sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kipupiirros ja kirjalliset työt

Huomenna on kuntoutuksen ensimmäinen päivä. Se on päiväkuntoutusta, mutta etäisyyden takia tarkoitus olisi yöpyä. Pitempien matkojen ajaminen on nykyisin arvoituksellista. Koskaan ei voi tietää mikä kohta milloinkin aiheuttaa vaikeuksia. Niskan jumittaminen on aina hankala pala autoillessa, mutta myös polvilla on edelleen taipumusta jäykistyä ajaessa. Joka tapauksessa kuntoutuksen alkaminen toi/tuo tälle päivälle sekä väritystehtävän että runsaan kirjallisen kysymyspatteriston täyttämisen. Ovat onneksi olleet melko helppolukuisia, mutta silti raskas urakka.


Olen hyvin luottavainen, että tehtävät valmistuvat vielä ennen aamua. Kipupiirroksen ohjeistus oli kyllä turhan tylsä. Usein on saanut värittää sen sijaan että piirtelee vain rasteja ja viivoja. Niinpä käytin piirrokseen nytkin värejä ohjeesta huolimatta. Saavat laittaa vikalistalle, ettei kuntoutuja kykene noudattamaan annettuja ohjeita! Ajattelin, että se näyttää väreissä komeammalta, ja komea ja värikylläinen siitä tulikin. Pelkästään lonkista varpaisiin ulottuvat tunnottomat alueet luovat jo eräänlaista näyttävyyttä. Onneksi sitä ei tarvinnut värittää ihan kokonaan päästä varpaisiin. Tai no oikeasti kyllä myös pää ja varpaat, muttei ihan kaikkea siltä väliltä.

Takeltelen aina noiden kipuasteikkojen kanssa, joilla siis arvioidaan kivun voimakkuutta 1-10 tai merkki janalle tyyliin. Lonkkaleikkauksen jälkeen kivut oli oikeasti karmivat, mutta muistan arvioineeni sen kysyttäessä 7-8 tasolle. Sittemmin olen aina suhteuttanut kivut tuohon kipuun. Ongelmana on, että välillä sanotaan, että 10 on pahin kokemasi kipu, ja toisinaan 10 on pahin kuviteltavissa oleva kipu. Jos tuonne mielikuvituspuolelle mennään, niin lennokkaalla mielikuvituksella varustettuna yksilönä minun kymppini on aika korkealla.

Joka tapauksessa koen vaikeaksi antaa jotain keskiarvoista kipulukua. Vaihtelu eri päivien ja osien välillä on suurta. Taso vaihtelee paljon samankin päivän sisällä. Tämän päivän kirjallisesta osiosta pisti silmään kysymykset, jossa ensin tiedusteltiin kivun tarkkaa alkamispäivää ja sen jälkeen että on onko kipusi eniten ala- vai yläselässä tai ala- vai yläraajoissa. Jätin tyhjäksi, kun oli niin vaikea valita. Juuri nyt sattuu eniten yläraajasta, mutta aiemmin päivällä vastaus olisi ollut alaraajasta. Koskaan ei voi luottaa edes seuraavaan hetkeen.

torstai 23. helmikuuta 2017

Oho virhesuma

En oikeasti tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Päädyin kolmanteen vaihtoehtoon, ja otin taas ilmeettömästi vastaan kaikki mitä on ylös kirjattu. Viimeviikkoisesta terveyskeskuskäynnistä lääkäri oli kirjoittanut tekstiä neljän lyhyen kappaleen verran, ja niistä oli löydettävissä ainakin seitsemän asiavirhettä. Näin tapahtuu kun yhdistellään uutta ja vanhaa tietoa sattumanvaraisesti, ja luetaan pieniä pätkiä tietoja sieltä ja tuolta.

Yksi hämmästyttävimpiä kirjauksia oli se, että ensin oli mainuttu käytössäni aikaisemmin olleen pyörätuolin (totta), mutta sen jatkona oli mielenkiintoinen näkemys siitä, että nyt potilas pystyy jo kävelemään käyttäen kainalosauvoja! Tämä käynti ei suinkaan ollut mikään puhelinaika, enkä minä saapunut paikalle kainalosauvoja käyttäen. Luulisi lääkärin siinä vaiheessa uskovan enemmin omia silmiään kuin jotain vanhaa mainintaa papereissa.

