Pitkästä aikaa

Tuli pidettyä suunnittelematonta taukoa. Se on ollut hyväksi. On ollut hirveä "kiire". Erilaisia tapaamisia yksi tai useampi arkipäiville. Niistä suurin osa jotain terveyteen, sairauteen tai kuntouttamiseen liittyvää. Vaikka tapaamiset ei sinällään lohkaise päivästä kovin isoa osaa, niin minulta ne vievät aina kaikki voimat. Sen jälkeen kaikki liikenevät voimavarat on tullut käytettyä lähinnä ulkona tai mahdollisuuksien mukaan luonnossa kulkemiseen, sillä sillä on suotuisa vaikutus stressitasojen purkuun. Vaikka tapaamisia on ollut paljon, niin mitään erityistä kerrottavaa niistä ei ole. Hiljaista puurtamista.

Jos muistan oikein niin viimeksi kirjoittaessani ei Kelan kuntoutuspäätöstä ollut vielä tullut. Sen saaminen kesti huomattavan pitkään. Hakemus oli juuttunut jonottamaan lääkärinarvioon, jostain ihmeen syystä. Se oli kuitenkin vain jatkohakemus, jossa ei haettu mitään uutta. Lopulta soitin Kelaan ja sain tuupattua jumittuneen hakemuksen eteenpäin. Soiton jälkeen päätös tuli nopeasti. Tämä kausi jatketaan toimintaterapialla, fysioterapialla ja allasterapialla. Ne ovat nyt olleet käynnissä jo hyvän aikaa. Ihan parasta oli ehtiä jokunen kerta altaaseen ennen uimahallin kesätaukoa.

Sattumaa tai ei, niin kuntoutustauosta lähtien olen kärvistellyt niska- ja yläselkäongelmien kanssa. Jumitusta ei ole saatu hallintaan. Niiden kunto haittaa taas nukkumista, ja päänsäryt ovat alkaneet olla jokapäiväisiä. Säteilykipua korvaan ja silmän yläpuolelle. Vähän niin kuin ennen vanhaan. Siis ennen kaularangan yläosan jäykistystä. Olen yrittänyt kaikenlaisia kikkoja tietoisesta rentoutuksesta tyynynvaihtoralliin. Olen valellut niskaan jos jonkunlaista mömmöä ja salvaa, mutta voittajaa ei ole löytynyt. Hukun kohta erilaisiin tyynyihin. Osa valinnoista on ollut sellaisia, että olen aamulla herännyt ankaraan huimaukseen. Uusin hankinta on ollut höyhentyyny. Se on nyt ollut käytössä muutaman viikon eikä tunnut olevan ihan nappivalinta, mutta ei kyllä huonoinkaan.

Mitäs muuta... hyviä asioitakin on tullut ilmi. Kasvaimen kontrollissa ei havaittu uutta kasvua. Sen osalta seuraava kontrolli magneettikuvineen sovittiin ensin vuoden päähän, mutta sitten lähtöni jälkeen lääkäri muutti mielensä ja päätti, että kontrolli on sittenkin tarpeen jo puolen vuoden päästä. Uskon, että tässä nyt varmistellaan vuosi sitten heiltä lukematta jäänyttä patologinlausuntoa, jonka mukaan haavansulusta otetusta näytteestä löytyi kasvaimen jäänteitä.

Myös kyynärpään puolivuotistarkistuksessa kaikki näytti kuvan perusteella olevan erinomaisella tolalla. Myös tuntuma kyynärpäässä vastaa kuvan antia. Se on hyvä! Se alkaa olla käsinivelistäni paras. Tuo viimeinen väittämä ehkä kertoo kyllä enemmän noiden muiden nivelten onnettomasta tilasta kuin tekonivelen erinomaisuudesta, mutta kuitenkin. Yksi kunnossa. 

