maanantai 31. elokuuta 2020

Kuntoutus: Kankaanpää osa 1


Viime viikolla kotiuduin ensimmäiseltä kuntoutusjaksolta. Kyseessä oli Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta. Kesto 10 päivää ja paikkana Kankaanpään kuntoutuskeskus. Nämä muutamat päivät paluun jälkeen olen järjestellyt paitsi tavaroita niin myös ajatuksia paikoilleen. Samalla on joutunut tai saanut parannella kipuja ja nukkua melko rankkaa väsymystä pois. Tuo kymmenen päivää alkoi kyllä itselle olla ihan maksimi aika. Mielellään sitä sitten jo kotiin palasi.

Kaikki meni hyvin, mutta silti on jatkettava mutta-sanalla. Jakson aikana en osannut sanoittaa mikä häiritsi. Palautelomakkeeseen laitoin melkein kaikki rastit hyvälle puolelle kuten koinkin kaikki osa-alueet. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minua vaivasi jakson aikana eräänlainen irrallisuuden, etäisyyden ja erilaisuuden tunne. Tunne siitä, että en kuulunut joukkoon. Lisäksi koronatoimet jättivät henkilökunnan maskien ja visiirien taakse. Siitäkin tuli tietty lisäetäisyys kohtaamisiin. Pariin mielenkiintoiseen kuntoutujaan törmäsin, mutta syvempään keskusteluun ei tullut mahdollisuutta. Huonekaveri oli oikein mukava ja tultiin hyvin juttuun, mutta hänellä oli lähimuisti kateissa, joten kanssakäymisestä tuli lähinnä samojen asioiden toistoja, ja kerta toisensa jälkeen uudelleen esittäytymistä.

Jos nyt kuitenkin jätän tuon sosiaalisen näkökulman sikseen ja mietin muita osa-alueita, niin ei minulla ole pahaa sanottavaa. Päinvastoin moni asia toimi loistavasti. Allasterapiat, allasryhmät ja vapaa-ajan allas mahdollisuus aivan etunenässä. Miten hyvältä tuntuikaan taas päästä altaaseen. Edellinen kerta taisi olla maaliskuussa. Tämän mahdollisuuden käytin täysimittaisesti käymällä altaalla kaikkina muina paitsi viimeisenä päivänä. Vapaa-ajan toimintona päätin eräänä iltana kokeilla jotain uutta ja päädyin ampumaradalle. Lajeina ilmakivääri ja ilmapistooli. Olin lajissa yllättävän hyvä; osuin tauluun, vaikka minulla ei ollut laseja päässä enkä nähnyt kuin jonkun epämääräisen tuhrun taulun tilalla. Se kävi muuten käsiharjoituksesta ja niskan lihakset jämähtivät pahan kerran.

Toimintaterapiassa pääsin harjoittamaan vasemman käden toimintaa painokeventävällä laitteella. Ensin laitteeseen ohjelmoitiin tämän hetkiset liikealueeni ja käden puristusvoima. Sen jälkeen pääsin pelaamaan erilaisia pelejä, jotka ohjelma oli tasoittanut tasolleni. Pelit tekivät liikeharjoittelusta huomattavasti mielekkäämpää kuin pelkkä käden edestakaisin liikuttelu. 

Fysioterapeutin kanssa käytiin läpi erilaisia kotiharjoituksia, joita minun on tarkoitus oppia tekemään tietty määrä viikkotasolla. Kotiharjoitukset tulevat tarpeeseen leikkauksen jälkeisenä aikana, jolloin jumitan taas kotona. Eikä ole syytä sinäkään aikana unohtaa myös muuta kuntoutusta. Esimerkiksi kyykkäämiseni on aika säälittävän oloista toimintaa. Sain palautetta, että sitä suuremmalla syyllä siitä on harjoitettava. Se on kyllä totta, sillä ei kai nelikymppisellä pitäisi olla vaikeutta päästä ylös matalalta tuolilta, mutta näin se vaan tällä hetkellä on.