Se mikä saattaa aiheuttaa närää fysiatrialla, (kun sinne siis lähete lähti), on mahdollinen maininta siitä, että yliopistosairaala olisi suositellut minulle jatkokontrollia fysiatrian poliklinikalla, mutta näin nyt tuo suositus on jäänyt täyttämättä! No tuossahan on lähtökohtaisesti sellainen virhe, että suunnitelma kontrolliajasta oli alkujaankin fysiatrin itsensä asettama, harkinnassa ollut vaihtoehto, joka jäi toteutumatta. Nyt tuli sitten noottia siitä, ettei tehnyt niin kuin harkitsi 😜 Yliopistosairaalalla ei ollut koko jutun kanssa mitään tekemistä.

Kun taas minussa närää aiheuttaa väite siitä, että olisin vaatinut kaularangan kuvantamista uudelleen. En tosiaan ole vaatinut, sillä vastahan siitä otettiin syksyllä taivutuskuvat, ja sitä ennen kieltäydyin magneettikuvasta, joka oli myös tarjolla ollut vaihtoehto. En ole myöskään käynyt puutumisoireiden takia käsikirurgilla, vaan kyynärpäävaivan takia ortopedillä. Enkä liioin yksityisesti Ortonin fysiatrilla, vaan maksusitoumuksella HALS-poliklinikalla. Jotenkin sinne oli eksynyt myös virheellinen kirjaus siitä, että kuntoutussuunnitelma olisi jo tehtynä. Eikä siinä vielä kaikki, mutta antaapa nyt loppujen olla.

Jotain hyvääkin, sillä lääkäri kirjoittaa, että lyhyellä vastaanottoajalla on vaikea kokonaistilannetta arvioida, kun potilaan hoito on ripoteltu niin monelle eri taholle. Lisäksi maininta siitä, että potilas tarvitsisi hyvän hoitosuunnitelman ja kivun hoidon. Näistä asioista olen ihan samaa mieltä. Se ei vaan ole kohtuullista pistää tk-lääkäriä mahdottoman tehtävän eteen vetämään yhteen vajavaisia tietoja, joita vajavuudesta huolimatta on sivutolkulla. Tietysti melkein kaikki tiedot olisi saatavissa potilastiedonarkistosta, mutta sehän on aika onneton järjestelmä. Toisaalta väärin meni myös niitä asioita, joista tietoa käytössä oli.

Tämä vaan vetää mietteliääksi - en todellakaan pysty tuntemaan, että hoitoni olisi millään tavalla vakaalla pohjalla. Suorastaan vähän pelottavaa, että olen tk:n varassa. Jos sitä kautta pitäisi jatkossa saada tarvittavat lääkärinlausunnot, niin tuollaiset määrät virheitä ei tosiaan tule kyseeseen. Olisi melkein parempi ettei käynnistä kirjattaisi mitään, jos resurssit ei riitä asioiden selvittämiseen, tai sitten pidättäydyttäisiin täysin käynnin aiheessa. Sen lisänä voisi sitten mainita, että kokonaistilannetta ei ole ajan puitteissa mahdollista käsitellä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Ehdollistunut

Ei ole ensimmäinen kerta kun totean, että se on perustavanlaatuisesti väärin, että kipuja on vähemmän kun ei tee yhtään mitään. Liukkauden takia olen kävellyt ulkona harvakseltaan viime viikkoina, ja eikös vaan rankakin ole tuntunut vähän paremmalta. Vastaavasti jopa lihasjumeja avaaviksi tarkoitetut harjoitukset saavat sen jumittamaan. Välillä alkaa oikeasti iskeä toivottomuus siitä, että tälläistäkö tämä tulee olemaan tästä eteenpäin. Suunnitelma oli toisenlainen. Jossain syvimmän mielen syövereissä olen koko ajan uskonut, että jalkojen kunnostuksen jälkeen saisin useamman vuoden hyvän ja helpon jakson. Järki on sanonut ettei niin välttämättä käy, mutta olen silti uskonut sillä lailla. Nyt tiedän jo varmasti, etten saa noita helppoja vuosia, mutta jaksan sentään uskoa, että hyviä vuosia on edessä.

Mitä kuntoiluun tulee, niin tiedän kyllä ettei liikkumatta voi jättää, mutta lepäämisen hyödyt on tullut turhankin hyvin ymmärrettyä. Olen siis selvästi ehdollistunut väärin, mutta kun on kärvistellyt vuosia kipujen kanssa, niin silloin sitä etevästi oppii sen mikä auttaa. Jos ja kun lepo auttaa, niin sitä tulee automaattisesti suosittua. Kuka on se, joka heittää ensimmäisen kiven ja vaatii hetken hengähdystauon saanutta yksilöä liikkumaan, ja sitä myötä alituiseen kärsimään. Onnekkaita ovat ne, joille liikunta tuottaa suorituksen jälkeen välittömän ilon ja hyvän olon.

