lauantai 29. joulukuuta 2018

Sanoin ja kuvin 2018

Katselin tämän vuoden kuvia yhden kokonaisen illan ajan kun kokosin kuvakollaasia tätä postausta varten. Muutenkin oli hyvä niiden avulla käydä kulunutta vuotta läpi. Lopulta tuli selväksi, ettei yksi kollaasi millään riitä tekemään oikeutta tälle vuodelle. Tämä on ollut ihan älyttömän nopeasti kulunut vuosi, mutta samalla se on sisältänyt loputtoman määrän pitkiä, tuskaisia ja ajattomia tunteja. Kuvia katsellessa pystyn helposti palaamaan niiden tunnelmiin, niin hyvässä kuin pahassakin. 


Sairaalakuvia katsellessa tulee aina ensimmäisenä mieleen loputtoman pitkät yöt. Varsinkin se ensimmäinen, minkä tahansa leikkauksen jälkeen, on aina ollut tunnelmaltaan samanlainen. Siinä ottaa tuntumaa muuttuneeseen tilanteeseen, ja aina tilannne tulee yllätyksenä, ja aina se näyttää siinä vaiheessa epätoivoisemmalta kuin onkaan. Tiedän sen jo, mutta en silti koskaan ole pystynyt estämään täsmälleen samanlaista tunnekulkua. Oma heikkous järkyttää mieltä joka kerta.

Vuosi käynnistyi kaularankaleikkauksella. Sitä en haluaisi käydä läpi enää ikinä uudestaan, vaikka muuten olen alistunut siihen, että leikkauksia jatkossakin tulee. Nyt käsileikkauksen jälkeen olen ehkä ollut niskan suhteen liian huoleton, sillä alkoi tuntua siltä, että jonkun kohdan on toimittava normaalimmin, ja sitten niskaan on sattunut. Kaikkiaan olen aika vähän koetellut kaularangan liikkeen äärirajoja. Se oikeastaan kiellettiin eikä niskasta kantautuva äänimaailma ole siihen rohkaissut. Yhä edelleen joudun myös tukemaan niskaa öisin. En sentään enää kaulurilla, mutta ohuen tyynyn avulla estän pään liiallisen kierron. Jos tukeminen epäonnistuu, niin sen saa aamulla tuntea sekä niskassa että päässä. Aika monta kokeilua vaati ennen kuin sopivat keinot ja oikeanlaiset tyynyt löytyivät.

Huomasin, että aika monissa kaularankaleikkauksen jälkeen otetuissa kuvissa vaikutan hyväkuntoiselta, mutta ne eivät tee oikeutta tilanteelle, sillä huonoimpina hetkinä en ollut kykenevä ottamaan kuvia lainkaan. Ensimmäisen yön olin leikkauksen jälkeen teho-osastolla eikä siellä saanut olla puhelinta. Se on ollut tähän saakka pahin leikkauksen jälkeinen yö. Sen leikkauksen jälkeen en pystynyt puhelimen puuttuessa (enkä kuntonikaan puolesta) lähettämään perinteistä leikkaus ohi kaikki ok -viestiä. Se aiheutti huolta viestiä odottaneille, ja sitä myötä tiedon metsästystä sairaalan puhelinvaihteen kautta, sillä kukaan ei tiennyt, että millä osastolla minun oli tarkoitus sillä kerralla olla. Lopulta saivat tietää vain sen, että hengissä on.

Vuoteen on kuulunut runsaasti myös toipumista ja kuntoutusta. Erityisesti allasterapia on ollut pelastus. Se on onnistunut aika nopeasti molempien leikkausten jälkeen. Myös muita keinoja on käytetty. On teipattu sieltä ja täältä ilman mainittavia hyötyjä. Usein on ollut joku nivel jäissä; milloin on pettänyt polvi ja milloin nilkka. Kulkuapuina on välillä tarvittu niin kyynärsauvoja, kävelykeppiä kuin rollaattoriakin.

Kuvia ja labroja on otettu vuoden aikana paljon milloin kenenkin aloitteesta. Olen elänyt läpi keuhkoveritulpan ja ihmetellyt nielemisvaikeuksia. Sormiin tuli metalliset tuet ja jalkoihin uudet tukikengät. Avustaja aloitti työssään. Se oli vaikea pala purtavaksi.

Vuoden loppupuolella, marraskuussa, oli aika vuoden toiselle leikkaukselle. Kyynärpää sai uuden nivelen. Sen lopputulosta ei vielä tiedä, mutta toipuminen edistyy. Siinä on selittämättömän hyvä tunne. Se ei kiristä enää samalla tavalla kuin totaalisesti sijoiltaan oleva nivel. Ennen en tajunnut sitä, sillä se on jotain joka on aina ollut, mutta nyt eron huomaa kun se vertautuu tuohon toiseen. Hyvästä tunteesta huolimatta liike on silti edelleen vajaa molempiin suuntiin, voimia puuttuu ja hermot ärsyyntyy, mutta käden ulottuvuus on parantunut ja siinä on mahdollisuuksia. Koskaan käsi ei kuitenkaan tule toimimaan normaalisti, sillä tekoniveltä laitettaessa jouduttiin katkaisemaan poikkeuksellisesti myös värttinäluun pää. Se tarkoittaa sitä, että käden kiertoliike on käytännössä menetetty.

Kuluneen vuoden aikana hoitooni on osallistunut lukuisia ammattilaisia: sairaanhoitajia, optikkoja, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja ja sosiaalityöntekijöitä. Joitakin mainitakseni. On varmasti syytä mainita myös sairaaloiden taustahenkilöt, jotka osaltaan pitävät laitokset ja hoidot käynnissä. Piristäviä keskusteluja on käyty mm. matkalla röntgeniin potilaskuljetuksista vastaavien ihmisten kanssa. Joskus pienet asiat ratkaisevat. Ystävällinen ja avulias palvelu vaikka ruokahuollon osalta saattaa sekin ilahduttaa muuten synkkänä sairaalapäivänä. Kun tarpeeksi usein viettää aikaa sairaaloissa, niin alkaa näissä muissakin toimissa tulla tuttuja naamoja vastaan. Myös lääkäreitä on tänäkin vuonna tullut vastaan montaa sorttia: neurokirurgeja, ortopedeja, fysiatreja, sisätautilääkäri, korvalääkäri, foniatri ja yleislääkäri jäänevät päättyvän vuoden saldoksi.

Kyynärpään leikkaus muistutti taas siitä miten ongelmat tuppaavat siirtymään. Keho on tottunut tietyihin outouksiin, ja sitten kun niitä muutetaan, niin tulos on arvaamaton. Silloin kun lonkkia aikanaan leikattiin, niin sen jälkeen polvet menivät pysyvästi sijoiltaan. Nyt siis olkapäälle näyttää käyneen samoin. Myös ranne on ottanut siipeensä. Olkapää aiheuttaa silti enemmän huolta, sillä se on nyt koko ajan särkevä, kipeä ja vähän tipahtaneena paikaltaan. Toiveenahan on, ettei olkapäille tarvitsisi tehdä mitään vielä vuosiin, mutta tällaisena tilanne on kestämätön.

Kaikkiaan on ollut varsin kivulias vuosi eikä lääkkeitä ole ollut syytä säästää, vaikka saattoi siinä jossain välissä olla vähän parempikin jakso. Vuosi on päättymässä pitkään kipujaksoon. Siltä se nyt näyttää.

Mutta ei vuodessa niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Tänä vuonna toteutin yhden pitkäaikaisen unelman. Siitä ei jäänyt pelkästään muistoja kuvissa vaan myös muistoja mieleen. Sellaisia, joiden ajatteleminen saa tuntemaan kiitollisuutta. Ukko-Kolin saavuttaminen ei ole erityisen haastava tehtävä, mutta minulle se on sellainen saavutus, jonka suuruus ei välttämättä avaudu terveen näkökulmasta. Päivän kunto oli nyt ratkaisevin tekijä, sillä se vaihtelee sijoiltaanmenojen ja muiden mukaan aina nollatasolle saakka. Onni oli siis matkassa reissulla, joka lajissaan jäänee ainutkertaiseksi minulle.

Olen opetellut kulkemaan omalla tavallani ja omaan tahtiini - on ollut pakko, sillä fyysisten ongelmien ja toipumisten lisäksi myös mieli on ollut välillä lähellä murtumista. Rankka vuosi, mutta selvisin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Hipi hiljaa vaan


Toivon muutamia ihmeitä tapahtuvaksi ensi vuodelle. Ihmeiden pariin olen päätynyt siksi, että on niin paljon kaikkea hoidettavaa asiaa, että jonkun asian toivoisi ratkeavan odotusten vastaisesti pienin vaivoin. Saahan sitä aina toivoa. Oikeasti asioita pitää jaksaa potkia eteenpäin. Ihan pieniä alkupotkuja olen jo tehnyt. Ei tässä millään ehdi vain kuntoutua rauhassa ja olla perustellusti väsynyt, sillä alati olisi jaksatteva olla taistelija, mutta se on ihan liikaa vaadittu. Muistutan kuitenkin itselleni (ja ehkä jollekin toisellekin uupuneelle matkaajalle), ettei tärkeitä asioita voi jättää ajelehtimaan ja toivoa niiden itsekseen järjestyvän. On valittava taistelunsa. Minunkin on jälleen kaivettava taisteluhaalari, mutta ei enää tänä vuonna.