Olkapääkin kuvattiin samalla reissulla. Siitä asiasta ortopedi lupasi konsultoida olkaortopedeja, ja soittaa sitten. Ja soittikin. Oli kuitenkin puhe siinä vastaanotolla, että hyviä vaihtoehtoja ei olkapään osalle ole. Luudutus olisi kaiketi ainoa mitä voitaisiin operoimalla tehdä eikä siihen ole syytä lähteä ilman huolellista harkintaa. Sillä on iso vaikutus arkeen. Lopulta kysymys on siitä, että pärjäänkö olkapään kanssa tällaisenaan? Se ei ole paikallaan ja sitä särkee alati, mutta siinä on jäljellä jonkunlainen liikerata, jolla osallistua arjen toimintoihin. Asia etenee nyt niin, että menen näyttäytymään olkaortopedin vastaanotolle. Syyskuussa sitten.

Jos luudutukseen joskus lähdetään, niin päätöksen täytyy olla epäröimätön. Esim. juuri tällä hetkellä suurempi polte käy toisesta olkapäästä. Se menee sijoiltaan tämän tästä pitkin päivää. Se on tärkein käyttökäsi. Koko käden kunto aiheuttaa huolta, sillä myös sen käden kyynärpää on alkanut oireilla enemmän, ja sitten siinä on rystysen sijoiltaanmeno-ongelma, jonka ratkaisu olisi myöskin luudutus. Kun mietin tulevaisuutta, ja kokonaisuutta, niin ehkä pitää vaan kestää. Toimintaterapeutti on tuonut hyvää näkökulmaa silloin kun mietin vaihtoehtojen vaikutusta toiminnallisuuteen ja pärjäämiseen arjessa. Nämä ovat kyllä niitä kohtia, jolloin kaipaisin kokonaisuutta asiantuntevasti hoitavaa lääkäriä, mutta sellaisen perään on turha huhuilla kun tarjolla on eioota.

Alkaa tuntua

Yö kääntyy jo aamun puolelle. Kello tulee kohta kolme. Nukkumisesta ei kipujen vuoksi tullut mitään, joten päätin aloittaa päivän. Laitoin musiikin soimaan taustalle. Ehkä vielä aamunkoitteessa saan nukutuksi muutaman tunnin, tai sitten en. Tulevan päivän suorituskyvystä tämä on joka tapauksessa pois. Nyt juon kuitenkin aamukahvin, syön puuron ja marjat. Samalla on hyvä kirjoittaa. Tämähän on melkein nostalgista. En ole pitkään aikaan kirjoitellut yötä myöten. 

Huomaan, että myös moni muu pieni asia on painottunut elämässäni eri tavalla kuin ennen. Yksi pieni suuri myllertäjä on puolitoista vuotta sitten hankkimani koira. Se on vaikuttanut kokoaan enemmän ajankäyttööni. Kirjoittaminen on yksi suurimmista menettäjistä. Se on vaikuttanut myös blogin päivitystahtiin. Siihen on toki vaikuttanut myös muut asiat. Ainakin se, että asiat ovat olleet jotenkin paremmin järjestyksessä kuin ennen, ja ajatukset on suuntautuneet sairauden sijasta enemmän elämään.

Myös alun hämmennys diagnoosin löytymisestä on vaihtunut hyväksymiseen. Siinä onkin mielenkiintoinen näkökulma, sillä vaikka sairauden olemassa olo on tietysti elämäni alusta lähtien ollut täysin selvää, niin diagnoosi ja sitä myötä selityksen löytyminen tälle kaikelle oli pysäyttävää. En vaan huomannut sitä kaiken keskellä. Tämä näkymä avautuu minulle vasta nyt kun katson viimeistä kuutta vuotta taaksepäin. Kaiken selvittelyn ja leikkausten tiimellyksessä en ehtinyt tunnistaa hämmennystä, mutta uskon kirjoittamistarpeen kummunneen enimmäkseen juuri siitä.

Nyt taustalla hiljaa soiva musiikki kuulostaa hyvältä. Lohdulliselta. Tälle kuuntelemalleni soittolistalle kappaleet ovat valikoituneet kauniin pehmeiden sävelien ja toisaalta myös puhuttelevien sanoitusten vuoksi. Näiden kuuntelu vaatii tietynlaista mielentilaa. Huomaan, että myös musiikin kuuntelu on yksi niistä pienistä asioista, jotka ovat kokeneet huomattavia muutoksia. Tämä on tänä vuonna ensimmäinen kerta kun kuuntelen musiikkia. Ensimmäinen! Joskus aiemmin, oikeastaan koko aikuiselämäni ajan, musiikki on ollut iso päivittäinen osa. 