No minä heitän itse sen ensimmäisen kiven. Pakotan itseni liikkeelle nyt ja vastaisuudessakin toivottavasti. Täytyy vaan löytää liikunnan ja levon tasapaino, sillä minäkin tarvitsen ja haluan tauon kivuista. Kävelystä ei aivan ilmeisestikään tule minun lajiani. Kaikki toivo paremmasta kunnosta lepää siinä, että polvet kestäisivät pyöräilyn. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin valitettavan kivuliaat voimaa vaativassa liikkeessä. Vaan onhan tässä vielä ainakin kuukausi kevään tuloon ja sitä myötä pyöräilykeleihin, joten jospa ne siitä asettuisivat.

Olen tullut siihen tulokseen, että omatoiminen harjoitteluni on turhan yksipuolista. Suosin liikaa niitä liikkeitä jotka on helppoja suorittaa. Silloin hyödyllisyys kyseenalaistuu. Tämän hetken harjoitteluni isoin heikkous on kuitenkin tehottomuus. Vasta ihan viime aikoina minulle on valjennut kuinka huonoksi kuntoni on laskenut. Pudotus on vuodessa ollut jyrkkä. Se näkyy siinä, että tavallisista asioista on tullut vaikeita. Yleinen kömpelyys ja voimattomuus on lisääntynyt. En ole enää ollenkaan varma, että pääsen koskaan takaisin leikkauksia edeltäneelle tasolle. Ilmeistä uskonpuutetta taas.

torstai 16. helmikuuta 2017

Vaa'ankieli

Tiistai oli eräänlainen vaa'ankielipäivä asioiden etenemisen suhteen. Päivän ennakointi aiheutti jokseenkin epämukavan olon, vaikka en yleensä enää jännitä mitään käyntejä. Aamulla oli ensin aika silmälääkärille, ja myöhemmin terveyskeskuslääkärin vastaanotto. Ajattelin, että jos silmälääkärillä taas laitetaan niitä mustuaisia laajentavia tippoja, niin onpas se vaan mukavaa mennä sen jälkeen lääkeneuvotteluhin laajennein pupillein. No ei siellä mitään tippoja tällä kertaa laitettu, mutta näkökyky tuli määritettyä.

Ei lähinäkö lopulta kovin kaukana niistä omista keksijän kokeiluista ollut. Yllättävintä oli tarve kaukokorjaukseen, sillä siinä puolessa en uskonut olevan mitään vikaa. Lasien toimivuus jää arvailujen varaan. Harmaisiin kohtiin ei tietysti mikään auta, joten mahdollinen apu on rajallinen. Ei silmälääkärikään pystynyt laseja varauksettomasti suosittelemaan. Ennemminkin siihen tyyliin, että tässä on lasiresepti; harkitse vielä, että käytätkö. Arvaat varmaan, etten luopunut intomielisestä uskomuksestani, että näköäni voi korjata lasiratkaisulla. Sen verran joustoa, että lasit tuli valittua "jotain siitä edullisemmasta päästä" -periaatteella. Voi olla, että tuli silti tehtyä hullu ja kallis kokeilu.

Muuten todettiin, että aikalailla yksin olen tämän ongelman kanssa jäänyt, vaikka se aiheuttaa monia käytännön ongelmia. Se vie minulta (sen viimeisenkin) mahdollisuuden tehdä koulutustani vastaavaa työtä. Vaikka pystynkin näkemään yksittäisiä kirjaimia, ja testitulokset on näin muinoin riittävän hyviä, niin se ei välttämättä tarkoita samaa kuin riittävä näkökyky tarkkuutta vaativiin toimiin. Silmälääkäri ehdotti, että hakeutuisin näönkuntoutusohjaajan vastaanotolle, jotta saisin apuvälineitä lukemiseen ja mahdollisuuden vaikka uudelleen kouluttautumiseen. Näinhän järki toimii; jos on ongelma, niin siihen haetaan ja saadaan apua. Vaan kun en täytä niitä kriteereitä.