Välillä jo huomaan pientä edistystä väsymyksen suhteen, mutta en niin paljon, että jaksaisin mitään omia perinteisiä jouluvalmisteluja tehdä. Se olisi liian iso urakka eikä ne nyt oikeastaan jouluun edes kuulu, mutta on ollut tapana järjestellä ja siivota paremmin tähän aikaan vuodesta. Mutta varsinkaan tämän päivän kaltaisilta päiviltä, jolloin nukkuminen on epäonnistunut täysin, ei voi paljoa vaatia. En ole halunnut antaa valmisteluja myöskään avustajan tehtäväksi. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta aina kun avustaja on täällä, niin katson velvollisuudekseni tehdä jotain muuta kuin levätä. En vaan pysty katsomaan jonkun muun raatamista minun asioitteni parissa eikä voimani riitä kovin pitkään tekemiseen, joten kaikki ylimääräinen saa nyt ihan suosiolla jäädä.

Kivut ja vaivat eivät ole juuri nyt hallinnassa, mutta lääkkeiden säätö on käynnissä (omatoimisesti, mutta reseptien sallimissa rajoissa, totta kai). Mainittakoon, että Kannasta reseptejä selatessa näen kolmella sivulla aktiivisia reseptejä. Se on hieman mieltä järkyttävää katsottavaa, mutta tarkoittaa sitä, että pelivaraa lääkkeiden säätöön löytyy. Välillä ihmettelen, että vastuu niiden kokonaisuudesta on jätetty minulle; ehkä tietämättömälle potilaalle. Onnekseni olen oppinut näistä jutuista aika paljon viime vuosina. Esim. eräs lääke palautettiin leikkauksen jälkeen pitkältä tauolta käyttöön. Resepti myötää isointa mahdollista annosta. En saanut mitään muistutusta siitä, ettei sitä pidä suoraan aloittaa tuosta maksimista vaan hiljaa nostaa annosta useiden päivien kuluessa vastetta odottaen.

Kylläpä eksyin aikomastani aiheesta eli joulunajasta. Jospa siitä siis hieman. Yksi harvoista valmisteluista on valot ikkunalla. Itse en niitä saanut asennettua, mutta siellä ne ovat pelastamassa vuoden pimeintä aikaa. Joulun paras puoli on, että se tuo tullessaan valon pimeyden keskelle. Eikä pelkästään ikkunavalon tai kynttilän muodossa, vaan se antaa ihan omanlaisensa mahdollisuuden pysähtyä ajattelemaan ja valaisemaan tietä eteenpäin. Vaikea sanoa miten joulu oikeastaan eroaa muista päivistä, mutta siinä on aina tietynlaista pysähtyneisyyttä. Näin ainakin minulla, joka en ikinä suuremmin hötkyile joulun vuoksi - vietän sen suurimmalta osalta yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä. Luultavasti perinteet luovat tietyn tunnelman.

Myös tänä vuonna hankin syyllisyyttä tuntematta itselleni jotain hyvää syötävää, sillä jouluna en mieti kaloreita. Perinteisistä jouluruoista en piittaa, joten minulle se tarkoittaa jotain muuta. No, ehkä sentään pieni pala kinkkua ja joululimppua on paikallaan. Itse en tosin mitään kinkkuja lähde paistamaan eli jos sitä ei missään vastaan tule, niin sitten sekin saa jäädä. Luonnollisesti mikään valmisleikkele ei tähän tarkoitukseen nyt käy. Kalaa syön myös mielelläni jouluna, mutta en kieltäydy siitä muinakaan aikoina. Luulenpa, että asiat kuitenkin järjestyvät näiltä osin. Hyvää joulua!

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Aina ei ymmärrä


Vuoden viimeiseksi (toivottavasti) jäävä lääkärikäyntini oli foniatrian poliklinikalla. Syynä oli ongelmat nielemisessä ja äänessä. Ne alkoivat heti kyynärpääleikkauksen jälkeen. Tilanne on jo huomattavasti parempi kuin alkuun. Nielemisvaikeuksia on silti edelleen joidenkin tietyntyyppisten ruokien kanssa, mutta mistään vakavasta ongelmasta ei ole kyse, sillä koko ajan nieleminen on toiminut niin, että viimeistään veden avustuksella saan alas kaiken tarvittavan. Myös ääni toimii jo paremmin, mutta se ikään kuin loppuu kesken pidempään puhuessa. En ihan ymmärrä, että miksi oikeastaan kävin samoista ongelmista kahdella eri poliklinikalla. Varsinkin kun kurkkupolin käynnillä ei tullut esiin mitään isompaa vikaa.

Jälleen kerran tuupattiin kamera nenän kautta nieluun. Hieman epämukavaa. Sitten nielemistapahtuma taltioitiin. Vettä, mehukeittoa, sosetta ja keksiä vuorollaan. Nielemisen tekniikka toimi kaikin puolin moitteettomasti. Keksi oli noista ainoa, mistä olisi edes voinut tulla ongelma esiin, sillä nesteet on ensimmäisten päivien jälkeen laskeutuneet pääosin hyvin. Ääniongelmani johtunevat äänihuulten poikkeavasta rakenteesta, mutta se ei ole voinut aiheutua leikkauksessa käytetystä kurkunpäämaskista. Minulle jäi huvittava mielikuva, että käynnin aiheena oli nimenomaan tuo kurkunpäämaski (ja todistelut sen onnistuneesta käytöstä), mutta ei pidä ymmärtää tätä mitenkään moitteeksi - sain kokonaisuudessaan hyvää ja asiantuntevaa palvelua.

Mutta takaisin ääneen. Se on minulla aina ollut hiljainen, matala ja heikko. Leikkauksen jälkeen se on lisäksi ollut vaikeammin hallittava. En enää tiedä millaisen äänen saan aikaan, kun aloitan puhumisen. Tähän etäisesti liittyen tulee mieleen opiskeluaikana, kymmenen vuotta sitten, pitämäni esitys. Siinä eräs kuulija kommentoi esitystä ja sanoi luultavasti ensin jotain positiivista, jota en enää muista, ja jatkoi sitten, että ääni on jotenkin heikko. Eikös ole hauskaa, että juuri tuo osa palautteesta on syöpynyt muistiin. Oli kuitenkin mielenkiintoista nyt kuulla syy tuohonkin vikaan. Eipä siis taida minusta koskaan tulla myöskään puhetyöläistä. Ääni ei selviytyisi sellaisesta. Sekin on yksi huomioitava rajoite tulevaan ammatinvalintaan.

Mutta... polikäynnillä ei siis varsinaisen ongelman osalta selvinnyt mitään varmaa, mutta opin sentään annostelemaan kortisonitipat paremmin. Vasta kuvasta näytettynä tajusin mihin ne on tarkoitus suunnata. Luulin, ettei niitä voi kovin väärin laittaa, kunhan vaan oikeaan koloon menee, mutta kyllä voi. Lopputulemaksi jäi, että kurkunpäämaski on ehkä aiheuttanut turvotusta, joka on puolestaan aiheuttanut ongelmat. Mahdollisesti tähän on yhdistynyt myöhemmin refluksiongelma, sillä olen jo pitkään kärsinyt toistuvasta närästyksestä ja muista sen lajin ongelmista. Refluksiin viittasi myös tietyt löydökset nielussa. Ohjeeksi tuli käyttää happosalpaajaa nyt säännöllisesti. Tähän saakka olen käyttänyt sitä joko oireen mukaan tai sitten tulehduskipulääkkeen keralla. Myös kortisonitippoja jatketaan. Molemmille rohdoille pitää antaa pidempi aika ennen tuomiota.

Jos nenähengitys ei kortisonin käytön jälkeenkään parane, niin sitten siihen voi miettiä jotain hoitoa knk-polin (korva- nenä- ja kurkkutautien poliklinikka) kautta. Voi myös olla tarpeen harkita ruokatorven tähystystä, jos refluksioireet jatkuvat säännöllisestä lääkkeestä huolimatta. Jos taas nielemisongelma pahenee, niin sitten voin ottaa yhteyttä foniatrian puolelle. Tässä samalla kun kirjoitan ja nieleksin kurkkuun juuttuvaa leipääni, niin ihmettelen koko juttua. Myös refluksin kytkeytyminen tähän mietityttää. Olen kärsinyt niistä oireista iät ja ajat (lievemmin oirein jo lapsuudesta asti) enkä osaa mieltää sitä nykyisten ongelmien aiheuttajaksi, vaikka onhan se ihan ymmärrettävä yhteys ja oireita on tosiaan viime aikoina ollut useammin. On silti aikamoinen sattuma, jos refluksi juuri siinä hetkessä leikkauksen jälkeen olisi iskenyt uusillakin oireilla. Vaan sattuuhan sitä kaikenlaista.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Väsynyt kaikkeen

On menossa monipuolisesti huono jakso. Olen kaiken aikaa niin väsynyt, että jopa kirjoittaminen tuntuu työläältä. Yleensä tykkään siitä. Nukkuminen on vaihtelevaa. Välillä onnistuu hyvin ja välillä valvon koko yön. Kivuista se on kiinni, mutta riippumatta siitä olenko nukkunut hyvin vai en, niin olen aamusta lähtien voimaton. Eikä tämä oikeastaan olekaan mitään nukkumisella paranevaa laatua vaan jotain paljon perustavanlaatuisempaa uupumusta. Siihen liittyy myös jonkinlainen keskittymiskyvyn puute. Ei jaksa kuunnella musiikkia tai äänikirjaa. Ne lähinnä ärsyttävät, vaikka normaalisti kuuntelen molempia. Sen aikaa jaksaa, kun on aivan pakko, mutta sitten ei enää. Yritän käydä joka päivä ulkoilemassa - siellä olo on ihan hyvä, mutta heti kun tulee takaisin ja istuu alas, niin huono vointi jatkuu. Pelkkä oleminen tuntuu sietämättömältä.

