelua. Erityisesti tarvitsisin lisätietoja selkärangan ja käsien tilanteesta ja tulevaisuudesta, mutta jos papereissa lukee niiltä osin jotain sen tapaista kun "molemmin puolin dysplastinen glenoideum ja humeruksen caput " tai "dysplastiset radiuksen ja ulnan proksimaalipäät sekä dysplastiset distaalipäät" tai "dysplastiset ranneluut", ja dysplastinen se ja tuo jne... Noiden perusteellla ei taida pystyä vastaamaan miksi-kysymyksiin.

Alla on pari kuvaa siitä miten Larsenin syndrooma käsieni toimintaa rajoittaa. Ylemmässä luksoituneet kyynärnivelet niin suorina kuin ne menevät, ja alemmassa dysplastiset olkanivelet rajoittavat käsien nostoa edestä ylös.

Kyynärnivelet niin suorana kun menee
Kädet edestä ylös niin paljon kun menee

Tiedän kyllä, että tämä voi olla hyväkin mahdollisuus, onhan siellä luultavasti parasta tietoa mitä Suomessa on saatavilla, siis mitä luustodysplasioihin tulee, ja vaikka oma tilanteeni ei siellä olisikaan tuttu, niin jotain yleisempää tietoa sitten ehkä kuitenkin löytyy. Yritän kyllä kaivaa jostain esiin vähän positiivisempaa asennetta ennen kun kesäkuu koittaa.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Päivien päivä

On ollut monella tapaa hyvä viikko. Harjoittelu on sujunut ja kivut on pysyneet mukavasti hallinnassa. Näistä hyvistä asemista johtuen olen malttanut jättää levon vähemmälle, ja suuntautunut ulos. Niin pihalle kuin pihaa kauemmaskin. Viikonloppuna vietin mukavan päivän maaseudulla. Katsastin paikkoja sillä silmällä, että muutan sinne vielä hetkeksi ennen kuin putkiremontin evakko päättyy. Peräkamaria on valmisteltu viime kesästä lähtien, mutta vieläkin se on vähän kesken. Ihan viihtyisältä se silti alkaa näyttää. Liikkumisen pitää vielä parantua ennen sitä. Eli maalaistuminen ajoittunee jonnekin jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan.

En ole koskaan ollut mikään suuri kevään ystävä, mutta tänä vuonna se on piristänyt mieltä kaikin tavoin. Maalla halusin ehdottomasti nähdä valkovuokot. Ei tule kevättä ilman niitä. Pienin vaikeuksin, mutta suurella innostuksella sain toimitettua itseni metsänreunalle, ja onnistuin tallettaa vuokoista otoksen. Aurinko paistoi, ja kevät näytti muutenkin parhaimpia puoliaan. Tänään kevätinto sai uutta puhtia, kun näin kaksi lentävää joutsenta. En ole koskaan ennen nähnyt. Vuosia olen yrittänyt; käynyt tarkkailemassa joutsenia ja kannustanut niitä siivilleen, mutta ne eivät ole olleet yhteistyöhaluisia. Se oli odottamisen arvoinen näky. Niin kauniita lintuja. Tämän täytyy olla hyvä enne. Ihan varmasti.

Valkovuokot metsänreunassa

Jälkitarkastukseen ja (toivottavaan) kävelylupaan on vielä kolme viikkoa. Kun viikonloppuna piipahdin kotona, niin tulevaa liikkumista ajatellen kävin myös tervehtimässä autoani, joka on uskollisesti odottanut katoksessaan jo kuukausia. Istuin ratin takana ottamassa tuntumaa, mutta jalka ei ole vielä valmis. Viimeksi leikattu on kytkin-jalka, mikä vaatii siltä näppärää ja hienopiirteistä liikettä. Ongelmana on, että jalka on niin voimaton, että sitä on pakko nostaa käsillä, jotta sen saa siirrettyä edes polkimelle. En ole siitä silti kovin huolissaan, sillä muistan, että toinen oli aikaisemmin ihan samalla tavalla heikko ylöspäin suuntautuvassa liikkeessä, mutta toimii nyt jo riittävän hyvin autolla ajoon. Uskon siis, että kolmessa viikossa tapahtuu vielä merkittävää edistystä - eikä autoilun aloittamiseen tule siitä viivettä.

