lauantai 28. tammikuuta 2017

Vuosipäivä: kumpi voitti?

Ensimmäisestä lonkkaleikkauksesta tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi. Sen kunniaksi vielä pieni paluu viime vuoteen. Aika monta kertaa on ehditty kysyä, että oliko lonkka- vai polvileikkaukset pahempia. Siihen ei tietenkään ole oikeaa tai väärää vastausta. Ne olivat niin erilaisia, ja eri tavalla vaikeita. Hetken miettimisen jälkeen olen vastannut toisen riippuen siitä kumman hankaluudet tulevat mieleen, tai mitä asiaa painottaen vastaukseni muodostan. Painoarvona voi käyttää kipua, toipumisen hitautta, arjen hankaluuksia tai jotain muuta tekijää.

Lonkkaleikkauksista jäi mieleen se miten erilaiset ne olivat keskenään, vaikka alkutilanne oli samankaltainen. Toinen kerta oli paljon vaikeampi. Siihen vaikutti ilman muuta se, että ensimmäisestä leikkauksesta oli aikaa vain pari kuukautta. Niinpä toipuminen oli vielä pahasti kesken. Lisäksi toisen leikkauksen jälkeinen kivunhoito epäonnistui tyrmäävällä tavalla. Ensimmäisen leikkauksen vaikeudet liittyivät arjessa selviämiseen ja tietojen puutteeseen.

Polvien kelvoton kunto hidasti myös lonkkaleikkauksista kuntoutumista. Toisaalta niiden vaikea tilanne saa polvien nykytilanteen tuntumaan loisteliaalta, vaikka se ei sitä ole. Polvileikkauksien jälkeinen näkö-sydän-keuhko -episodi kallistaa vaikeuspohdintaa polvien suuntaan, mutta tavallaan se oli oma juttunsa. Polvien kuntoutuksen alku oli vaikea, mutta hyvin avustettu. Laitoksessa ei ollut arjen vaikeuksia. Myös kivunhoito oli ensiluokkaista. Vahvoja ja toimivia kipulääkkeitä ei missään yleisessä addiktiopelossa kielletty vaan niitä annettiin tarpeeksi paljon ja kauan. Niitä oli kai helpompi antaa valvotussa ympäristössä.

Vähän aikaa sitten luin ensimmäistä kertaa ne blogi-kirjoitukset, jotka kirjoitin ensimmäisellä viikolla polvileikkauksen jälkeen. Niiden antama kuva kivuista on ihan erilainen kuin omat muistikuvat. En oikeasti muista kipua leikkauksen jälkeen. Ilmeisesti mieli on tahtonut unohtaa. Niistä kirjoituksista voi kuitenkin oppia sen, että tilanne ei aina ole niin epätoivoinen kuin jollain tietyllä ajan hetkellä vaikuttaa. Nyt reilut viisi kuukautta myöhemmin tilanne näyttäytyy ihan eri tavalla. Äsken luin myös ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeen kirjoitetun tekstin. Siitä kuvastuu suorastaan liikuttava järkytys jota leikkaustoiminta ja kajoaminen aiheutti. Vuoden mittaan kokemukset opetti aika paljon selviytymistaitoja ja sietokykyä.

Kumpi siis voitti? Sanoisin, että muistissa olevien kipujen osalta kaikkein vaikein oli toinen lonkkaleikkaus. Ne ensimmäiset päivät, jolloin epiduraali ei toiminut enkä tullut sen tiimoilta kuulluksi, olivat kamalimmat ja kivuliaimmat päivät koskaan. Silloin toivoin dramaattisesti kuolemaa ja päätin vakaasti, että polvia ei leikata koskaan, mutta kuten tuli juuri todettua, niin tilanne ei aina ole sellainen kuin se näyttää. Kokonaisuutena arvioiden polvileikkaukset korjaavat voiton. Monet ongelmat yhdistettynä uskonpuutteeseen toipumisesta oli vaikea yhdistelmä.

Kummankaan lopputulosta ei voi vielä varmasti tietää. Lonkat on edelleen jonkun verran kipeät ja luultavasti vieläkin osin luutumattomat. Myös polvet on usein pahastikin kipeät, mutta kokonaisuutena jalat on toimivammat kuin aikaisemmin. Mitään en kadu. Voi olla, että täysi kivuttomuus ei koskaan edes toteudu. Kestä puolitoista vuotta. Näin sanottiin vuosi sitten, ja samasta aikataulusta muistutettiin viimeksi marraskuussa. Vasta vuosi on nyt mennyt, vaikka paljon pidemmältä ajalta se tuntuu. Kestän kyllä sen minkä tarvitsee.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Heureka!