Ehkä minua vaivaa taas joku toipumiseen liittyvä mielenmataluus. Näitä on ollut kaikissa toipumisissa ainakin polvileikkauksista lähtien. Myös kivut kiusaavat laajalti. Ei sekään ole omiaan kohottamaan mielialaa. Niskaa tai ehkä pitäisi sanoa kaularankaa särkee taas kallonpohjasta ja jatkuva päänsärky on palannut. Sitä on jatkunut nyt jo jonkin aikaa. Burana auttaa onneksi päänsärkyyn niinkuin ennenkin, mutta silti vähän huolestuttaa. Se oli jo niin pitkään pois, että ehdin tottua siihen. Ei tässä mitään takapakkia sillä linjalla ainakaan enää tarvittaisi. Olen kyllä roikottanut tuota kättä kantositeessä ulkona liikkuessa, ja mietin, että mahtaako se aiheuttaa niskaan nuo ongelmat, vaikka käsi ei pelkässä niskalenkissä riipukaan. No, tammikuussa on joka tapauksessa röntgen ja kontrolliaika kaularangan suhteen. Siihen mennessä varmaan selviää onko tämä vain väliaikainen takaisku.

Tänään oli kyynärpään väliaikakontrolli toimintaterapeutille. Kyynärpään paraneminen on ihan hyvällä mallilla. Arpi on vähän jämähtänyt, joten sitä on nyt käsiteltävä ahkerammin. Sain sitä varten palan liukuestettä, jolla todella saa tuntuvan otteen ihosta arven ympärillä. Auts. Olen kyllä öljynnyt arpea ja siinä yhteydessä liikutellut, mutta raaemmin voimin pitää siis käydä siihen kiinni. Näin tapahtuu. Kyynärpään ojentuminen on niin hyvä, että vaikka se jäisi tähän nykyiseen (autettuna 15 astetta ja itse ojentaen 20 astetta) vajaukseen, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Minä mukaan lukien. Sen sijaan koukistus on vielä riittämätöntä kuten myös käden hallinta. Tehtävää siis riittää. Puristusvoimat on nyt luvussa 8, joka on merkittävästi enempi kuin parin viikon takainen 2 tai viime viikon 3. Normaaliin on reippaanlaisesti matkaa, mutta en jaksa siitä nyt niin välittää.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa pienellä kävelyllä ilman kantosidettä. Se kävely oli päätettävä lyhyeen. Kyynärpää kipeytyi ja olkapää kipeytyi. Hermokipu iski käden läpi sormiin. Siinä oli ihmettelemistä kerrakseen. Käsi notkui siinä kuin irrallaan. Oudon tahdottomana. Olkapää on edelleen koko ajan vähän tipahtaneena paikaltaan, joten kantoside on auttanut sitä melkein enemmän kuin kyynärpäätä. Se ei silloin ärtynyt kävelystä. En tiedä miksi olkapää on nyt tuollainen, sillä vaikka se on (muistaakseni) kuvien perusteella huonommassa kunnossa kuin oikea olkapää, niin on ollut suhteellisen oireeton; toisin kuin se toinen. Tosin, koko vasen käsi on ollut jo pitkään kyynärpään takia pois aktiivisesta käytöstä, joten olkapääkin on saanut hajota rauhassa. On tämä vaan sellainen kroppa, että siinä on ainakin mielenkiintoista elellä. Ei päivää ilman ongelmaa...

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Nielemisvaikeus


Kulunut viikko on ollut uuvuttava. On ollut monenlaista menoa - vähän liikaa toipilaalle. Viikonloppuna ehdin vasta nauttia rauhallisista aamuista. Kaikkiin lähtövalmisteluihin menee normaalia enemmän aikaa, joten siitä aiheutuu ylimääräistä ponnistelua aamuihin, jolloin en muutenkaan ole parhaimmillani. Piinaavaksi ongelmaksi on noussut heräämättömyys, jonka vuoksi aikataulu jätättää heti alkuun. Kolme kelloa soittaa - enkä välttämättä kuule. Tällä hetkellä vaihtoehtoiset nukkumisasennot on selällään tai sitten kyljellä, joka peittää ainoan kuulevan korvani. Ilmeisesti suosin aamupuolella yötä tuota viimeksi mainittua. Olen miettinyt, että olisiko aika hankkia kuulovammaiselle sopiva herätin, mutta ne ovat osoittautuneet aika kalliiksi.

Tälle viikolle tuli yllättäen parin päivän varoitusajalla aika korva-, nenä- ja kurkkutautienpoliklinikalle eli käytännössä korvalääkärille, mutta ei tällä kertaa kuuloasioissa vaan nielemisongelman tiimoilta. Sehän ilmeni heti leikkauksen jälkeen eikä ole vieläkään palautunut normaaliksi. Sairaalasta tehtiin lähete syyn selvittämiseksi. Aika tuli kiitettävän nopeasti.

Kurkku tähystettiin nenän kautta. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, niin olisin menettänyt yöuneni, sillä on etova ajatus, että nenään tungetaan jotain ylimääräistä, mutta nenä puudutettiin eikä tähystimen laitto tuntunut. Löydöksenä oli turvotusta. Nyt sitä hoidetaan nenän kautta nieluun tiputettavalla kortisonilla jokunen viikko. Toivottavasti ongelma ratkeaa näin yksinkertaisesti, mutta lisänä vaivaavasta ääniongelmasta konsultoidaan foniatria, joka tietää niistä asioista enemmän. Lisäksi alkuvuoteen sovittiin tehtäväksi virtausmittaus, sillä nenäni ilmatiet ovat ahtaat. Pääsyynä lienee Larsenin syndrooman aiheuttamat kasvojen alueen rakenteelliset viat, mutta myös jotain muuta, jonka syy on epäselvä. Itse veikkaisin silti edelleen Larsenia... sen lonkerot ulottuvat niin moneen asiaan.

Kaikkiaan tein viikolla kolme käyntiä terveyskeskus-sairaalalle. Niistä ensimmäisellä poistettiin hakaset. On aina vapauttavaa päästä niistä eroon, sillä se on tärkeä askel toipumisen tiellä. Terveyskeskuksessa oli hirvittävä ruuhka eikä aikaa tahtonut toivotulle päivälle löytyä. Lopulta aika annettiin reumahoitajalle. Sehän sopi jotenkin jatkumona kuvaan, kun ensin oli leikattu reumaortopedialla.

No, joka tapauksessa ihmisiä oli odotusaulassa enemmän kuin olen koskaan siellä nähnyt. Istuin odottamaan vuoroani neuvottuun aulaan, mutta mainittua huoneen numeroa siitä aulasta löytynyt. En siis voinut ollenkaan ennakoida suuntaa. Kun kutsu viimein kuului, niin en osannut yhtään paikallistaa mistä ääni kuului. Useampi hoitaja oli näkyvissä. Taiteilin itseni tuolilta ylös ja kiirehdin matkaan, ja tietysti ihan väärään suuntaan. Kun kutsu kajahti uudelleen, tein äkkipysähdyksen ja pyörähdyksen tietämättä mistä hitosta se ääni kuului. Tosiasiassa kutsu oli kuulunut vain parin metrin päässä istuinsijastani, mutta näkökenttäni ulkopuolelta. Jälleen kerran kuuloni aiheutti hullun tilanteen, mutta kun suuntakuuloa ei ole niin sitten sitä ei todellakaan ole.

Viikon viimeisellä käynnillä oli kyynärpään fysioterapiaa. Samalla tuli pureuduttua vähän olkapään ongelmaan. Sain kokeiluun olkapäätuen. Lyhyen kokemuksen perusteella ei vaikuta kovin lupaavalta. Se ei tosin ole ihan oikean kokoinen kaikilta osin, vaan pikaratkaisuna sitä teipattiin pienemmäksi. Tuki ei riitä pitämään olkapäätä paikallaan kaikissa tilanteissa. Ryhti on kyllä parempi sen kanssa, mutta voi että sitä terävää kipua, joka tulee olkapäästä, kun yrittää liikuttaa kättä silloin kun olkapää on ns. paikallaan. Nivelrikkoko se siellä tuntuu?