On jännä miten elämä on viihteenkin osalta muuttunut niin paljon. Ei enää lainkaan tai juuri lainkaan televisiota, kirjoja, lehtiä tai musiikkia. Vähemmän kirjoittamista. Nämä kaikki on ennen vieneet leijonan osan vapaa-ajastani. Tilalle on tullut ulkoilu ja pakolliset pallopelit tms. koiran kanssa, myös koiran turkinhoito ja muut hoitotoimenpiteet ovat aikaa vieviä. Erityisesti näillä kömpelöillä käsillä ja olemattomilla käsivoimilla. Näiden lisäksi äänikirjat ovat ehkä suurin ajankäyttäjä. Niitä kuuntelen paljon päivittäin. Ei se lukemista vastaa, mutta olen kiitollinen, että äänikirjat on lyöneet itsensä läpi juuri tässä vaiheessa, kun en enää pysty lukemaan kirjoja. Yhä useampi kirja ilmestyy myös äänikirjana.

Muuten elämäni täyttää lukuisat käynnit eri vastaanotoilla. Sairaus on siis monella tapaa läsnä kaiken aikaa, vaikka se nykyisin näyttäytyy tasaisena jatkumona. Juuri nyt olen tosin terapioiden tarpeessa, sillä päätöstä terapioiden (fysio-, allas- ja toimintaterapiat) jatkosta ei ole vieläkään Kelasta tullut. Hakemus lähti tammikuussa. En ymmärrä. Erityisesti fysioterapian puute alkaa jo tuntua. Hyvänä esimerkkinä on tämä tämänhetkisen kiputilanteen räjähdys. Tälle päivälle tilasin, itse maksaen, ajan fysioterpeutilleni. On pakko tehdä jotain niskalle ja selälle. Kivut säteivät käsiin, jalkoihin ja päähän.

Päätöstä odotellessa

Olen hakenut Kelasta vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta. Edellinen myönnetty kausi loppui helmikuuhun. Hakemuksen tein tietysti jo hyvissä ajoin ennen, mutta päätöstä ei vaan kuulu. Kuntoutusta hain samalla kuntoutussuunnitelmalla kuin vuosi sitten, sillä se tehtiin kahdeksi vuodeksi. En siis käynyt ollenkaan lääkärissä eikä se mielestäni ollut tarpeenkaan. Saapa nähdä onko Kela samaa mieltä. Tilani ei muutu suuntaan tai toiseen kovin nopeasti, joten ei ole mitään järkeä päivittää suunnitelmaa alati.

Kaikenlainen turha pätkiminen on kuormittavaa. Se kuormittaa minua, Kelaa ja terveydenhoitoa. Pitäisi jotenkin pystyä näkemään kuntoutus ja sen tarve vähän laajemmasta kulmasta, koska kuntoutuksessa vuosi on tosi lyhyt aika silloin kun kysymys on pysyvästä viasta tai vammasta. Lisäksi päätöksiin voi hakea myös muutoksia, jos tilanne sitä yllättäen vaatii. 

Varsinkin nykyään kun lääkäriaikoja voi terveyskeskukseenkin joutua odottamaan viikkoja tai jopa kuukausia, ei ole halua hakeutua sinne turhien asioiden tähden. Erityisesti jono-ongelmaa tulee silloin, jos on tarve päästä tietyn lääkärin puheille tai saada normaalia pidempi vastaanottoaika, kuten on tarpeen esim. kuntoutussuunnitelmaa tehdessä. Tiettyä lääkäriä on taas tärkeä tavoitella silloin kun kyseessä harvinainen sairaus ja monimutkainen tilanne. Silloin lääkärin pohjatietojen tuntemus on kullanarvoista.

