Vuosipäivä: kumpi voitti?

Ensimmäisestä lonkkaleikkauksesta tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi. Sen kunniaksi vielä pieni paluu viime vuoteen. Aika monta kertaa on ehditty kysyä, että oliko lonkka- vai polvileikkaukset pahempia. Siihen ei tietenkään ole oikeaa tai väärää vastausta. Ne olivat niin erilaisia, ja eri tavalla vaikeita. Hetken miettimisen jälkeen olen vastannut toisen riippuen siitä kumman hankaluudet tulevat mieleen, tai mitä asiaa painottaen vastaukseni muodostan. Painoarvona voi käyttää kipua, toipumisen hitautta, arjen hankaluuksia tai jotain muuta tekijää.

Lonkkaleikkauksista jäi mieleen se miten erilaiset ne olivat keskenään, vaikka alkutilanne oli samankaltainen. Toinen kerta oli paljon vaikeampi. Siihen vaikutti ilman muuta se, että ensimmäisestä leikkauksesta oli aikaa vain pari kuukautta. Niinpä toipuminen oli vielä pahasti kesken. Lisäksi toisen leikkauksen jälkeinen kivunhoito epäonnistui tyrmäävällä tavalla. Ensimmäisen leikkauksen vaikeudet liittyivät arjessa selviämiseen ja tietojen puutteeseen.

Polvien kelvoton kunto hidasti myös lonkkaleikkauksista kuntoutumista. Toisaalta niiden vaikea tilanne saa polvien nykytilanteen tuntumaan loisteliaalta, vaikka se ei sitä ole. Polvileikkauksien jälkeinen näkö-sydän-keuhko -episodi kallistaa vaikeuspohdintaa polvien suuntaan, mutta tavallaan se oli oma juttunsa. Polvien kuntoutuksen alku oli vaikea, mutta hyvin avustettu. Laitoksessa ei ollut arjen vaikeuksia. Myös kivunhoito oli ensiluokkaista. Vahvoja ja toimivia kipulääkkeitä ei missään yleisessä addiktiopelossa kielletty vaan niitä annettiin tarpeeksi paljon ja kauan. Niitä oli kai helpompi antaa valvotussa ympäristössä.

Vähän aikaa sitten luin ensimmäistä kertaa ne blogi-kirjoitukset, jotka kirjoitin ensimmäisellä viikolla polvileikkauksen jälkeen. Niiden antama kuva kivuista on ihan erilainen kuin omat muistikuvat. En oikeasti muista kipua leikkauksen jälkeen. Ilmeisesti mieli on tahtonut unohtaa. Niistä kirjoituksista voi kuitenkin oppia sen, että tilanne ei aina ole niin epätoivoinen kuin jollain tietyllä ajan hetkellä vaikuttaa. Nyt reilut viisi kuukautta myöhemmin tilanne näyttäytyy ihan eri tavalla. Äsken luin myös ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeen kirjoitetun tekstin. Siitä kuvastuu suorastaan liikuttava järkytys jota leikkaustoiminta ja kajoaminen aiheutti. Vuoden mittaan kokemukset opetti aika paljon selviytymistaitoja ja sietokykyä.

Kumpi siis voitti? Sanoisin, että muistissa olevien kipujen osalta kaikkein vaikein oli toinen lonkkaleikkaus. Ne ensimmäiset päivät, jolloin epiduraali ei toiminut enkä tullut sen tiimoilta kuulluksi, olivat kamalimmat ja kivuliaimmat päivät koskaan. Silloin toivoin dramaattisesti kuolemaa ja päätin vakaasti, että polvia ei leikata koskaan, mutta kuten tuli juuri todettua, niin tilanne ei aina ole sellainen kuin se näyttää. Kokonaisuutena arvioiden polvileikkaukset korjaavat voiton. Monet ongelmat yhdistettynä uskonpuutteeseen toipumisesta oli vaikea yhdistelmä.

Kummankaan lopputulosta ei voi vielä varmasti tietää. Lonkat on edelleen jonkun verran kipeät ja luultavasti vieläkin osin luutumattomat. Myös polvet on usein pahastikin kipeät, mutta kokonaisuutena jalat on toimivammat kuin aikaisemmin. Mitään en kadu. Voi olla, että täysi kivuttomuus ei koskaan edes toteudu. Kestä puolitoista vuotta. Näin sanottiin vuosi sitten, ja samasta aikataulusta muistutettiin viimeksi marraskuussa. Vasta vuosi on nyt mennyt, vaikka paljon pidemmältä ajalta se tuntuu. Kestän kyllä sen minkä tarvitsee.