Mutta palatakseni kyynärpään asiaan, niin siitä todettiin, että se on melko hyvällä mallilla aikaan nähden. Fysioterapeutti taivutteli sitä suoremmaksi, ja muutenkin kokeiltiin eri liikkeitä, liikeratoja ja voimia. Kadonnutta puristusvoimaa harjoittelen nyt palalla superlonia, sillä tässä vaiheessa ei hyödytä vielä harjoitella pallolla, jota en saa käytännössä lainkaan puristetuksi. Superlonilla löytyy oikea liikerata. Käynnistä jäi tunne, että se oli hyödyksi. Illalla ja seuraavana yönä sain tuta vääntelyn seuraukset. Olen vaihteeksi toiveikas, että kyllä siitä vielä käsi tulee. Kun vielä koukistukset alkaisivat sujua ja tietysti voimat palautua.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Toipumisen tiellä


Pienin askelin menen eteenpäin, mutta tärkeintä lienee juuri se, että suunta on oikea. Sormien turvotus on onneksi jo laskenut, joten pelkästään se on tehnyt erilaisista toimista hieman helpompaa. Toinen ongelmakohta (eli ranne) rusahti yllättäen paikalleen jotakuinkin päivänä numero kymmenen. Sitä kärsii taas liikutella, vaikka se onkin arka. En ollenkaan osannut ajatella, että kipu siinä johtui sijoiltaanmenosta. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se on päivänselvää, mutta ranteen sijoiltaanmeno on kuitenkin minulle harvinaisuus. Se on kyllä käynyt sijoiltaan ja ollut eri tavoilla kipeä, mutta nyt sitä siis jatkui päiväkausia. Ehdin jo miettiä, että onko ranne murtunut tai jotain, mutta näin sitä opitaan uutta.

Kyynärpää on edelleen kipeä enkä ole päässyt vähentämään lääkkeitä. Tai vedän sen verran sanoja takaisin, että ehkä sittenkin olen käyttänyt lyhytvaikutteisia jo vähemmän. Niiden määrää ei ole tullut niin tarkkaan seurattua, mutta tuntuma on, että vähemmän menee. Pieni toivon kipinä syttyi sunnuntaiaamuna, jolloin kipu oli ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (ilman lääkkeiden vaikutusta) maltillinen. Päivän rasitus palautti tilanteen tasolleen, mutta tästä toipuminen varmasti lähtee nopeampaan etenemiseen - ainakin kivun osalta. Tosin tänään aamulla odottelin jo malttamattomasti kellon soittoa, jotta pääsen ottamaan lääkkeeni. En halunnut ottaa mitään lyhytvaikutteista enää siinä vaiheessa. Toipumisen tie ei ole tasaiseksi tallattu, mutta sen toki tiesin jo aiemmin kuljetuilta pätkiltä.

Jos kipu tästä kohta heltiääkin, niin käden suoristuminen on sitten toinen juttu. Se ei ole mielestäni edennyt enää ollenkaan, vaikka on toki ollut jo leikkauksesta asti suorempi kuin ikinä. Kaikki yritykset suoristaa kyynärpäätä päättyy kipuihin ja vastustukseen. Harjoitukset ei vielä tässä vaiheessa sisällä pakottavia suoristusyrityksiä, mutta olen tietysti varovasti kokeillut. Myös koukistus on tällä hetkellä rajoittunut. En siis saa taivutettua kättä suun tai hiusten tasolle. Hakaset poistetaan huomenna, joten sitten voin vapaammin alkaa harjoitella myös koukistusta. Tähän saakka on pitänyt olla vielä maltillinen, ettei vaan haavaan tule venytystä ja hakaset irtoa ennen aikojaan. Turvotustakin on edelleen leikkausalueella liikkeitä vaikeuttamassa.

Tällä viikolla on aika kyynärpään fysioterapiaan terveyskeskuksessa. Sairaalasta tehtiin sinne lähete. Jo viime viikolla kävin omassa fysioterapiassa, jossa käsi lymfattiin ja olkapää teipattiin. Ei vaan auta teippaus - olkapää ei ole paikallaan. Olkavarren yläosaan tulee sen merkiksi näkyvä ja ennen kaikkea tuntuva notkelma. Kun kävelen ilman kantosidettä (aina sisätiloissa), niin käsi hytkyy aivan holtittomasti ympäriinsä.

Myös käden puristusvoima on täysin kateissa. Ennen leikkausta luvuksi mitattiin 14 (joka sekin on ehkä puolet normaalista), ja viime viikon mittauksessa luku oli säälittävät kaksi. Mittari tuskin värähti. No, ei auta kuin uskoa, että fysioterapia, harjoittelu ja aika auttavat. Olen aloittanut voimien palautuksen puristelemalla harjoituspalloa, jonka kaikessa viisaudessani ostin aiemmin syksyllä alennuksesta, kun halvalla sai - vielä nyt palloista pehmeinpään tulee tuskin ryppyä. Mutta vielä minä sen rypistän!

maanantai 12. marraskuuta 2018

Kipeää tekee


Kotiuduin sairaalasta perjantaina eli kolmantena post-operatiivisena päivänä. Tämä oli kaikkein nopein kotiutumisaika tähän asti. Päivät kuluvat nyt lähinnä leväten ja nukkuen. Leikkauksen jälkeinen väsymys on ihan erilaista kuin väsymys muuten. Osaksi se johtuu varmaan myös laskeneesta hemoglobiinista, vaikka ei se niin alhaiseksi vajonnut, että verta olisi tarvinnut tiputtaa. Sitä vaan torkahtelee mihin ja milloin sattuu. Lääkkeillä on varmasti oma osuutensa. 

Paluumatka kelakyydillä oli omanlaisensa farssi. Sadan kilometrin matkaan saatiin tuhrittua pitkälti neljättä tuntia aikaa. Porukkaa haettiin mukaan kolmesta sairaalasta pikkubussilla ja tiputeltiin pitkin poikin mitä syrjäisimpien kinttupolkujen päähän ympäri maakuntaa. Nämä säästöt vaikuttavat lähinnä sairaan ihmisen kiusaamiselta. Kyytien yhdistely on ihan hyvä asia, jos vaan oltaisiin menossa samaan suuntaan. Itsekin nukahtelin tämän tästä herätäkseni kipeään niskan muljahdukseen. Onneksi sain pahoinvoinninestolääkkeen ennen lähtöä. Oli se melkoista notkuntaa. Käsi oli kantositeessä ja jäissä (jotka tosin ehtivät sulaa). Turvotus ja jäykkyys vaan lisääntyivät matkalla; kivusta nyt puhumattakaan.
 
Mutta nyt on sitten eletty jokusia päiviä tämän uuden tilanteen kanssa. Vasta nyt kotioloissa on selvinnyt miten hankalaa kaikki on yhdellä kädellä. Leikatun käden saa kyllä ottaa mukaan tekemisiin (siinä on kilon kantorajoitus), mutta toistaiseksi se on niin heikko, että se sotkee enemmän kuin auttaa. Siinä ei ole kunnolla edes tuntoa, joten se kun yrittää auttaa vaikka myttyyn menneen vaatteen selvittelyssä, niin siitä tulee aina käsittämätön säätö. On pakko välillä estää sitä auttamasta, vaikka se niin mielellään pyrkii mukaan toheltamaan. Välillä kun tuuppaan käteen vaikka hammasharjan siksi aikaa, että ehdin puristaa siihen tahnaa, niin ei onnistu edes nämä yksinkertaiset hommat ilman pudotuksia. Niinkin se on tällä hetkellä, että puen päälle ne vaatteet jotka pystyn enkä niitä jotka haluan.

Entäs kivut sitten? No, kipeää tekee edelleen paljon, mutta lääkkeiden voimalla tässä jotenkin jaksaa. Huomaan kyllä heti milloin lääkkeiden vaikutus alkaa hiipua. Tosin kivunhoito on kuralla. Minulle nyt leikkauksen jälkeen määritetty lääkitys on olennaiselta osalta jopa pienempi kuin peruslääkitykseni! Kipupotilaan hoitoa olisi ehkä syytä tarkistaa. En enää ihmettele, että kipu karkasi sairaalassa ollessa totaalisesti hallinnasta. Pitäisi mielestäni huomioida jotenkin potilaan aiemmin käyttämä lääkitys. Nyt olen tulkinnut tämän asian sitten omalla tavallani, sillä en tosiaan aio kärsiä akuutista kivusta tarpeettomasti. Sen hoitaminen on tärkeä asia monelta kantilta, mutta ainakin siksi ettei kipu kroonistu.

Käsi on edelleen turvonnut. Erityisesti toivon, että sormien turvotus laskisi, sillä niissä tuntuu ilkeä paine. Kivuista eniten hämmästyttää ranteen poikkeuksellisen kova kipu (tarvitsisi laittaa rannetuki, mutta ei mahdu), ja toisaalta olkapää, jota turvonneen käden paino vetää koko ajan sijoiltaan. Toinen puolisko on nyt niin painava, että koko ryhti painuu sille puolelle. Se on vielä skolioosiani vastaan ja on jo aiheuttanut pari revähdystä vastakkaisen puolen kylkeen. On tässä monta monessa. Öisin kättä yritetään suoristaa lastan avulla, mutta kuten kuvasta näkyy, niin vielä on matkaa. Tai ehkä vielä enemmän lastan tarkoituksena on estää käden pyrkimys koukistua. Tästä lastasta käyttötuntemus on lievästi venyttävä. Jos se pakotettaisiin suoremmaksi niin kipu olisi sietämätön ja lasta käyttökelvoton.

torstai 8. marraskuuta 2018

Kyynärpään tekonivelleikkaus


Uusi kyynärnivel on nyt pari päivää vanha. Leikkaus onnistui lopulta ihan hyvin. Salissa käsi saatiin ojennettua täysin suoraksi. Enää se ei kuitenkaan suoristu, joten jumppaa on edessä. Kuvat näyttävät hyviltä, joten lupaava alku.