Hermostuneena saan siis odotella, että myönnetäänkö, mitä ja kuinka paljon. Onneksi nyt on parempi tilanne kuin vuosi sitten, jolloin henkinen kuorma oli sitä luokkaa, että kaikkien asioiden hoito ei ottanut enää onnistuakseen ilman tukea ja apua. Ainakin jollain tasolla olen siis edennyt vuodessa. Sanoisin, että myös kiputilanne on tällä hetkellä huomattavasti paremmin hallinnassa. Harmillista on sen sijaan tämä yleinen tilanne ja vuodenaika, jotka hankaloittavat omaa liikunnallista tekemistä. Kävelyn, kotiharjoitusten ja kevään odottelun merkeissä eteenpäin.

Kyynärpäästä eteenpäin

Kyynärpään tekonivelleikkauksen uusinnasta on nyt kulunut noin kaksi ja puoli kuukautta. Toipuminen on edistynyt hyvin. En tiedä miksi olen yllättynyt, mutta tämä on sujunut paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Ensi alkuun kyynärpää näytti toivottoman vinolta. Muistin kuitenkin, että olin säilyttänyt ensimmäisen leikkauksen jälkeen käytetyn yölastan (kerrankin on hyvä olla hamsteri). Lastan tarkoitus oli suoristaa kättä. Jostain syystä sellaista ei tällä kertaa tehty, mutta ei tosiaan hätää, sillä kun avustajan kanssa pengottiin pitkään varastokopilla, niin tuki löytyi (ja tuli todettua, että kopilla olisi tarvetta inventaarioon, hävitykseen ja järjestykseen). Muutaman viikon ajan viritin lastan uskollisesti käteeni öiksi. Se oli silmin nähden hyvä taktiikka. Olen saanut käden niin suoraksi kuin sen on mahdollista mennä. Siihen jää ojennusvaje, mutta käden käyttöä se ei häiritse, joten tulos on siltä osin hyväksyttävä.

Kahden kuukauden kohdalla oli jälkitarkastus. Käsi kuvattiin, ortopedi teki tarkastuksen ja toimintaterapeutti teki mittauksiaan. Röntgenkuvassa kaikki näytti hyvältä. Jopa olkavarteen laitettujen luupankkiluiden luutuminen oli lähtenyt hyvin käytiin (jihaa!). Luutumisosuus aiheutti alussa eniten epäluuloa, kun muistin miten huonosti lonkat aikoinaan luutui. Ne kestivät silloin pitkästi toista vuotta, mutta nyt siis tilanne näyttää valoisammalta. Onhan se kerrassaan mukavaa, että asiat sujuvat.

Sen sijaan käden voimat on hyvin heikolla tasolla. Nyt sain luvan viiden kilon rasitukseen. Se on voimassa joka suuntaan (eli nostoon, kantoon, työntöön tai vetoon) ajasta ikuisuuteen, joten niillä rajoilla on pärjättävä. En kyllä juuri viittä kiloa enempää missään normaalisti tarvitsekaan (ehkä kuntosalilla, jos sinne vielä joskus eksyn, olisi voinut olla tarvetta isompaan vastukseen). Juuri nyt viisi kiloa on ihan liikaakin, sillä muut viat ja vaivat estävät sellaiset määrät. Yksi tähän liittyvä huoli on kyynärsauvojen käyttö. Tulen varmasti jossain vaiheessa tarvitsemaan kävelyn apuvälineitä, mutta viittä kiloa enempää kyynärpäälle ei sovi laskea, joten kyynärsauvat ei taida sopia. Mutta se on tulevaisuuden murhe, jota ei tarvitse vielä märehtiä, sillä nykyisiäkin on ihan tarpeeksi.

Yksi suurimmista on tietysti olkapään tilanne. Käden toiminnallista kokonaisuutta ei niin valtavasti parantanut se, että kyynärpää tuli parempaan kuntoon. Olkapäässä on kipua, särkyä ja huomattavaa rajoitetta liikkeessä. Se ei nouse aktiivisesti hartiatason yläpuolelle. Siinä on varmaan seuraava kohde jollekin toimenpiteelle. Konservatiivista hoitoa on nyt jatkettu jo kaksi puoli vuotta. Nyt olen voinut vähän paremmin kokeilla erilaisia kevyitä liikkeitä olkapäälle, kun kyynärpää sen sallii, mutta ei. Harjoitteiden tuottamassa kivussa ei ole mitään sellaista, joka vihjaisi niiden parantavan asiaa. 