Päädyin äsken aivan loistavaan ajatuskuvioon. En yhtään tiedä tuleeko se ikinä toimimaan, mutta ilman muuta asia on kokeilemisen arvoinen. Luulisin. Juttu alkoi parin viikon takaisesta silmäpolikäynnistä. Siellä oli puhetta näönkuntoutuksesta, ja siitä etten täytä näkövammakriteereitä. Silmälääkäri lupasi selvittää asiaa, jos kuitenkin saisin kuntoutusta, kun en pysty enää lukemaan kunnolla.

Silmälääkäri soitti tänään, ja sanoi, että on olemassa joku näkökenttätesti, joka minulle voitasiin tehdä. Se huomioisi nuo harmaat kohdat näkökentässä, jolloin näkövammakriteerit voisivat täyttyä. Ongelmana on, että jos luokitus ylittyisi, niin se veisi minulta taas ajoluvan. Voitte varmaan arvata, että minä sanoin sille testille kiitos ein.

Puhelun jälkeen ajattelin, että se on jotenkin epäoikeudenmukaista. Se, etten voi saada kuntoutusta, vaikka minulla on oikea ongelma. Mietin myös, että näkö on mikä se on, riippumatta siitä, että tehdäänkö joku testi vai ei. Mielestäni ajokyvyssäni ei ole mitään vikaa. Huomaan näkökenttäpuutoksen ajaessa ainoastaan tien reunassa olevasta valkoisesta yhtäjaksoisesta viivasta, joka on minulle katkoviivaa. Muuten en siis huomaa noita harmaita kohtia kun katson kahdella silmällä maisemaa. Ne kuitenkin näkyvät maisemassa, jos suljen silmät vuorotellen.

Tästä loistelias päättelyketju jatkuu niin, että silloinhan noiden harmaiden kohtien on oltava molemmissa silmissä eri kohdissa. Eli maisemaa katsoessa ne paikkaavat toistensa puutteet, ja luovat lähestulkoon ehjän kuvan. Lukiessa näin ei käy koska toisen silmän näöntarkkuus on heikko myös harmaiden kohtien ulkopuolella. MUTTA silmälasit ON kuin onkin ratkaisu! Jos huonon silmän näöntarkkuutta saadaan niillä parannettua hyvälle tasolle, niin harmaiden alueiden koon suurenemisesta huolimatta silmät paikkaisivat toistensa puutteet myös lukiessa kahdella silmällä. Mikseivät vaan paikkaisikin?

Täytyy ehkä miettiä tätä vielä, mutta äkkiseltään en keksi päättelyketjussa aukkoa. Ensi tilassa piipahdan optikolla. Toiselle puolelle pelkkä lasi, ja toiseen riittävä vahvuus. Tai ehkä sittenkin ostan ensin testilasit marketista ja irrotan niistä toisen puoliskon. Tämä on heureka!

torstai 19. tammikuuta 2017

Sopeutumiskausi

Viivästyksiin on suhtauduttava tyynesti, sillä se on ainoa järkevä vaihtoehto. Ratkaisut asioihin on enää pisteenä taivaanrannassa. Siellä ne menevät siivet selässään etäisyyteen. Toisaalta onko sillä mitään väliäkään, kun en tiedä miten asioiden pitäisi tai miten ne ylipäätään voisivat ratketa. Tämä on toivoton suo tarpoa, sillä mitään paranemista ei tästä sairaudesta tule koskaan. On vain taistelu pärjäämisestä alusta loppuun saakka. Yhden kohdan apu tuntuu johtavan monen muun lakoamiseen.

Jalkojen isojen korjausten myötä selän asento on mennyt uusiksi. Olisi siis ihmeellistä, jos ranka ei oireilisi mitenkään. Yliliikkuvat nivelet kuitenkin tarjoavat sopeutumiseen mahdollisuuden, sillä ne antavat helpommin periksi. Riskiksi voi muodostua liian hyvä sopeutuminen eli se, että ne joustavat enemmän kuin on tietyn kohdan kantokyvylle mahdollista. Se on ainakin selvää, että tasaisesti sopeutuminen ei rangassa tapahdu. Blokkiutuneiden nikamien kohdalta ei joustoa ole luvassa. Nyt pitäisi jotenkin selvittää, että rangan ongelmat on vain sopeutumiskauden hankaluuksia. Alkaa olla turhan tukalat oltavat.

