Päivisin koen vaikeaksi tarttua toimeen. Arjen askareet eivät ole asettuneet uomiinsa. Kaupassa käyntien ja ruoka-aikojen ajoitukset on vielä hakusessa. Myös tärkeä liikuntarytmi puuttuu vielä täysin. Yritän tehdä jalkaharjoituksia, ja toteuttaa muita saamiani ohjeita, mutta mieli ei ole mukana niissä. Pääasia tietysti, että harjoitukset tulee silti tehtyä. Tuntuu, että kaikki tieto siitä miten elämää pyöritetään ja asioita organisoidaan järkevästi on kadonnut päästäni. Välillä olen jo epäillyt, että hapen puutteessa meni pilalle muutakin kuin silmät!
Suon toki itselleni vähän aikaa totutteluun, sillä arki on vaan opeteltava uudestaan. Nyt olen ensimmäistä kertaa tammikuun jälkeen sellaisessa kunnossa, että on mahdollista pyörittää arkea pääasiassa itse. Ainoastaan lattiataso ja korkeudet ovat yhä pois ulottuvuudesta. Lisäksi kaikki kodin ulkopuolella liikkuminen on edelleen muiden armollisen avun varassa. Auto ei ole vielä käytössä enkä pysty ajamaan pyörällä. Kauppaan on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, enkä missään nimessä ole sellaisessa kävelykunnossa. Vammaispalveluihin kesällä tehdyt hakemukset mm. kuljetuspalvelusta eivät koskaan menneet perille. Hakemukset piti toimittaa lääkärinlausunnon kanssa suoraan terveyskeskuksesta eteenpäin, mutta katosivat siis.
Elämä ei tule enää koskaan palamaan täysin ennalleen. Ruumis on muuttunut ja minä olen muuttunut sen mukana. Muutosten jälkeen tuntuma ja tunne eivät ole entisensä. Olen monta kokemusta rikkaampi ja jalat toimivat jo nyt paremmin kuin moneen vuoteen. Silmien muutoksen vuoksi maailma myös näyttää erilaiselta. Nyt kotona ollessa asia on alkanut vaivaamaan selvästi enemmän. Ikkunasta näkyy tuttu näkymä, joka on kuitenkin hitusen epätarkka. Lukiessa teksti liikkuu ja luiskahtaa ärsyttävästi juuri silmän alta pois. Se tekee lukemisesta hidasta ja raskasta. Toivottavasti näkö paranee vielä vaan lisää, vaikka sain jo sen mitä eniten toivoin. Mutta sellaista se on, kun mikään ei riitä.