Jälkitarkastuksessa ortopedi otti puheeksi olkapään, vaikka ei siis ole olkapään hoitava lääkäri. Hän sentään ymmärtää (tai myöntää), että olkapäässä on ongelma. Samaa ei ole aina voinut sanoa kaikista muista. Hyvä, että asia tuli puheeksi, sillä tk-lääkärin kanssa oli myös keskustelua olkapään tilanteesta. Sovittiin siellä, että yritän kyynärpään jälkitarkastuksessa selvittää olkapään hoitotilannetta. Lähinnä siis sitä, että onko minulla olemassa kesken oleva hoito vai tarvitaanko uusi lähete. Ortopedin kanssa sovittiin, että olkapään asiaan palataan toisessa jälkitarkastuksessa, joka ottaa paikkansa puolen vuoden kohdalla leikkauksesta eli kesäkuussa. Silloin pallo heitetään olkapääortopedien suuntaan.

Käsikirurgi

Uusi aluevaltaus. Viime viikolla oli ensimmäinen (mutta kenties ei viimeinen) ja varsin valaiseva käynti käsikirurgin vastaanotolla. Sitä käyntiä on puuhattu ainakin kolme vuotta. Oikean käden rystynen loksahtaa jokaisella siirrolla ja peukalon tyvinivel on ajoittain hyvinkin kipeä. Ainoan toimivan käteni kaksi tärkeintä sormea ovat hiljalleen muuttuneet vaivalloisemmiksi käyttää. Välillä ovat jopa pois pelistä kokonaan. Tuet auttaa kipuihin, mutta vaikeuttavat samalla käden käyttöä.

Parisen vuotta sitten sain yksilöllisen sormituen. Sen suunnitellut toimintaterapeutti suositteli jo silloin käsikirurgin arviota. Menin siis terveyskeskukseen hoitamaan asiaa. Käsi kuvattiin ja lääkäri lupasi tehdä lähetteen, mutta ei sitten tehnytkään. En silloin jaksanut ajaa asiaa, kun on ollut kaikenkarvaista leikkausta ja toipumista vähän väliä. Jäin kai odottelemaan rauhallisempia aikoja. Sellainen tuli alkuvuodesta 2020. (Siis ennen kuin tiesin, että kyynärpää on leikattava uudelleen.)

Aloitin jonottamalla tk-lääkärille. Tehtiin taas röntgenkuvaus ja ENMG. Niihin meni aikaa kuukausia. Korona ilmeisesti hidasti jonoja. Viimein päästiin vaiheeseen, jossa lääkäri teki lähetteen. Se ehti olla käsittelyssä pitkän aikaa ennen kuin minulle selvisi, että se oli tehty lähimpään keskussairaalaan. Vihelsin pelin poikki. Lähete siirrettiin Tyksiin, koska haluan, että kaikki Larsenin syndroomaan kuuluvat hoidot tehdään siellä keskitetysti. Niin on helpompaa. Siitä jonotus uudelleen käyntiin ja viimein siis tuo odotettu käsikirurgiaika.   

Kuinka ollakaan, ainoa kirurginen hoitovaihtoehto rystysen sijoiltaanmenoon on luudutus. Sinne haihtui siis hellimäni kuvitelma siitä, että joku pieni jänteen rapsutus olisi parantanut ongelman, ja olisin päässyt eroon tuosta metallihärpäkkeestä (voi sitä tietysti sormiortoosiksikin kutsua) kädessäni. Tyviniveltä ravistelee nivelrikko, jonka aste ei vielä ole leikkaustasolla. Sen kanssa on vaan pärjättävä.