Toisinaan mietin, että missä määrin tilanteeni on kokonaisuutena parannettavissa kuntoutuksen avulla. Esimerkiksi voisi ottaa vaikka olkapääni, jossa nivelkuoppa on muodoltaan poikkeavan luisu. Tuosta olkapäästä on siis täysin mahdoton harjoittelun avulla saada tukevaa. Hyvä lihaskunto olisi sillekin hyödyksi, mutta sen harjoittaminen on vaikeaa sekä luisen epävakauden että ympäröivien rakenteiden liiallisen jouston vuoksi. Tuo on vain yksi kohta, mutta ongelma toistuu samankaltaisena nivelestä toiseen.

Kuntoutuksen hyödyllisyyteen otetaan varmasti kantaa siinä vaiheessa kun kuntoutussuunnitelma saadaan joskus tehtyä. Kuntoutusjakson piti olla heti alkuvuodesta, mutta sitä on siirretty jo kahdesti lääkäritilanteesta johtuen. Nyt mitään tarkkaa aikaa ei ole enää edes määritelty. Olisin kaivannut apua vaikeutuneisiin selkä- ja niskaongelmiin, eikä apu lääkityksen suunnitteluunkaan olisi ollut haitaksi, mutta nyt suuntaan aikaisempia ohjeita noudattaen terveyskeskukseen. Tai yritän, sillä jonottaessa aika rientää.

Ajan terveyskeskukseen sai vasta pitkästi yli kuukauden päähän. Saapa nähdä miten rankaongelmiin saa sieltä apua, kun on taas eri lääkäri. Se on muuten merkillistä, ettei minulle voitu antaa kuntoutusjaksolle aikaa niin että olisin mennyt sinne uuden lääkärin ensimmäisenä työpäivänä. (Hyvä!) Olen liian hankala tapaus. Fysiatrinen lääkäri kuntoutuspaikassa ei siis pystyisi hallitsemaan tapaustani ensi töikseen, mutta alati vaihtuvan terveyskeskuslääkärin pitäisi aina pystyä ottamaan tapaus vartissa haltuun. Jeh!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Yön jäljiltä

Kun valvoo kello neljän suden hetkillä kipujen vuoksi, niin se on omiaan herättämään turhautumia. Ei se mitenkään jokaöistä minulle ole herätä kipuihin, joten mittasuhteet kohdilleen. Useammin kivut häiritsevät nukahtamista, mutta nyt kohtasin moninivelongelman tältä kantilta. Mietin, että oikeastaan tarvitsisin säännöllisen kipulääkityksen. Osittain sellainen onkin, mutta se on täsmälääke, joka ei muihin kipuihin toimi. Söin äskettäin kuurin tulehduskipulääkkeitä. Tilanne oli sen aikana vähän parempi. Minulle ei kuitenkaan suositella käytettäväksi niitä lainkaan. Elämänlaadullisista syistä suosituksen on joustettava, mutta pitkäaikaiskäyttöä täytyy tarkemmin harkita.

Viime aikoina kivut on olleet selvässä muutoksessa. Siinä missä polvien ja lonkkien kivut on tietyllä tavalla vähentyneet, niin toisilta osin vaivat on myös kasvaneet tai siirtyneet paikasta toiseen. Lopulta kivun määrä ei kokonaisuutena ole juuri vähempi. Kävely on kyllä selkeästi kivuttomampaa ja helpompaa kuin aiemmin. Se onkin se kaikkein tärkein, sillä kävely mahdollistaa muiden avusta riippumattoman peruselon.

Monet muut osa-alueet kuten väännöt, kumartelut, kiipeämiset, notkeus ja sen sellaiset ovat sen sijaan entistä hankalampia tai jopa mahdottomia. Rintarangan ja kaularangan tilanteet on vaikeutuneet. Päänsärky on nykyisin lähes päivittäistä. Se on aina kuulunut osana elämääni, mutta monta vuotta meni paljon paremmin. Nyt tuo kivun laji on siis palannut. Särky on poissa aamuisin, mutta alkaa rakentua melko nopeasti. Aika usein se jää onneksi taustalle, mutta iltayöstä se on hankalammillaan vaikeuttaen nukahtamista.

Aiemmin viikolla lainasin kokeiluun tukikaulurin. Ajatuksena oli, että se antaisi niskan lihaksille lepoaikaa, ja näin ollen helpottaisi päänsärkyä. Kokeilua on kestänyt vasta muutama päivä, mutta tähän mennessä se on vaikuttanut päinvastoin. Se terävöittää taustailevan pääkivun, aiheuttaa huimausta ja pahoinvointia. Mikään kaularankaa kunnolla tukeva malli se ei silti ole, sillä kyseessä on pehmeä tuki, joka on kohtalaisen mukava käyttää. Se sallii pään liikkeet aika laajalti, minkä vuoksi se ei onnistu estämään myöskään lukkiutumisia.