Mielenkiintoisempia tuttavuuksia oli faskiakäsittely ja lymfaterapia. Ihan täydellä voimalla ei terapeutti uskaltanut käydä faskioihin kiinni niska- ja hartiaseudulla, sillä koko alue on todellakin jumissa. Sain silti tuntumaa ja uskon, että siinä on vaihtoehto jota haluaisin kokeilla täydellä teholla, mutta ehkä johonkin muuhun osaan kuin niskaan. Lymfa sen sijaan kohdistettiin vasempaan käteen. Aikaisemmin minua on lymfattu lähinnä lymfalaitteella, joka ei kuitenkaan tuntumaltaan ole ollenkaan verrattavissa käsin tehtyyn lymfaan. Tuossa leikkaukseen menevässä kädessä on selvästi turvotusta ja siinä on alati sellainen paineen tuntu. Se tunne helpotti selvästi lymfasta. Hetkeksi, mutta kuitenkin. Muutenkin terapeutti kertoili lymfakierron taustoja. Mielenkiintoista ja uutta tietoa minulle.

Monenlaista muutakin mahtui kymmeneen päivään. Se mikä jäi uupumaan edelliseen kuntoutuspaikkaan (Orton) nähden oli tietoisuus Larsenin syndroomasta. Ei se kuitenkaan mahdottoman paljon haitannut, sillä taipumus nivelten sijoiltaan menoon huomioitiin harjoitusten suunnittelussa. Kaikkiaan voin todeta jakson olleen oikein hyvä. Seuraavalla kierroksella kaikki systeemit ja tilat on itselle jo tutumpia, ja sitä myöten on ehkä helpompi yrittää ottaa kontaktia myös muihin kuntoutujiin, ja ehkä löytää jonkinlaista vertaistukea.

maanantai 17. elokuuta 2020

Kohti kuntoutusta

 

Edessä olisi kuntoutusta. Voin keskittyä hetken ajan yhteen asiaan ilman arjen vaatimuksia. Toivottavasti tästä saisi uutta pontta ja ajatusta omatoimiseen kuntouttamiseen. Edellisestä laitoskuntoutuksesta on jo ehtinyt vierähtää lähes kaksi ja puoli vuotta. Silloin pidin kuntoutusta hyödyllisenä, vaikka niitä jaksoja häiritsi ensin tuleva ja sitten tehty kaularankaleikkaus. Muistan, että Kela oli taipumaton siirtämään viimeistä jaksoa edes muutamalla viikolla, joten olin kuntoutuksessa silloin turhan varhaisessa toipumisvaiheessa. 

Outoa kyllä, nyt tilanne on samankaltainen. Tämä kuntoutus tullaan järjestämään ilmeisesti kahdessa osassa. Tämä ensimmäinen jakso on nyt lähellä kyynärpään tekonivelleikkausta, ja siten jatkoa ajatellen kuntoutuksen suoma innoitus voi jäädä heikoksi, sillä väistämättä ajatus alkaa siirtyä leikkaukseen ja sen vaatimaan käden kuntoutukseen. Toivottavasti jälkimmäinen osa menee tarpeeksi kauas toipilasvaiheesta. Siihen on luultavasti mahdollisuus vaikuttaa, sillä voimassaoloaikaa on jäljellä ensi vuoden puolelle. 

Haluaisin tietysti saada kaiken mahdollisen hyödyn irti kuntoutuksesta, joten olen mietteliäs. Toisaalta tilanne on kyllä aavistuksen erilainen, sillä kaularanka rajoitti enemmän kaikkea tekemistä. Siis kyynärpäähän verrattuna. Harmillisinta on, että olkapäätä ei oikeastaan voi kuntouttaa, vaikka juuri sen hoitomuoto on konservatiivinen. Toimintaterapiassa on tosin tehty joitain harjoituksia painokevennetysti. No, onhan noita muita kohteita valittavana, jos käsi jätetään rauhaan. Jos valitsee osa-alueen vapaasti, niin todennäköistä on, että jotain kuntoutustarvetta löytyy.

Muuten menen avoimin mielin. Kuntoutuspaikka on vaihtunut Ortonista Kankaanpään kuntoutuskeskukseksi. En yhtään tiedä minkä tasoiseen paikkaan olen menossa. Kaikissa esitteissähän on aina vain pelkkää hyvää. Paikka valikoitui enimmäkseen sijaintinsa perusteella, sillä ei minulla ole tietoja näistä. Muistaakseni myös eräs fysioterapeuteista sitä joskus suositteli. Sitä en jaksa uskoa, että Larsenin syndrooma olisi siellä (tai missään) mitenkään tuttu, joten kaikki on aloitettava alusta, mutta se nyt ei ole mikään uusi tilanne.