Käsikirurgi kyllä pyöritteli vaihtoehtoja. Kertoi kysyttäessä miksi esim. tekonivel ei tule kohdallani kysymykseen. Se vaatisi toimivat nivelsiteet, joita minulla ei ole. Eikä sorminivelissä käytettävät proteesit ja niiden käyttöikä yms. kuulostaneet muutenkaan vakuuttavilta. Kirurgi mietti myös mahdollisuutta kiristää ympäröiviä kudoksia, mutta rystysen tutkimus paljasti monisuuntaisen epävakauden, joten ei mitään mahdollisuutta kiristyksiin. 

Rystysen sekä ylipäätään sormien ja ranteen luut ovat dysplastisia (epämuotoisia) kuten Larsenin syndrooman (luustodysplasia) sairaudenkuvaan hyvin sopii. Rystysen luusto on tietysti aina ollut viallinen, ja silti sormi on toiminut suurimman osan ikääni ihan hyvin. Tätä sitten ääneen ihmettelin. Kirurgi selitti pitkästi miten ikääntyminen sen aiheuttaa. Ahaa. Hiljaa mielessäni mietin, että jos sama löystyminen tapahtuu, iän karttuessa, muihinkin sormiin, niin edessä on vielä vaikeita aikoja.

Joka tapauksessa nyt on mietittävä seuraavaa siirtoa. On minun päätettävissäni, että luudutetaanko rystynen nyt vai ei. Käsikirurgin suositus oli yrittää vielä pärjätä tukien ja lastojen avulla, jolloin ei tarvitsisi ottaa haavatulehduksen tai muun leikkauskomplikaation riskiä. Itsekin olen taipuvainen yrittämään pärjätä vielä, mutta eri syistä. Asiahan on niin, että jos oikeaa kättä käydään leikkaamaan, niin se on merkittävän ajan pois käytöstä eikä vasen pysty tällä hetkellä edes perushygienian suorituksiin. Olisin siis toipumisajan kädetön ja ison avun tarpeessa. Se hirvittää.

No, minulla on tämän lähetteen puitteissa puoli vuotta aikaa päättää. Rystystä ei luudutettaisi täysin suoraksi vaan lähes 45 asteen kulmaan, jolloin peukalon ja etusormen pinsettiote edelleen mahdollistuisi, mutta siinä rystynen sitten jököttäisi ajasta ikuisuuteen samassa asennossa. Luudutuksiin ei tosiaan kannata suunnata suinpäin ja harkitsematta. Aion punnita hyötyjä ja haittoja tarkkaan. Jossain vaiheessa tuo leikkaus on tehtävä, sillä sormi on jo nyt vaikeasti käytettävä ja leposärkyäkin siinä esiintyy. Ehkä silti olisi kiireellisempää hoidon tarvetta. Vasen olkapää nyt ainakin....

Kuntoutusta Kankaanpäässä

Palauduin eilen kymmenen päivän kuntoutusjaksolta. Sekä henkinen että fyysinen väsymys on tällä hetkellä päällimmäisin tunne. Uskon molempien kääntyvän lopulta voitoksi. Otin fyysisesti itsestäni irti kaiken mahdollisen. Altaassa olin jotakuinkin joka päivä, ja parhaimpina kaksi. Jumppasin oikein reippaalla otteella. Allasterapiassa mentiin sitten enemmän ajatuksella. Kävelin myös päivittäin; välillä piti hipsutella liukkautta varoen, ja toisena päivänä lumihangessa tarpoen. Talvella kävelystä tulee aina ihan erilainen harjoitus kelistä riippuen. Myös kuntosalia kokeilin, mutta siellä piti muistaa olla niin varovainen tuon leikkauksesta toipuvan käden kanssa, että ihan täysillä en mennyt sitä polkua. Sitten tietysti kaiken pohjaksi ohjelman mukaiset toiminnot, joten kyllä tuon kaiken nahoissaan tuntee.

