Minun silmieni tähden

Vuosi ehti edistyä yhdeksänteen päiväänsä ennen kuin ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen poliklinikka-aika otti paikkansa. Tällä kertaa matka tehtiin silmien tähden keskussairaalan silmäpoliklinikalle. Ennakkoon ajatellen oli vaikea uskoa, että siitä reissusta olisi erityistä hyötyä, sillä tilanne silmissä ei ole oleellisesti muuttunut.

Valitettavan oikeassa olin; kokemus siitä, että näkö ei ole enää jatkanut palautumista todentui uusien kuvien myötä. Nyt havaitut muutokset olivat ihan samassa mallissa kuin lokakuussa otetuissa kuvissa. Kävi selväksi, ettei tilanne ole parannettavissa leikkauksin. Koska näkö ei ole enää muutoksessa, niin myöskään jatkokontrolleja silmäpolilla ei tarvita. Se oli nyt tässä. Näköä ei siis voida parantaa millään keinoin, joten sen kanssa on opittava elämään.

Tilanne herättää erilaisia ajatuksia. Toisaalta ehdottomasti kiitollisuus siitä, että näkö parani alkuperäisestä, mutta toisaalta tietysti pettymys pysyvästä rajoitteesta, joita on muutenkin paljon. Toinen silmä on käytännössä tarkkuuden osalta kokonaan pois pelistä. Paremmasta silmästä silmälääkärille kertoessani tajusin, että sen harmaan alueen ei tarvitsisi olla kuin aavistuksen toisessa kohdassa, niin elämä olisi huomattavan paljon isommassa muutoksessa kuin nyt. Tavallaan siis onni onnettomuudessa.

Pyysin myös tarkennusta diagnoosiin, joka on ohimenevä verkkokalvojen molemminpuolinen tukos. Tuo ohimenevyys on harvinaisen heikosti tilannetta kuvaava ilmaisu. Silmälääkäri lupasi poistaa väliaikaisuuden diagnoosista, mutta se kai tarkoittaa vain sen statusta. Yritin myös saada läpi näkemykseni siitä, että se teksti, joka käynnistä kirjoitetaan, olisi hyvä olla sellainen, että muuallakin terveydenhuollossa tilanne ymmärretään. Sillä siinä vaiheessa, jos kohdaltani aletaan puhua vaikka ammatillisesta kuntoutuksesta, niin näöntarkkuuden heikkous on merkittävä osatekijä.