Päädyttiin lähetteeseen neuro-oftalmologille näkökenttätutkimusta varten. Luultavasti kyseessä on se sama tutkimus, josta myös silmäpoliklinikan lääkäri silloin taannoin soittaessaan puhui. Se jossa uhattiin ajolupaa. Tiistaisen silmälääkärin mukaan se ei kuitenkaan ole niin yksioikoista, että ajolupa lähtisi, vaikka testi osoittaisikin näkökenttäpuutoksia. Molempien silmien yhteisnäkökenttäpuutoksen koko sen asian ratkaisee. Luotan kyllä siihen, että näkökenttä on riittävän laaja. Jos on, niin en kai kuitenkaan saa mitään apuja, joten enpä tiedä voiko tästä vaihtoehdosta jäädä käteen muuta kuin luu.

Näönparantelusta siirryn nyt ja siirryin tiistaina sujuvasti lääkeasioihin ja rintarankaongelmiin. Tulostin Kannasta mukaani ison joukon tekstejä, joista sitten etsittiin viitteitä hermo-ongelmaani. Sain pitää lääkkeeni. Ranka-asiassa päädyttiin lopulta erinäisten vaihtoehtojen kautta lähetteeseen fysiatrian poliklinikalle. Myöhemmin samana päivänä aikataulu kuntoutukseen tarkentui, joten ehkä tuo lähete on tarpeeton. Joka tapauksessa jossain siihen ranka-asiaan olisi syytä perehtyä, sillä haluaisin varmuuden siitä, että sitä uskaltaa oireista huolimatta kuormittaa täysillä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kuusi patologista yksilöä



Taannoin fysioterapiassa yritettiin ranteita vahvistavia liikkeitä kevyellä jumppakuminauhalla. Muutaman toiston jälkeen ranne muljahti näyttävästi ja kivan äänitehosteen saattelemana. "Unohdetaan tämä" fysioterapeutti totesi eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Käsille olisi olemassa helppoja ja monipuolisia liikkeitä, mutta käsieni yhdistelmä, jossa on samaan aikaan sekä yliliikkuvuutta että vaikeita liikerajoituksia, on osoittautunut hyvin haastavaksi. Ranteet on aina olleet väljät, mutta sijoiltaan ovat menneet vasta muutamia kertoja. Eikä se suinkaan ole ainut nivel, jonka tila on muuttunut.

Niveltilanteeni on heikentynyt tällä vuosikymmenellä liian nopeasti ollakseen vanhenemisesta johtuvaa. Niin, tällaisenkin arvion olen joskus tullut kuulleeksi. Olen mielestäni liian nuori siihen, että minulla voitaisiin katsoa olevan merkittäviä vanhenemisesta johtuvia muutoksia. Joo, jotain kulumaa alkaa jo tällä iällä olemaan, mutta ei 38-vuotiaalla pitäisi olla niistä johtuvia vaivoja laajassa mittakaavassa. Tilanne johtuu siis mitä suuremmassa määrin Larsenin syndrooman vaikutuksista.

Miten ylipäätään voidaan silloin sanoa, ettei tämä ole etenevää (näin tosiaan sanotaan), kun tilanne selvästi heikkenee normaalista poikkeavasti. Jos aloittaa vanhuuden vaivat jo tässä vaiheessa elämäänsä, niin mihin sitä lainkaan ehtiikään päätyä? Kävelynopeuttani joudutaan jo nyt vertaamaan 80-vuotiaisiin, sillä omasta ikäluokasta ei ole olemassa niin lyhyiden matkojen vertailuarvoja, tai muita vertailuarvoja oikein missään muussakaan testissä. Lisäksi kasikymppinen on kävelykilvassa maalissa kauan ennen minua. Kävelynopeuteni ei ole noussut juuri lainkaan, vaikka kävely on nykyisin helpompaa.

Mietin, että onko Larsenin syndroomaa oikeasti tutkittu laajalla otoksella sen jälkeen kun Dr. Larsen vuonna 1950 oireet listasi. Ei hämmästyttäisi, vaikka ei olisi. Meitä kun on kovin vähän myös maailmanlaajuisesti. Vaikeusasteita on laidasta laitaan; toisilla vakavia vaikeuksia, kun taas toiset pystyvät elämään kokolailla tavanomaisen elämän. Ei Dr. Larseninkaan otos ollut enempää kuin kuusi patologista yksilöä! No sen verran on myöhemmin tutkittu, että tuo virhegeeni löytyi, mutta ei jotenkin vakuuta. Kaikki löytyvä tieto on liian yksioikoista - eri lähteet käyttävät samoja erikoisia sanontoja ja luettelevat samat asiat samassa järjestyksessä - ihan kuin kaikki olisivat käyneet samalla hillopurkilla. Enkä tarkoita tiedon olevan virheellistä, vaan enemmin mietin, että onko siinä kaikki.