Kuntoutusjakso kuitenkin mahdollistaa toiminnan, joka ei kotioloissa ja arjen puserruksessa tulisi kysymykseen. Tuolla ei tarvinnut jättää voimia arjelle. Ei ruoanhakua, -laittoa tai -suunnittelua. Ei pyykkäystä eikä muutakaan. Se on yksi laitosjakson parhaista puolista. Tietenkin myös asiantunteva henkilöstö, joista fysioterapian osuus oli tällä kertaa mieluinen ja laadullisesti sopiva. Siihen sisältyi myös pari lymfakertaa. Myös psykologin kanssa käydyt keskustelut olivat koko kuntoutuksen aikana hyvin eteenpäinvieviä. Varsinkin kun syksyn aloitusjaksolla tunsin, ettei minulla ole arvoja tai en tiedä mitä arvoni ovat. Pääkoppani oli niin jumissa. Nyt asia on lähtenyt selkiytymään, ja sitä kautta voin löytää elämälleni merkitystä. Olen siis ison asian äärellä.

Tällä jaksolla löytyi myös sopiva syöntiseurue, jossa jaettiin niin käytännön neuvoja kuin kuultiin erityisesti erään kuntoutujan reipasta elämän huumoria. Enpä ole aikoihin nauranut niin. Pienet asiat nostivat tätä jaksoa oikein hyvälle tasolle. Tuossa lähdön hetkellä paikalla oli sellainen porukka, jossa olisin halunnut vielä jatkaa. Jos olisin aloittanut vaikka viikkoa myöhemmin niin olisin voinut saada vielä enemmän vertaistukea. Paikalla oli ainakin kaksi nivelten-paikalleen-muljauttajaa, joiden toimintaan pystyin oikein hyvin samaistumaan, vaikkei heillä samaa sairautta ollutkaan. Ongelmat oli kuintenkin monella tapaa samankaltaisia. Onhan erialaiset sairaudetkin rikkaus ja esim. harvinaisuudesta voi löytää verrattavaa kokemusta, mutta kyllä vertaistukea saa vielä paremmin, jos ongelmat ovat ns. samalta janalta. Varsinkin omassa tapauksessani, jossa en muuten löydä vertaistukea mitään kautta. 

Koko laitoskuntoutuksen tavoitteeksi oli asetettu säännöllinen kotiharjoittelu. Se ei toteutunut, mutta oli lieventäviä asianhaaroja. Niin kuin aina. Myönnän, että vikaa on myös minussa eikä pelkästään olosuhteissa. Mutta... kun aina väsyttää (sietämättömästi), ja ennen leikkausta kipu olla hyvin häiritsevää ja ajatukset valtaavaa, ja sitten oli aina niin paljon kaikenlaista menoa.... Niinpä, selityksiä löytyy. Juuri nyt on kuitenkin tunne liikunnan ilon löytymisestä. Se ei ole mikään pieni asia, mutta siitä on vielä matkaa kotiharjoituksiin, vaikka ne laitettiin monella tavalla uusiksi ja matalammalla kynnyksellä aloitettaviksi.  Nyt on kyllä pakko vetään hetki henkeä ennen jatkamista, vaikka ei tässä laakereilla levätä, sillä tänään palataan arkeen. Otan suunnan Turkuun. Käsikirurgin vastaanotto. Saapa nähdä siitä tulee.

Edellisestä summaa

Miten meni taakse jäänyt vuosi? Jos pitäisi laittaa nimilappu yhdellä sanalla vuoden kylkeen ennen sen arkistoimista, niin sanoisin vuoden olleen voittopuolisesti huono. Ei se kuitenkaan niin yksiselitteistä ole, sillä joitain asioita on myös mennyt parempaan suuntaan. Toisaalta, eihän mennyt pätkä määreitä kylkeensä kaipaa. Oikeastaan nyt kyseenalaistan sen, että miksi sitä pitäisi sillä tavoin ajatella. Se oli mitä oli. 

Tympeä korona on tietysti ollut kaikessa julkisessa keskustelussa tapetilla niin paljon että korvia kuumottaa. On jäänyt mieleen pelon ilmapiiri. Osittain sitä on myös tarkoitushakuisesti lietsottu. Ei oikeastaan ole ollut edes yksityisiä keskusteluita ilman, ettei korona niihin kipuaisi. Koronaa enemmän tunnen huolta sen aiheuttaman pelon vaikutuksista, joita voin nähdä monen seniori-ikäisen henkisen ja fyysisen kunnon romahtamisena. Se syö varmasti laatupainotteisia elinvuosia yhdeltä jos toiseltakin. Myöhemmin se tullee näkymään myös muun terveydenhuollon jonojen pitkittymisenä, ja sitä kautta tilanteiden vaikeutumisena.