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Pieni apu - iso hyöty


Aina ei tarvitse olla iso asia, jotta hyöty on iso. Tämä kesä on osoittanut sen useammalla kuin yhdellä tavalla. Nyt kesä on siirtynyt loppusuoralle ja alkaa luopumisen aika. Välillä iltaisin ulkoillessa voi jo tuntea aavistuksen syksyn tuoksusta. Monella tapaa vuodenajan vaihtuminen on aina mieluisa tapahtuma, mutta ihan vielä en tahtoisi päästää irti. Elokuussa niin kuitenkin tapahtuu. Varsinkin kun kuusta näyttäisi tulevan varsin kiireinen eikä kesästä nauttimiseen oikein jää aikaa. On kuntoutusta sekä avo- että laitosmuotoisena. On ainakin lääkäriaika, laboratoriotutkimus ja myös leikkausta edeltävä käynti. Lisäksi vielä muita sovittuja menoja. Joten taas mennään.

Sitä ennen pari esimerkkiä pienistä avuista. Kesän aikana eräs viitseliäs lähipiiriläinen ahersi pyöräni kimpussa monta päivää. Kevään ensimmäisellä pyörämatkalla olin havainnut, ettei ajamisesta tule enää oikein mitään. Polvia sattui jokaisella polkaisulla ja toinen käsi tipahteli holtittomasti ohjaustangolta joko yli tai ali. Harkitsin jo köyttäväni käden kiinni sarveen, mutta kun useampi ihminen näytti pitävän ajatusta hulluutena, niin luovuin. Myös paremman käteni kyynärpää protestoi. Aloin siis miettiä, että mitä pitäisi muuttua, jotta pyöräily onnistuisi. Se johti isoon urakkaan, jossa edellistä pyöränraatoani alettiin koostaan uudelleen. Siinä on vähän sammaloitunut, mutta muuten jämäkkä runko, ja seitsemän vaihdetta. Tälle pohjalle oli hyvä rakentaa. Suurin osa osista oli vaihdettava, mutta lopulta citypyörässäni oli ylösnostetut ja eteen käännetyt mummopyörän sarvet, joiden päissä oli leveät tupet. On se hieman outo näky, mutta toimivuus ratkaisee.

Pyörän vaihteet ja keveämpi ajettavuus auttoivat huomattavasti polvikipuun. Pääsen jopa mäkiä ylös. Olen siis saanut nauttia mukavuuspyörästä. Luultavasti en ole ikinä ennen ajanut pyörää, jossa säädöt on näin kohdallaan. Saan ajettua ilman, että on kuroteltava mihinkään suuntaan. Käsi lepää sarvella, kun leveä ja nahkeaa materiaalia oleva tuppi tukee rannetta ja auttaa kättä pysymään paikallaan. Voin ajaa hyvin pystyssä asennossa, jolloin niska ei kuormitu liikaa. Valitettavasti olen päässyt vain yhdelle pidemmälle lenkille, mutta lyhyempiä ajoja kaupungissa olen tehnyt pitkin kesää. Nykyisessä pyöräilykunnossani se on ollut ihan riittävää. Pyöräily on aina ollut minulle vapaus. Se on kulkenut mukanani myös niinä vuosikymmeninä jolloin liikkuminen ei ole muuten onnistunut. Olen siis todella tyytyväinen, että saan ainakin toistaiseksi jatkaa.

Toinen elämää helpottanut asia on Kiinasta tulleet silikonihärpäkkeet lukuisiin silmälaseihini. Joka ainoat niistä pysyvät nyt silmillä. Olen ostanut laseja lähes kaikista silmälaseja myyvissä ketjuliikkeissä ja kertonut jokaisessa niissä, että lasit eivät millään tahdo pysyä paikoillaan. En tiedä olenko sitten ainoa, jolla on tällainen ongelma, mutta yhdessäkään paikassa ei ole ollut tarjota minkäänlaista neuvoa tai apuvälinettä. Ei edes kertoa, että sellaisia on olemassa. Kiitos toimintaterapeutin vihjeen osasin lähteä niitä netistä metsästämään. Kiinasta löytyi monenlaisia ratkaisuja pikkurahalla. Kaikki toimivia! Onpa helpottavaa, ettei enää tarvitse pitää toisella kädellä laseja paikoillaan. Usein pienet asiat todella tuovat ison hyödyn.