Tämä on ollut hyvin kivulias toipuminen. Ehkä kivuliaimmat tähän saakka kokemistani ensimmäisistä päivistä. Ei varmaan pahin oikeasti vaan ennemmin haittaa huonoimmin hallinnassa oleva kipu. Voisi sanoa, että kipu pääsi karkuun. Kättä oli todella jouduttu rääkkäämään, jotta se suoristui. Käsi on polttelee kuin tulessa olkapäästä sormiin.

Sen sijaan liikkuminen on aiempia leikkauksia helpompaa varsinkin nyt kun kaikki letkut on irrotettu. Pääsin tänään suihkuun. Olo parani siitä monta pykälää. Viime yö oli tosi hankala, mutta tämä päivä on ollut parempi jo. Elämä voittaa taas. Olen saanut aloitettua varovaisen jumpan. Sormien turvotus kun vielä laskisi niin hieno homma.

Leikkaus tehtiin yhdistetyssä nukutuksessa ja puudutuksessa, joten en päässyt kokemaan ääniä rakennustöistä. Joku ongelma nukutuksesta ilmeisesti tuli, sillä sen jälkeen minun on ollut vaikea niellä ja ruoka takertuu kurkkuun. Niinpä olen ollut melko juoksevalla ravinnolla. Aamulla sain jäätelöä aamupalaksi ja lounaaksi tuli kaksi pikaria jäätelöä. Olen aina ollut jäätelön ystävä, mutta luulen että en halua sitä enää. Etoo. Kurkku tuntuu ehkä hieman paremmalta tänään, joten toivoakseni kyse on vain ohimenevästä turvotuksesta.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Huomenna


Huomenna olisi sitten vuoden toisen leikkauksen aika. On ihan hyvä, että leikkaus on edessä, sillä viime aikoina kädet on herättäneet yösärkyyn aivan liian usein. Kyynärpää vihloo oikeastaan kaiken aikaa; on kuin luvan saaneena käynyt huonoksi. Olkapäät täytyy yöksi tukea tyynyillä paikoilleen ja kyynärpäät ojennukseen, jotta kipu pysyy aisoissa. Eivätkä ne suinkaan ole ainoat huomioitavat kohdat. Toivon, että tällä keinoin edes yhdestä kohdasta tulee (tietysti vasta ajan mittaan) särytön. Vähintään leposärystä toivon pääseväni. Toisaalta eipä toinen noista tekonivelpolvistakaan ole nykyisin sen enempää kivuton kuin leposärytönkään, joten arpapeliä on lopputulos. Nytkin tuota hiton polvea ja toista lonkkaa juilii siihen tapaan, että tekisi mieli repiä irti koko koipi. Jostain syystä Buranat ja Panadolit on kiellettyjä tältä illalta. Aikaisemmin ei ole ollut tällaista rajoitusta ennen leikkausta.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tämä on ainoa mahdollinen askel tähän kohtaan - mitä ikinä tapahtuukaan. Leikkaus jännittää vain vähän, mutta huominen taksikyyti sitäkin enemmän. Tuleeko se? En tiedä mikä niiden tilanne tällä hetkellä on, mutta sen ainoan kerran, jolloin olen uudistuksen jälkeen kela-taksia tarvinnut - en päässyt määränpäähäni. Kokemus on siis huono, mutta vaihtoehtoakaan ei ole. Lisäksi on tietysti suuri heräämistapahtuma kolmella kellolla. Se on myös toivotaan, toivotaan hommaa. Yhdellä kellolla on viime aikoina usein jäänyt heräämättä, mutta kolme kelloa on tähän saakka riittänyt, joten toivoakseni se on edelleen toimiva taktiikka. Tällä kertaa olisi ensimmäistä kertaa ollut mahdollisuus mennä sairaalaan jo nyt illalla, mutta epävarmuustekijöistä ja aikaisesta lähdöstä huolimatta ajattelin, että kotona on parempi.

Tämän viimeksi kuluneen viikon olen ollut liikkeellä mahdollisimman paljon, vaikka tiedän, ettei asioita voi tehdä varastoon. Viikkoon on kuulunut paitsi fysioterapiaa, allasta ja ulkoilua niin myös ostoksia ja teatteria. Askartelin myös käsityöryhmässä  - välillä sitä yllättyy minkälaista suostuvuutta voi itsestään löytää. Olen ollut epäuskoinen, että voisin tehdä mitään askartelua tai käsityötä näillä käsillä, mutta kun taso pysyy sopivana enkä vaadi itseltään täydellisyyttä enkä liioin hyödyllisyyttä, niin silloin voi löytää uutta. Yleisesti ottaen en halua askarrella hyödytöntä avaimenperää - haluan neuloa villapaidan! Tavoitteet kohoavat usein mahdottomuuksiin, mutta tänä syksynä olen oppinut, että voin katkeamatta taipua punomaan kuteista avaimenperän, vaikkei tarvetta olisikaan. On rentouttavaa puuhastella jotain.

Tänään avustaja oli auttamassa siivouksessa ja paikkojen kunnostuksessa siihen malliin, että pärjäisin mahdollisimman jouhevasti kotiin palattuani. Avustaja tulee tietysti auttamaan myös leikkauksen jälkeen, mutta ei välttämättä paluupäivänä kuitenkaan. Avun osalta tilanne on nyt parempi kuin aiempien leikkausten jälkeen. Tosin kotiinpaluu tarvitsee ehkä hoitaa jollain muulla avulla (eikä se liene ongelma), sillä vaikea on sopia vielä mitään työaikoja avustajalle, kun en tiedä minä päivänä palaudun kotiin. Luultavasti tarvitsen lähiaikoina normaalia enemmän apua. Tähän saakka en ole käyttänyt kaikkia myönnettyjä avustajatunteja, joten siinä on pelivaraa. Mutta huomenna siis leikkaukseen. Palataan näissä merkkeissä myöhemmin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Pre-op: kyynärpään tekonivelleikkaus

Taas on yksi käynti saatu onnellisesti suoritettua. Tällä kerralla siinä oli todella suorituksen tuntua, sillä voimat olivat loppua kesken. Ajoin ensimmäistä kertaa kaularankaleikkauksen jälkeen noin pitkän matkan itse. Sinällään ajaminen sujui runsaammasta liikenteestä ja kaistanvaihdoista huolimatta ilman suuria ongelmia, mutta niska jumiutui täysin. Se aiheutti ankaran päänsäryn ja kivun kallonpohjaan. Ei ollenkaan hyvä alku päivälle. Lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana, koska en tullut ajatelleeksi, että tarvetta voisi olla. Tai ehkä olin taas ikuinen optimisti! Eikä tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun matkavarustus oli heikko.

Ennen aamun valkenemista piti jo lähteä matkaan, joten sain taas muistutuksen siitä miten raskasta näillä silmillä on ajaa pimeällä. Yhtään ei auttanut sateesta kiiltävässä syyspimeässä ilman valoja ja heijastimia kulkevat kanssaihmiset. En ole pitkään aikaan ollut liikkeellä aamun menoliikenteessä enkä tosiaan muistanut miten villi meno silloin vallitsee. Päivä koitti kuitenkin melko nopeasti, mutta palautuipa taas mieleen miksi pyrin mahdollisuuksien mukaan välttämään pimeällä ajoa. Onneksi päivät on vielä niin pitkiä, että ehdin takaisin ennen iltahämärää, mutta taisin olla matkoineen kaikkineen lähes kahdeksan tuntia reissussa.

Monipuolinen käynti. Ensin otettiin röntgenkuvia keuhkoista, ja sitten mittatikkujen kanssa kyynärpäästä. Jälleen kerran näyteltiin aina toistuva hassu näytelmä siitä miten kuvat saadaan otettua, kun en ylety ottamaan kiinni ohjeistetuista kahvoista tai pysty ojentamaan kyynärpäätä niin, että kuvat saataisiin otettua protokollan mukaan. Tällä kerralla lisänä vielä kaularanka: ”käännä pää tuonne pois päin”, sanottiin. ”En minä voi kun niska on luudutettu”, puolustelin tottelemattomuuttani. Aina väännellään, käännellään ja ihmetellään.

Hyvä juttu oli, että keuhkokuva oli tammikuuhun verraten hyvä. Silloin sisäänhengitys oli keuhkoveritulpan takia vajaa, mutta nyt siis sillä saralla kaikki paremmin. Siitä huolimatta sain myöhemmin ohjeeksi tehdä vesi-PEP puhalluksia tämä jäljellä oleva aika ennen leikkausta, jotta keuhkot olisivat mahdollisimman vahvat kestämään leikkauksen tuoman rasituksen. Eipä puhaltelusta ole paljoa vaivaa; jos ei hyötyä niin tuskin haittaakaan. Jo nyt tehtiin myös päätös siitä, että leikkauksen jälkeen aloitetaan verenohennus, vaikka se ei automaattisesti ole enää tapana. Eihän sitä aloitettu kaularankaleikkauksenkaan jälkeen (ennen tulppaa), vaikka makasin muutaman päivän lähes liikkumattomana. Välillä tuntuu, että säästetään vääristä kohdista. Tällä kertaa keuhko-ongelmat halutaan ilmeisesti välttää kaikin keinoin, ja hyvä niin.