Moneen kertaan toistetut asiat muuttuvat helposti perustaksi, jota kukaan ei enää koskaan kyseenalaista. Miksei asia olisi samanlainen myös lääketieteessä. Erityisen tarkkana faktojen arvioinnissa pitäisi olla juuri harvinaissairauksien kanssa, sillä tiedonkeruussa tai sen kulkeutumisessa voi olla isoja puutteita. Tällöin tiedon luontainen korjausmekanismi ei välttämättä toimi. LS on luustodysplasia, mutta missä laajuudessa se on luuston ulkopuolinen sairaus? Luusto vie kaiken huomion, sillä se on niin ilmeinen ongelma. Sidekudosta on ihmisessä joka puolella. Sen poikkeavuudet on luuston poikkeavuutta vaikeammin arvioitavissa. Teoriassa tiedetään poikkeavan sidekudoksen vaikutukset, muttei kuitenkaan nähdä tai uskota sen mahdollisia vaikutuksia yksilölle.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Hankalat hermot

Paras selitys, jonka olen keksinyt kuvaamaan säären puolesta välistä jalkaterään saakka ulottuvaa hermovaivaa on, että se tuntuu kuin jalka olisi upotettu jääkylmään veteen. Se on kuin hidas kidutus, joka jatkuu aina vaan. Se ei katoa villasukassa, saunassa tai lämpimään jalkakylpyyn upotettuna. Se on jotain, josta haluaisin epätoivoisesti päästä eroon. Jäätävä kylmyyden lisäksi jalka on tunnoton, mutta samalla omituisen yliherkkä kosketukselle. Pelkästään sukan laittaminen on epämukavaa, mutta silti on pakko nukkua sukat jalassa kun lakanan ja peiton kosketus jalkaterään vasta sietämätöntä onkin.

Tämän vaivan kanssa on kulunut kohta puoli vuotta. Hermojen mittapuulla ei siis kovin kauan. Tunnottomuudella se alkoi - luulin ensin, että epiduraali sen aiheutti. Se oli myös oppineiden veikkaus sen jälkeen kun lannerankaperäinen puutuminen oli vedetty listalta yli. Myöhemmin ortopedin arvio oli pohjehermon venyminen. Hyvin sen pitäisi palautua, sanottiin. Niinpä niin, kaikenlaista pitäisi tapahtua tämän tästä. Ei vaan ole palautumista tapahtunut ainakaan niin paljon, että tilanne olisi siedettävällä tasolla ilman lääkkeitä.

Nyt jumitan dokumentoimattoman ja pitkäaikaistuneen vaivan kanssa. Siellä ja täällä on maininta tunnottomuudesta välittömästi leikkauksen jälkeen. Ei mitään kunnollista kirjausta. Diagnoosista nyt puhumattakaa. Johtuu leikkauksesta, jossain kohti kirjattiin pikkujuttuna. Sivuseikka se sen hetken tilanteessa olikin, mutta hyvin nopeasti siitä tuli yksi isoimmista ongelmista. Myöhemmin siihen aloitettiin hermokipuun sopiva lääkitys, jonka lisänä tarvitsin vahvoja kipulääkkeitä. Hermonappeja ei jostain syystä koskaan haettu vaikuttavalle tasolle. Kipulaastarin kanssa pärjäsin; vaiva oli olemassa, mutta sen kanssa tuli toimeen.

Vasta siinä vaiheessa kun nyppäsin kipulaastarin irti, niin tajusin miten paljon se oli auttanut. Sen jälkeen olen ajautunut syömään alkujaankin heikkotehoisia hermonappeja liian pienellä annoksella. Oli pakko lisätä siihen muuta troppia. Fysiatrin mielestä ihan käypä yhdistelmä, mutta ehdotti tehostamista. Olisi kai pitänyt tarttua ehdotukseen kokeilla jotain muuta, mutta halusin pitää pääni; minä käytän lääkkeitä vain tarvittaessa! Kun se kuitenkin tarkoittaa päivittäin, niin se voisi varmasti olla jotain kunnolla toimivaakin. Joskus aprikoin, että saatan ehkä olla hieman hankala.