Viikko on ollut melko raskas. Kolme allasreissua ja yksi fysioterapia kerta on minulle melko paljon nykykunnossa. Lisäksi liukkaus on vaatinut jaloilta paljon. Ei siis mikään ihme, että kivut yltyivät. Silti varsinkin lonkan nivuskipu on sellainen mikä herättää miettimään jatkoa. Rasituksessa ilmaantuva nivuskipu - sehän kuulosta kovin tutulta tarinalta jo parin vuosikymmenen ajalta. Vielä kun toisessa lonkassa oli perinteinen ulkosyrjän särky, niin muistuipa tosiaan mieleen lonkkasäryn ilkeä olemus.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Minun silmieni tähden

Vuosi ehti edistyä yhdeksänteen päiväänsä ennen kuin ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen poliklinikka-aika otti paikkansa. Tällä kertaa matka tehtiin silmien tähden keskussairaalan silmäpoliklinikalle. Ennakkoon ajatellen oli vaikea uskoa, että siitä reissusta olisi erityistä hyötyä, sillä tilanne silmissä ei ole oleellisesti muuttunut.

Valitettavan oikeassa olin; kokemus siitä, että näkö ei ole enää jatkanut palautumista todentui uusien kuvien myötä. Nyt havaitut muutokset olivat ihan samassa mallissa kuin lokakuussa otetuissa kuvissa. Kävi selväksi, ettei tilanne ole parannettavissa leikkauksin. Koska näkö ei ole enää muutoksessa, niin myöskään jatkokontrolleja silmäpolilla ei tarvita. Se oli nyt tässä. Näköä ei siis voida parantaa millään keinoin, joten sen kanssa on opittava elämään.

Tilanne herättää erilaisia ajatuksia. Toisaalta ehdottomasti kiitollisuus siitä, että näkö parani alkuperäisestä, mutta toisaalta tietysti pettymys pysyvästä rajoitteesta, joita on muutenkin paljon. Toinen silmä on käytännössä tarkkuuden osalta kokonaan pois pelistä. Paremmasta silmästä silmälääkärille kertoessani tajusin, että sen harmaan alueen ei tarvitsisi olla kuin aavistuksen toisessa kohdassa, niin elämä olisi huomattavan paljon isommassa muutoksessa kuin nyt. Tavallaan siis onni onnettomuudessa.

Pyysin myös tarkennusta diagnoosiin, joka on ohimenevä verkkokalvojen molemminpuolinen tukos. Tuo ohimenevyys on harvinaisen heikosti tilannetta kuvaava ilmaisu. Silmälääkäri lupasi poistaa väliaikaisuuden diagnoosista, mutta se kai tarkoittaa vain sen statusta. Yritin myös saada läpi näkemykseni siitä, että se teksti, joka käynnistä kirjoitetaan, olisi hyvä olla sellainen, että muuallakin terveydenhuollossa tilanne ymmärretään. Sillä siinä vaiheessa, jos kohdaltani aletaan puhua vaikka ammatillisesta kuntoutuksesta, niin näöntarkkuuden heikkous on merkittävä osatekijä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Tuokaa jäitä!

Kuudentena päivänä hän lepäsi. On ollut hyvä vire - kävelyä päivittäin tänä vuonna, mutta putket katkeavat. Niin tämäkin. Kipulääkekuuri vaikutti polviin niin suotuisasti, että eilen illalla onnittelin itseäni erinomaisesta hoitotuloksesta. Ei olisi varmaan pitänyt sortua noin rohkeisiin ajatuksiin, sillä tänä aamuna vasemmalle jalalle ei kärsinyt astua. Tämä päivä on kulunut jäähdytellessä, ja kahdella kepillä. Kahta keppiä en olekaan tarvinnut sitten lokakuun. Nyt ihmettelen, että mikä polvea vaivaa ja miten siihen pitäisi reagoida. Päädyin tarkkailemaan tilannetta.