Kuvien jälkeen tapasin ajoillaan sairaanhoitajan, toimintaterapeutin, anestesialääkärin ja leikkaavan ortopedin. Näistä viimeksi mainittu oli myöhässä pitkälti toista tuntia, joten se venytti käyntini mittaa, mutta näissä piireissä niin on melko usein ollut. Muuten ortopedin aika oli vähän niin kuin uudelleen leikkaustarpeen arvioiva käynti. Tuli mieleen, että tämä vaihe on jo ohitettu, mutta ilmeisesti leikkauksen yllättävä siirto toiselle vastuualueelle (reumaortopediaan) aiheutti tällaisen kuvion. Oikeastaan ensimmäisen kerran törmäsin ikäkysymykseen tekonivelien yhteydessä. Sanottiin, että me emme mielellään laita näin nuorille tekoniveliä. Hyvä kuitenkin, että osataan ajatella myös boksin ulkopuolelta. Totuus on, että kaikki eivät millään mahdu samaan kaavaan.

Anestesian muodoksi voi tulla joko nukutus tai puudutus. Molempiin mahdollisuuksiin kehotettiin varautumaan. Laji selviää vasta määräpäivänä vuorossa olevan anestesialääkärin arvion perusteella. Todennäköisemmin silti jälkimmäinen vaihtoehto eli soliskuopasta tehty johtopuudutus yhdistettynä johonkin elämän mukavaksi tekevään rauhoittavaan valmisteeseen, sillä kaularangan jäykistyksen takia nukutuksessa edessä olisi mahdollisesti vaikea intubaatio. Se on kirjattu tietoihini merkittävänä riskitekijänä. Mieluiten olisin hereillä ilman rauhoittavia, paitsi jos leikkausasento on kivulias tai muuten hankala. Tai jos ahdistun kuulemattomuuteni vuoksi. Eli jos kylkiasennossa ainoa kuuleva korvani menee peittoon, niin tilanne on kamala. Ihmisillä on joka tapauksessa taipumus puhua, kysellä ja antaa komentoja, vaikka olisi etukäteen todettu, että en kuule.

Näillä tiedoin leikkaus tehdään ajallaan, mutta on olemassa mahdollisuus, että sitä joudutaan siirtämään joillakin viikoilla eteenpäin. Kuvien perusteella ei ollut vielä käynnin aikana varmaa, että voiko minulle laitettava saranaproteesi olla ns. hyllytavaraa. Luut ovat jotenkin kaartuneet ja ortopedin mukaan on olemassa riski siitä, ettei luumateriaali olisi parasta mahdollista, joten kaikin puolin sopiva kalusto pitäisi olla. Asia meni siis vielä laajempaan pohdintaan, ja jos päätetään, että on hankittava yksilöllinen proteesi, niin sitten leikkaus siirtyy, sillä sen saamiseen ei ilmeisesti ole riittävästi aikaa suhteessa nykyiseen aikatauluun. "Vaikea leikkaus, mutta kyllä sen siihen saa", näin sanottiin. Luulenpa, että sitä uskalletaan lähteä leikkaamaan vain siksi, että kyseessä on jo nyt vähän käytössä oleva apukäsi, jolla ei ole jatkossakaan tarkoitus tehdä mitään raskasta työtä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Turhan huoleton


Kyynärpään tekonivelleikkaus lähestyy vauhdilla enkä osaa suhtautua siihen riittävällä vakavuudella. On jotenkin sellainen hullu tunne siitä, että se on vaan sinne ja pois tapahtuma - niinkuin hampaan paikkaus tai muu vastaava. Järjellä hyvin ymmärrän, että kyseessä on merkittävän suuruinen leikkaus, jossa toden totta on riskinsä, mutta silti se tuntuu vaan niin pieneltä verrattuna kaularankaleikkaukseen. Hullu ajatuskulku menee vieläpä niin, että koska selvisin edellisestä leikkauksesta, niin kerrassaan mikään ei voi nytkään mennä vikaan. Järki kyllä kertoo tässäkin kohdassa, ettei alkuvuoden leikkauksesta selviäminen antanut minulle mitään ylimääräistä haarniskaa kaikkia leikkauskomplikaatioita vastaan, mutta tunne on silti huoleton.

Kokemus on osoittanut, että jos suhtaudun asioihin välinpitämättömän huolettomasti, niin usein juuri silloin olen henkisesti tai fyysisesti suurimmassa vaarassa kompastua huolettomuuteeni. Asiat jotka voivat mennä pieleen myös menevät usein pieleen. Niinpä vakaa yritykseni on nyt napsauttaa vaarantajukytkin päälle ja puntaroida kykyäni sopeutua ja suhtautua mahdollisiin ongelmiin. Suurimmat riskit liittyvät mielestäni toipumiseen ja käden suoristumiseen. Mielessä on käynyt myös mahdolliset hermo-ongelmat - lähinnä se, että joutuuko hermot käden suoristuessa jonkunlaiseen venytykseen. Polvien tekonivelleikkauksessa näin kävi. Ensimmäisen puolen vuoden ajan se aiheutti merkittävän osan kaikista leikkauksen jälkeisistä kivuista, ja senkin jälkeen seuraukset ovat edelleen jatkuvana (joskin siedettävänä) vaivana.

Toinen mielessäni ajoittain piipahtava huoli liittyy olkapäähän. Se on viimeaikoina ollut usein särkyinen ja tämän tästä sijoiltaan. Mietin, että miten sen kanssa voi pärjätä välittömästi leikkauksen jälkeen, jos ja kun se menee silloinkin sijoiltaan. Käden laaja liikuttelu on varmasti kivuliasta ja mahdollisesti jopa kiellettyä, joten miten ihmeessä saan napsautettua olkapään takaisin paikoilleen. Jo pelkästään leikkausasento tulee olemaan sellainen, että kenties jopa molemmat olkapäät menevät jo siinä kohdin sijoiltaan, ja mitenköhän ne sitten reagoi, jos se tilanne jatkuu niin on koko leikkauksen keston. Auts! Myös muiden nivelten suotuisan asennon säilyminen on tärkeää leikkauksen ajan. Olkapäiden lisäksi mieleen tulee erityisesti niska, joka jälleen (ja edelleen) klonksuu tämän tästä. Kunpa ei nyt vaan sattuisi mitään.

Ennen kaikkea toivon, että tällä kertaa vältyn näköhäriöiltä, keuhkopöhöltä kavereineen, ja veritulpankin haluaisin välttää. Ymmärrän noiden mainittujen pohjalta liiankin hyvin, että yllättäviä asioita voi sattua, mutta ei minulle mitään pelkoja noista ole jäänyt. Täytyyhän valon joskus osua risukasaankin! Siispä menen tulevalla viikolla rennoin mielin leikkaukseen valmistavalle käynnille. Kenties tiedän sen jälkeen asioista enemmän, vaikka oikeastaan leikkausajan mukana tulleet ohjeet olivat kuvaavat ja selkeät. Ehkä parhaat kirjalliset ohjeet mitä olen nähnyt. Kunpa asiat hoidettaisiin aina näin, sillä tieto ei suinkaan ainakaan tässä tapauksessa lisää tuskaa vaan se yksinkertaisesti lievittää stressiä eikä tarvitse sitten itse kaivella tietoja ties mistä epämääräisistä lähteistä. Vaikka tietysti olen sen tehnyt jo aikaa sitten, mutta kuitenkin.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Elon ilo ja kurjuus


Tähän viikkoon on sisältynyt mietteitä sekä elon iloista että sen kurjuudesta. On ollut arkea ja juhlaa. Kipuja ja hyviä hetkiä. Koko kirjo yhteen viikkoon. Mikä sopisikaan paremmin kaiken taustalle kuin lokakuinen vesisade (joka uitti minut rientäessäni altaalta pyörällä kohti kotia) tai toisaalta kävelyä siivittänyt lämpimän aurinkoinen ja värikäs syyspäivä. Viikko on ollut vaihteleva kuin elämä itse. Ajattelen elämäni olevan karkeasti arvioiden puolen välin etapissa. Voihan se tietysti olla jossain ihan muussakin vaiheessa. Jäljellä olevan oletetun ajan määrä saa kuitenkin katsomaan nykyistä tilannetta vakavana. Tulevaisuus ei näytä kovin lupaavalta. Ei oikein missään valossa. Silti on edelleen jaksettava ottaa kuntouttavia askelia eteenpäin. On uskottava siihen, että ne on hyödyksi, vaikkei se juuri siinä hetkessä siltä vaikuttaisikaan.

Toisaalta, käsittämättömän äkkiä tämä ensimmäinen elon puolikas on mennyt. Muistan hyvin erilaisia tapauksia kaukaa elämän varrelta - melkein kuin eilispäivän. Hämmästyttävän pieniä ja merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia on jäänyt mieleen. Mietin, että miksi juuri niistä on jäänyt muistijälki. Vasta viimeksi kuluneet vuodet on opettaneet arvostamaan pieniä asioita ja hetkiä. Ennen kaikkea sitä päivää, jolloin olo on hyvä. Elämän iloiksi on muodostuneet sekä ihmiset että elämykset. Niihin haluan jatkossa keskittyä enemmän, sillä omistaminen tai tavarapaljous ei ole tärkeää. En edes halua haalia ympärilleni turhaa tavaraa. Silti sitä tosiasiassa kerääntyy nurkkiin, joten kehittymisen varaa on tässä kohdassa vielä runsaasti. Joka tapauksessa nämä pohdinnat on selkiyttäneet sitä mihin suuntaan haluan elämässäni askeleita ottaa.