Kaikesta huolimatta olen kyllä itse vuoden mittaan rampannut vastaanotoilla entiseen tapaan, mutta tiettyä etenemättömyyttä hoidoissa on ollut. Myös kuntoutus oli tauolla jossain kohden kun kuntoutuspäätös viipyi Kelassa sietämättömän kauan. Myös oma kunto on kokenut kovia päättyneenä vuonna. Lihaskunto on heikentynyt pitkin matkaa, sillä harjoittelu ei ole ollut helppoa. Kipu ja hoidon pitkittyminen on ollut siinä iso tekijä. Tärkeä uimahalli oli vuodesta suljettuna pitkän aikaa, ja auki ollut niskan leikkaushaava nosti lähtemiskynnystä aukioloaikoina. On syitä ja selityksiä. 

Ainut liikunnallisesti kohentunut on askelmäärä. Tähän on vaikuttanut ensimmäinen kokonainen koiravuosi. Sen kanssa on ulkoiltava ja käveltävä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. On kuitenkin mainittava, ettei jäisi väärää kuvaa, että sain apua koiran hoitoon leikkauksen jälkeen. Koiran kotona ollessa, naapuri kävi sitä ulkoiluttamassa. Olen siitä kovin kiitollinen. Koiran vaikutus kuntoon ei kuitenkaan ole suuri, sillä vaikka se tarkoittaa enemmän askelia niin se tarkoittaa myös askelten tehottomuutta, sillä matka pysähtyy metrin välein koiran haistellessa jotain ruohotupasta. Silti jalkani ei ole kestänyt lisääntynyttä jalkeilla oloa. Oikean jalan ylirasituksesta kielivä plantaarifaskiitti on nyt kiusannut yli puoli vuotta.

Mieli on sen sijaan ollut parempi. Vuoden takaisesta lamasta se on palannut normaalille tasolle. Tämä on ainakin osaksi lääkityksen ansiota. Ihan varmasti myös rauhallinen ulkoilu koiran kanssa, ja sen lämpöä ja hyväksyntää säteilevä seura ovat olleet iso tekijä. En kadu sen hankintaa, vaikka välillä huoli on nakertanut sisuksia, kun koira on ollut kipeänä. Sen eläinlääkärikäynnit, ja pari tarvittua nukutustakin ovat aiheuttaneet enemmän huolta kuin omani koskaan. Huoli on tietysti myös siinä, että pelkään oman kunnon romahtamista niin, että en enää pystyisikään huolehtimaan siitä.

Mitä muuta? Vuoden mittaan olen saanut päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Se on osaltaan vähentänyt henkistä kuormaa, kun ei enää jatkuvasti tarvitse elää taloutta muutaman kuukauden pätkissä, ja miettiä, että kuka kirjoittaa seuraavan lausunnon. Mainittakoon, että lukuisien erikoislääkäreiden kirjoittamien lausuntojen jälkeen eläkeyhtiölle kelpasi terveyskeskuslääkärin lausunto. Olin hämmästynyt, vaikka lausunto olikin laadukas. 

Olin ajatellut eläkepäätöksen tasaavan tilin ja olevan pelkästään äärimmäinen helpotus. Siksi olikin yllättävää, että se aiheutti minulle pienen kriisin siitä, että elämä oli nyt tässä eikä ole enää mitään odotettavaa tai että minulle ei ole tarvetta missään. Tuosta olen onneksi päässyt yli, vaikka tulevaisuus vielä aika tarkoituksettomalta näyttää. Haluaisin kuitenkin jotenkin olla hyödyksi omien kykyjeni mukaan. Asian mietintä tulee ajankohtaiseksi sitten kun oma tilanne vakiintuu johonkin tilaan. Eli jatketaan sitku-elämää toistaiseksi.