Tammikuun kirkkaat ja kuulaat päivät ovat ratkaisseet sen mihin muut toimet eivät ole kyenneet. Mieli piristyi. No ehkä sillä kipulääkekuurillakin on oma pieni osuutensa, mutta kyllä ansio lankeaa ennen kaikkea aurinkoiselle pakkassäälle. Pääpaino on kävelyn sijaan ollut ulkoilussa. Kävelymatkat on olleet mitaltaan puolesta kilometristä kilometriin. Hyvin maltillisia siis. Nautin suunnattomasti siitä, että tunnen polvien vakauden joka askeleella. Epäilystäkään ei ole herännyt siitä etteikö seuraava askel päätyisi onnistuneeseen suoritukseen.

Itsevarmuus on välillä kasvanut jo turhankin suuriin mittasuhteisiin, sillä putken viidentenä päivänä Tuulikki melkein kaatui. Rantapolulla tien tukkeeksi sattui männyn juuri, kuinka ollakaan. Tasapaino kuitenkin säilyi eikä mitään kipuakaan tuntunut äkillisestä korjausliikkeestä huolimatta. Katse suuntautuu yhä useammin johonkin muualle kuin maahan, mikä on pääasiassa hyvä ja toivottava asia. Sopivaa varovaisuutta pitäisi silti muistaa noudattaa.

Pitkän tauon jälkeen olen päässyt merenrantaan asti - sekin yksi etappi toipumisen polulla. Ei, en hyppinyt eilen rantakallioilla, mutta köpöttelin yhden kepin varassa tankkaamaan aurinkoa ja avaruutta, sekä nappaamaan pari kuvaa. Tammikuun taivaan väri on yksi kauneimmista asioista vuodenkierrossa. Keppi oli kyllä ehdottomasti tarpeen tuolla reitillä, sillä polku rantaan on melko jyrkkä, mutta se oli kaiken vaivan arvoista. Paitsi, jos tämän päivän tilanne on seurausta siitä. Toivottavasti tilanne korjaantuu pikapuolin.



maanantai 2. tammikuuta 2017

Voitto mielessä

Uuteen vuoteen on siis selvitty. Viimeksi muisteltiin vielä menneitä, mutta nyt tarkastellaan sitä miten nykytilannetta lähdetään ohjaamaan kohti parempia aikoja. Tähän vuoden alkuun oli tarpeen suunnitella joitain parannuksia, sillä tämän hetken tilanne ei täysin miellytä. Samat asiat vaan tuntuvat olevan rempallaan vuodesta toiseen. Hieman lannistavaa. Mistä tahansa hetkestä voisi tehdä muutoksen alun, mutta vuodenvaihde on siihen varsin houkutteleva, kun silloin tulee luontaisesti tehneeksi tiliä menneestä ja pohtineeksi tulevaa.

Tarvittavan muutoksen laadun selvittämiseksi oli ensin käytävä läpi toiveet. Otin huomioon vain ne joihin pystyn omalla toiminnallani vaikuttamaan. Tärkein huomioni oli, että vointini ei ole tarpeeksi hyvä. Tähän vaikuttavat paitsi kivut, niin myös heikko fyysinen kunto. Nämä lisäävät uupumusta ja innottomuutta kaikkeen toimintaan. Valitettavasti ne vaikuttavat negatiivisesti myös toisiinsa. Jotain on siis pakko tehdä, jotta tilanne muuttuisi.

Sen jälkeen kun lopetin aktiivisen kivunhoidon, niin tilanne on karannut käsistä useammalla suunnalla. Polvet ovat nyt kipeämmät ja jäykemmät kuin ne olivat vaikka kaksi kuukautta sitten. Viime aikoina olen antanut kivulle liikaa periksi, vaikka tiedän, että liike on lääke. Ei kuitenkaan ihan aina. Nykyisin maksan yhä vaikeammilla kivuilla, kaikki vasempaan käteen kohdistetut liikkeet. Oli kyse sitten vesijumpasta tai käsien terapiaharjoituksista. Siinä onkin yksi itsepintaisimmista kivuista, joita minulla on ollut. Siitä lääkkeet eivät taita edes pahinta terää.

Tavoite on kuitenkin oltava liikkeessä. Viime aikoina olen ollut liian passiivinen. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa päätynyt kuvittelemaan, että polvien kuntoutustyö olisi jo tehty. Hullua, tiedän! Vaivalloinen kävely sai tänään tajuamaan, että nythän se työ vasta alkaa. Ihan ensin on otettava kivut haltuun niin polvissa kuin muuallakin, ja sitten on jotenkin voitettava innottomuus ja uupumus. Lisääntyvä valon määrä auttaa ehkä osaltaan. Uskon, että vointini paranisi jo noiden myötä huomattavasti. Tuon suunnitelman perusteella on varmasti täysin selvää, että voittoa lähden tavoittelemaan.