Kuntouttaviin askeleisiin liittyen myös fysioterapiassa puhaltavat uudet tuulet. Se tarkoittaa sitä, että minun on jatkossa tehtävä enemmän harjoitteita kotona. Pelkkä ulkoilu ei sittenkään riitä, vaikka olin antautunut moisen luulon valtaan! Keskivartalon vahvistaminen on noussut pääosaan. Sen hyvä hallinta toisi ehkä lisää vakautta ja luontevuutta myös kävelyyn. Oikea puolisko on osoittautunut varsinkin lonkan ja selän osalta selvästi heikommaksi, joten työsarkaa riittää. Kävellessä minulla on usein tunne siitä, että kaadun sivulle päin. Ihan niin kuin ranka taipuisi. Tai ei se edes ole ”ihan niin kuin” vaan rankahan todella taipuu skolioosin vuoksi juuri siihen suuntaan. Siinä on tosin kyse rakenteellisesta viasta, joten se ei harjoittelemalla häviä, mutta kenties selän lihaksiin voi silti saada tasapainoa. Eikä kotijumppa ainakaan välineiden puutteeseen kaadu.


Tulevalla viikolla aloitetaan valmistelut kohti leikkausta. Tässä vaiheessa tarkastellaan leikkauskelpoisuutta laboratoriokokeiden ja sydänfilmin muodossa. Tulossa on tähän saakka kaikista leikkauksista tarkin seula. Se vähän hämmästyttää, sillä leikkauksesta ei ole tulossa mitenkään suurempi kuin aiemmat. Ilmeisesti osastokohtaisista eroista on kyse. Muutenkin täytyy alkaa suunnitella pärjäämisen kannalta tärkeitä muutoksia kotiin, jotta arki sujuisi jollain tavalla toipilasaikana, vaikka olen enimmäkseen vailla apua ja ainakin vähän aikaa lähes yksikätinen. Yllättäviäkin ongelmia saattaa tulla vastaan. Silloin vaaditaan sekä kekseliäisyyttä että pitkää pinnaa. Varsinkin jälkimmäisen saavuttamiseen tarvitsen vielä paljon harjoitusta.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Alakuloinen vaikutelma


"Vaikutat jotenkin latistuneelta. Alakuloiselta. Oletko saanut nukutuksi?" Itse en huomannut olossani mitään poikkeavaa - en ennen kuin asia tuli puheeksi. Siihen saakka mielsin oloni jokseenkin tavanomaiseksi. Oikeastaan kunnolla tietoisuuteen epätavallisuus sinkoutui vasta sitten kun olin jo lähtenyt vastaanotolta. Oloni oli tosiaan oudon hengetön ja uupunut, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla väsynyt, että olisin halunnut nukkua. Olin sitä paitsi nukkunut edelliset yöt varsin kohtalaisesti. En tuntenut oloani millään tavalla ahdistuneeksi tai masentuneeksi, mutta kaikki ei kuitenkaan tuntunut olevan ihan kohdallaankaan.

Olen käynyt kesästä lähtien psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla sopivin väliajoin. Lääkäri suositteli sitä viime keväänä. Toistipa vielä ohjeensa uudelleen kun en ollut toiminut asian tiimoilta. Pari kuukautta minulta (vain) kului asian miettimiseen, mutta sitten päätin ylittää sen kynnyksen, jonka ajanvaraus tuotti. Mieliala oli todella koetuksella erityisesti loppukeväällä. En usko, että olisin suosituksista huolimatta varannut aikaa ilman, että vointini tuntui sitä vaativan. Sekä kaularankaleikkaus että siitä toipuminen oli, näin jälkikäteen ajateltuna, aika rankka kokemus. Sen jälkeen kun aloin käydä vastaanotolla, niin olen jaksanut keskimäärin selvästi paremmin. Siihen on tosin muitakin syitä, mutta pelkästään jo ajan varaaminen oli askel parempaan, sillä siinä kohdassa myönsin itselleni, että voimat on loppumassa, ja että tarvitsen apua.

Toisella käyntikerralla täytettiin masennuskysely, mutta sen perusteella ei voitu sellaista tulkintaa tehdä, että minua varsinaisesti masennus vaivaisi. Siitä kyllä kävi ilmi kohtia, jotka täsmää masennuksen oireisiin, mutta kohdaltani ne johtunevat pitkään jatkuneesta epävarmasta tilanteesta, stressistä ja ylipäätään hankalasta elämäntilanteesta. Olisi ehkä oudompaa, jos viisi vuotta jatkunut pyöritys (jonotukset, tutkimukset, leikkaukset, toipumiset) ja uusiin rajoitteisiin sopeutuminen ei olisi tehnyt mitään vaikutusta. Käyntejä on toistaiseksi jatkettu, sillä se tarjoaa minulle sellaista psykososiaalista tukea, joka hoidostani on puuttunut. Tuleva leikkaus toipumisineen ja rajoitteineen on taas yksi ns. vaaranpaikka mielialan kannalta, joten kaikki tuki siitä suosta rämpimiseen on eduksi.

Mutta palatakseni vielä tämän viikon käyntiin, josta vaikutelma oli alakuloinen. Mietin asiaa, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kyse on yksinkertaisesti kivusta. Sitä oli niskassa, selässä ja kädessä. Myös lonkkaluu on ollut oudon arka - (perusteetta) uskon, että ruuvit aiheuttavat siellä häiriötä. Joka tapauksessa, kehoa särki jäytävällä tavalla useasta kohdasta. Takana oli jo päiviä kestänyt särkyputki. Jossain vaiheessa siitäkin olotilasta tulee tavanomainen, mutta aika usein kipujen edessä minusta tosiaan tulee hiljainen ja hidastanut. Latistunut. Se on tavallaan nöyrtymistä kivun edessä. Täytyy vaan olla tarpeeksi hiljaa, niin hiljaa, ettei kipu enää huomaisi minua ja menisi sitten pois. Toinen vaihtoehto on painaa täysillä eteenpäin, niin lujaa, ettei kipu pysy perässä. Se voi toimia vähän aikaa, mutta aina se saa kiinni eikä auta muu kuin sen seurassa oleilu kunnes helpottaa.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Vastakarvainen mieli


Olen toisinaan haitallisesti vastakarvainen. Se pätee, ja on pätenyt jo pitkään mm. suostumuksen puutteeseen käyttää säännöllistä lääkitystä tai kieltäytymisenä käyttää tarvitsemiani silmälaseja. Kevään jälkeen olen käyttänyt laseja niin vähän, että viimeviikkoisella tarkistuskäynnillä ei pystytty tekemään lisäkorjausta kaukolaseihin. Ups. Huomaan ihmisten kulkevan lasiensa kanssa huolettoman oloisesti, mutta minä pidän omiani kiusallisen hankalina ja vaivalloisina käyttää. Koko ajan niitä joutuu tuuppimaan takaisin paikoilleen. Onkohan siihen jotain kikkoja? Öh, tippa liimaa nenän pieleen vai pitäisikö sankoihin virittää varmasti-käyttöä-lisäävä kuminauha? Ajatus siitä, ettei laseista voi koskaan päästä eroon aiheuttaa vastakarvan. Myös se epäkäytännöllisyys, että tarvitsen sekä kauko- että lähilasit eikä monitehot tule kyseeseen saa mielen vastustamaan laseja. Se tarkoittaa jatkuvaa lasirallia.

Tavallaan pärjään ilman laseja - sehän tällaisen vastustelun mahdollistaa. Sitten kun laitan lasit, niin huomaan yksityiskohtia ja näen selvästi rauhallisemman ympäristön. Ihmettelen silloin, että miksi haluan katsella kaiket päivät levotonta suhmuraa? Kyse on tapauksessani näöntarkkuutta enemmän silmien asemoinnista. Lasit pakottaa katsetta suuntautumaan oikein, vaikka korjaukset on vielä kaukana niistä korjauksista, jotka tarvitsisin. Lukulaseja käytän aina, sillä ne oikeasti mahdollistaa lukemisen tasollaan. Niiden kanssa on käynyt juuri niin kuin pelkään kaukolasien kanssa käyvän: Kun niitä kerran alkaa säännöllisesti käyttää niin sitten ei enää ilman pärjää. Liikkuessa lasit on kauhean epäkäytännölliset. Kasvojeni muoto (myös tämän alueen luustodysplasia) vaikuttanee osaltaan siihen, että paikallaan pysyviä laseja ei tunnu löytyvän.

Olen nyt kuitenkin päättänyt parantaa tapani. Päättänyt kehittyä ihmisenä sen hitusen, että lasien käytöstä tulee osa minua. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että tarvitsen lasit koko loppuelämän eikä elämää yhtään helpota se, että parhaaseen mahdolliseen korjaukseen pääsy vie vastusteluni takia taas ainakin puoli vuotta enemmän aikaa. Säännölliseen lääkitykseen sen sijaan en ole vieläkään valmis. Käytän lääkkeitä arviolta yli puolena päivistä, ja aina aika ajoin tilanne aaltoilee sillä lailla huonoksi, että mietin sitä, että joku säännöllinen lääkitys ehkä tasoittelisi noita aaltoja vähän. Vaihtoehdot on vaan niin huonoja. Aina kun käytän tulehduskipulääkkeitä kuurina, niin huomaan sen vaikutuksen merkittäväksi. Niillä on kuitenkin niin paljon nurjia puolia pitkäaikaisessa käytössä (varsinkin kun kärsin jo refluksivaivoista), että siihen en ihan kevyesti lähde.