Joka tapauksessa nyt noiden heikkotehoistenkin saatavuus on vaakalaudalla, ja minä pulassa. Terveyskeskuksessa hermonappeja ei luvattu enää uusia, jos en toimita jotain dokumenttia siitä miksi kyseistä lääkettä käytän. Vaan kun ei ole mitään toimitettavaa - se dokumentti jossa lääkkeestä on edes maininta on jakelukohdan mukaan terveyskeskukseen toimitettu. On siis vain hermokipuun aloitettu lääkitys ilman kuvausta edes siitä missä kipu sijaitsee. Välillä tuntuu, että 30 vuodessa ei ole opittu mitään asioiden kirjaamisen tärkeydestä. On turhauttavaa joutua puolustelemaan oikeutta asialliseen kivunhoitoon.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Loisto himmenee

Edellytykset loistoon olivat olemassa. Näöntarkennuksen toteutus ei vaan ole sujunut yhtä lennokkaasti kuin ajatus, mutta ihan vielä en viskaa veistä veteen, vai mitenkä se nyt meni. Tein niin kuin suunnittelin ja ostin marketista lukulasit, josta poistin toisen linssin. Voimakkuuden valinta oli hankalaa, koska pelkästään yhden silmän näköä ei voi tässä ongelmassa parantaa. Kahdella testaaminen ei onnistunut, koska en voinut kaupassa irrotella linssejä. Valitsin sitten parempaa silmää kiinni pitäen, ja harmaiden kohtien välistä hintalappuja tihrustaen voimakkuuden jolla kirjaimia alkoi erottua.


Kotona testit alkoivat tietokoneen ruudulta - eikä ollut lupaava tulos, sillä lukeminen ei tuntunut helpommalta. En silti luovuttanut vaan kävin kirjan kimppuun. Näin tekstin paremmin, mutta hämärtyminen ja liikkuminen oli edelleen ongelma. Siinä vaiheessa kaivoin esiin toiset lasit, jossa on +1 toisessa linssissä. Tuplalaseilla katsoen tarkkuus ehkä parani, mutta liike ei ainakaan vähentynyt. Sitten aloittelevana keksijänä käänsin lasit nurinpäin päähän, jolloin paremmassa silmässä oli +1 ja toisessa markettiostos. Paremmassa silmässä ei kuitenkaan pitäisi olla tarvetta edes tuolle yhdelle.

Siitä huolimatta tällä hölmöllä kahdet lasit päässä yhdistelmällä jatkuva liike väheni. Yksi harmaa kohta häiritsi edelleen; ilmeisesti se sama mikä aiheuttaa autolla ajaessa valkoisen viivan katkeilun. Kohta oli kuitenkin entistä pienempi ja tarkkarajaisempi. Kymmenen kirjansivun lukemiseen meni puoli tuntia eli lukunopeus on edelleen ihan toivottoman hidas, mutta kun välillä otin lasit pois niin huomasin, että laseilla oli kuitenkin parantava vaikutus näkyvyyteen. Myöhemmin olen kokeillut laseja eri tavoin yksin tai yhdessä, mutta parempaa vaihtoehtoa ei löytynyt.

Päivien mittaan tein useita lukukokeiluja, ja niiden perusteella päätin tavoitella lasiratkaisua. Ison rahan sijoittaminen epävarmaan lopputulokseen epäilyttää, mutta missään nimessä markettilasit ei ole ratkaisu. Näkökyvyn melko isot päivittäiset vaihtelut mietityttävät, mutta ei tätä korttia voi jättää kääntämättä. En vaan tajua miksi lukeminen oli niin hidasta, vaikka näkö tuntui paremmalta. Silmien särky ja kirvely lukukokeilujen jälkeen vihjaa kyllä siitä, että jouduin sittenkin ponnistelemaan näkyvyyden kanssa. Ehkä väärät vahvuudet. Se olisikin melkoinen yllätys kun oli niin tarkka tuo valintasysteemi!

Niinpä päädyin hakemaan apua optikolta, mutta sekään käynti ei mennyt ihan sillä tavalla sujuvasti kun olin ajatellut. Toisen silmän näkö on niin huono, ettei optikko voinut kirjoittaa silmälasireseptiä. Optikon mukaan tällaisessa tapauksessa asiakas on ohjattava silmälääkäriin. Näin siitäkin huolimatta, että kerroin juuri käyneeni. Sinne siis seuraavaksi, vaikka on käynyt selväksi ettei silmälääkäri voi mitenkään erilailla auttaa. Sääntö mikä sääntö. Mielenkiintoisinta tuolla käynnillä oli optikon sanat siitä, että voi mennä vuosikin ennen kuin sopeutuu äkillisiin näkökenttäpuutoksiin. Hieman toivoa, jota ei ole mistään muualta annettu.