Tänään ulospäin pyrkimykseni jatkuivat ostosten merkeissä. Oli kai kerääntynyt vähän ostospaineita, kun en ole tammikuun jälkeen juuri kaupassa käynyt - ostoskeskuksesta nyt puhumattakaan. Kaikkea kivaa löytyi. Liki kahdeksan tunnin kierros. En ole elämässäni sellaista aikaa ostoksilla viettänyt. Matkoihin meni tietysti osa ajasta, kun meidän pikkukaupungista ei kannata yrittää ostoskeskusta etsiä. Pienemmissä kaupoissa olin liikkeellä kepeillä, ja isommissa kaupoissa sekä ostoskeskuksessa pyörätuolilla. Kivuttomin reissu koskaan ikinä. Tuoli ja kunnon kipulääkitys helpottivat käsittämättömän paljon. Vasta nyt alkaa väsymys ja kivutkin vaivata, mutta hyvä seura ja ylipäätään ihmisten ilmoille pääsy ovat kyllä joka vihlaisun arvoisia.
Pyörätuoli mahdollisti ostosreissun

tiistai 3. toukokuuta 2016

Lähtövalmius

Vihdoinkin edistystä. En ole enää moneen päivään tarvinnut mitään voimakkaampia kipulääkkeitä. Nyt on oikea aika lopettaa kaikki säännöllinen lääkitys, mutta ei yhdellä kerralla, vaan vähentämällä porrastetusti. Tämä oppi meni perille viime toipumisesta. Kivut on kokonaisuutena ihan selvästi vähentyneet. Kammottavat krampit vähenivät parissa päivässä, ja loppuivat sitten kokonaan, sen jälkeen kun verenohennuskuuri loppui. Jo aikaisemmin mietin sitä mahdollisuutta, että kyseinen lääke olisi niihin syyllinen. Kipusykli meni niin yhteen sen ottoajan kanssa. Muutama tabletti oli vielä jäljellä, kun viimein jaksoin lukea lääkkeen ohjeistuksen, ja siellä se oli: yksi kymmenestä saa raajakipua. Tunnollisesti söin tietysti kuurin loppuun, mutta jos se oikeasti siitä johtui, niin seuraava verenohennuskuuri saisi olla jotain muuta laatua.

Lonkkaa olen voinut kuntouttaa puolitehoilla tämän alun, mutta luulen, että polvien kuntoutus ei tule olemaan ollenkaan niin joustavaa. Silloin ei ole varaa mihinkään ylimääräisiin kramppikipuihin. Että voikin niin olematon pikkutabletti olla niin hankalien kipujen syy. Viime päivinä olen pystynyt nostamaan myös viimeksi leikatun lonkan harjoitusmääriä, mikä näkyy heti liikkuvuuden parantumisena. Vain lonkan takaosassa (istuinluussa) on huomattavan kipeä kohta. Vieläkään ei pysty istumaan kauan kovalla alustalla. Se kipu on ollut siinä samassa kohdassa heti leikkauspäivästä lähtien. Myös nukkuminen sujuu nyt paremmin, mikä on toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Siihen on vaikuttanut kipujen vähenemisen lisäksi myös se, että olen pystynyt nukkumaan kyljellään pieniä jaksoja. Edistysaskel sekin.

Yönuttu ja pyjamahousut on ollut tammikuusta asti pääasusteeni. Parempiin olen vaihtanut vain jos olen oikeasti ollut menossa johonkin. Tänään vaihdoin päivävaatteisiin ihan huomaamatta. Täydessä lähtövalmiudessa laitoin jo takkiakin niskaan ennen kuin tulin kysyneeksi itseltäni, että mihinkäs matka käy? Olin niin hyvävointinen, että pääsi unohtumaan se tosiasia, että liikkumismahdollisuudet on edelleen heikoissa kantimissa. Kepeillä en kauas jaksa, ja pyörätuolin käyttely on osoittautunut vaikeaksi. Ei sillä voi ilman avustusta mihinkään lähteä. Lyhyitä pätkiä olen rullannut itse, mutta tuolilla (tai sen käyttäjällä) on taipumusta ajautua ojanpuolelle.

Ei auttanut kuin tyytyä pihapiiriin, mutta onhan se ulkoilua sekin. Vähän matkaa kepittelin tietä pitkin, ja jouduin toteamaan, että kunto on päässyt todella huonoksi. Puuskutin niin kuin vanha höyryveturi, vaikka en varmaan sataa metriä edemmäs mennyt. Oli pakko oikein levätä hetki niin pitkän lenkin jälkeen, mutta uskon, että kunto kohoaa nopeasti, jos pääsen vaikka kuntopyörälle jo neljän viikon kuluttua. Sitä odotellessa. Olipa muuten hyvä päivä tänään - kaikella tapaa. Jos tällaisena päivänä olisi koko päivän sisällä, niin tuntuisi että jää kaiken ulkopuolelle. Kevät näyttää nyt parhaimpia puoliaan - enkä tosiaan halua jäädä siitä toipiluuden vuoksi paitsi.