Pientä vastakarvaa tuntuu aiheuttavan tänä vuonna myös syksyn vääjäämätön pimeys. Oikeastaan tykkään syksystä, mutta siltikin sitä jotenkin kauhulla laittaa jo alkuillasta valoa lamppuun. Tuntuu, että muutos valosta varjoon on tapahtunut niin äkkiseltään. Ainako syys-lokakuunvaihde on ollut näin pimeä? Tietysti se on, mutta paljon vaikuttaa myös vallitseva säätila. Täytyy taas karaistua kestämään pimeitä iltoja ja löytää niiden hyvät puolet. Kävelylle olosuhteet on onneksi oivalliset. Hyvin tässä ehtii, sillä leikkaukseen on aikaa vielä (tai enää) n. kuukausi. Siihen liittyen tähän kuuhun tulee jotain merkintöjä kalenteriin, mutta muuten lokakuusta näyttäisi tulevan suhteellisen hiljainen. Fysioterapia tosin jatkuu aivan leikkaukseen asti kuten myös sopivaksi katsotut psykososiaaliset palvelut.

torstai 27. syyskuuta 2018

Jotain hyvää


Päivä päivältä väsyttää yhä enemmän. Viime viikonlopun menot jaksoin hyvin. Niin hyvin, että olen siitä yllättynyt. Ehkä on tosiaan niin, että kun on tarpeeksi kivaa ja mielekästä tekemistä, niin kivut ja vaivat voi hetkeksi siirtää taka-alalle. Kipulääkkeitä en tarvinnut normaalia enempää eikä ollut tarvetta myöskään nojailla kävelykeppiin. Sen sijaan kävelysauvat auttoivat pitämään tasapainoa kävellessä. Koko tämä viikko on jatkunut melko toiminnallisena eikä ole ollut aikaa pysähdellä. Vielä pitäisi jaksaa pari päivää. Tänään hammasasioita ja huomenna näöntarkistusta, mutta sitten on saatava levätä. Eilinen fysioterapia sai kivut valloilleen. Koskaan ei voi tietää mitä toimintaa kestän ja mitä en. Ehkä kyse on kokonaiskuormasta eikä siitä fysioterapia olisi haitaksi.

Matka Kolille täytti ne odotukset joita olin sille asettanut. Fysiikan kannalta korkeuserot alkoivat olla aivan siinä mahdollisuuksien rajoilla eikä mikään vaativampi maasto olisi tullut kysymykseen. Varsinkin useita jyrkkiä portaita kerrallaan alas on tuskaa, vaarallista ja osin mahdotonta. Itse Ukko-Kolin saavuttaminen oli kuitenkin tehty sillä lailla helpoksi, että sinne vei portaiden lisäksi vähän pidemmän matkan kautta kuljettava tasainen polku, joka tosin oli sekin minulle melko jyrkkä, mutta askel kerrallaan matka taittui. Alaspäin oli vaikeampaa myös polkua pitkin. Ihan viimeinen osuus Ukon laelle koostui portaista, jotka kiipeilin hieman riskillä ylös, suomatta ajatustakaan sille, miten sieltä pääsee pois. Halusin vaan niin kovin päästä näkemään sen maiseman, jonka vuoksi sinne lähdettiin. (Ylin kuva: Minä, aamuaurinko ja Ukko-Koli. Kuvaaja: J. S. )

Aamuaurinko nousi Pielisen takaa eikä Ukon laella (ihme kyllä) ollut kovin montaa muuta ihmistä. Edellisenä päivänä ihmisiä oli alueella melkein ruuhkaksi asti. Alueen maisemat teki vaikutuksen, vaikka joutui taistelemaan tilastaan ja ihmisten runsaus sai aikaan hieman turistirysämäisen tuntemuksen. Maisema oli kuitenkin aito. Aamun rauhassa ja hiljaisuudessa tunnelma oli toisenlainen. Ihan hetkeksi unohtui kaikki suorittaminen, kuvaaminen ja muu toiminta, kun jäin ajatuksettomasti ja sanattomasti katsomaan kauneutta. Ilman muuta yksi hienoimmista yksittäisistä hetkistä elämässäni. Todellinen hetki pään nollausta, jota ei joutunut pakonomaisesti tavoittelemaan.

Teimme myös lyhyen patikoinnin maastossa. Polun alku oli tosi haastava ja ajattelin jo, ettei siitä mitään tule, että on liian vaarallista minun jatkaa. Hiljakseen maasto vähän helpottui, mutta tarkkana sai olla joka askeleella. Lopulta pääsimme ihan kivasti eteenpäin sellaiselle alueelle jossa ihmisiä ei koko aikaa tullut vastaan. Ympärillä aina rauhoittava metsä ja puiden lomasta kauniina pilkottava järvi. Alkupuolella matkaa kun äimistelin polun vaikeutta, meidät ohitti perhe, jonka ehkä kaksivuotias lapsi käppäili reippaasti omin koivin ja etääntyi äkkiä kauas näkymättömiin. Siinä kohdassa oli pakko miettiä uudelleen, että mikäs tasoinen maasto tässä nyt onkaan kyseessä. Tosiasiassa ei varmaan kovin haastava normaalille ihmiselle, mutta itse jouduin varomaan polvia koko ajan, sillä tiesin, että jos niille käy edes joku pieni vääntö, niin matka päättyy. Kaatumista en uskaltanut edes ajatella.


Luultavasti paikalla olisi voinut viihtyä pari päivää lisää, mutta aikataulu oli tiivis ja armoton. Automatka oli kyllä pitkä istua enkä olisi sitä ikinä pystynyt ajamaan itse. Sopivilla tauotuksilla kilometri toisensa jälkeen taittui. Matkalla piipahdettiin mm. Kuopion Puijon tornissa, ja elämän kantamana ja erinäisten sattumien summana kahviteltiin myös Heinävedellä Valamon luostarissa.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Pystytäänkö me tähän?


Tänään on (vakain tuumin ja täysissä järjissä) tarkoitus lähteä tavoittelemaan yhtä pientä unelmaa. Reissun toteutuskelpoisuutta olen miettinyt jo pitkään, mutta kaikkia palasia pyöriteltyäni olen aina tullut siihen loppupäätelmään, ettei se onnistu. Jossain vaiheessa kesää tämä kuitenkin kiteytyi oikeaksi suunnitelmaksi. Yksin en lähtisi enkä pystyisikään siihen, mutta seurassa mahdollisesti ja toivottavasti kyllä. Viikkoa ennen h-hetkeä seuralainen vähän epäröi, sillä ne, joille hän suunnitelmasta oli kertonut, olivat sen hulluksi suunnitelmaksi todenneet. Lähinnä kai matkan mittaan ja aikatauluun liittyen. Niinpä sain viestin: "Pystytäänkö me tähän? Rehellisesti?"

Rehellisesti vastasin, että järki sanoo, että siitä tulee raskas reissu, mutta oikeasti en ole miettinyt sitä ollenkaan siltä kannalta, että se epäonnistuisi. Kerroin, että olen lähdössä matkaan onnistumisen ja positiivisuuden hengessä. Sittemmin nuo sanat pysäyttivät. Jaa, että minäkö en mieti asian negatiivisia puolia ja mahdollisia vaikeuksia. Kylläpä on nyt aikoihin eletty. Toisaalta, minulla on usko siihen, että seuralainen, pystyvänä ihmisenä, osaa ratkaista sellaisia tilanteita, joista minä tekisin itselleni ongelman jo etukäteen. Kokonaisuudesta ajattelen, että tämä on minulle ainutkertainen tilaisuus toteuttaa mitään tällaista, sillä en usko, että liikuntakykyni tulee säilymään edes tällä tasolla kovin kauaa, eikä se ihan varmasti tästä ainakaan parane, joten sitä on turha jäädä odottamaan.

Faktahan on, että liikkumiskyvystäni ei koskaan tiedä. Kävely voi millä tahansa hetkellä päättyä sijoiltaanmenoon jossain kohdin. Kaikki hyvin nyt ei tarkoita sitä, että niin olisi kolme sekuntia myöhemmin. Sitten on vielä oikean polven pitkään jatkunut vaiva - se on parhaimmillaan kiusa ja pahimmillaan iso haitta. Suoranainen estekin joskus. Nämä on tietysti huomioitava liikkumista edellyttävää suunnitelmaa tehtäessä. Mukaan reissuun lähtee siis laaja kirjo kipulääkkeitä, jokin kävelyn apuväline ja joukko muita apuja. Iso rahtunen sietokykyä ja taistelutahtoa ei varmasti ole pahitteeksi. Niillä ei hädässä pitkälle pääse, mutta todennäköisesti sentään jonnekin.

Ehkä en tavoita tätä unelmaani täytenä, mutta yrityksestä se ei jää kiinni. Joka tapauksessa on hienoa matkata lännen tasaisilta mailta läpi Järvi-Suomen, ja nähdä vaihteeksi vähän kumpuilevampaa maisemaa. Matka itsessään on aina ja kaikessa yhtä tärkeä kuin päämäärä. Tässä hetkessä, ennen seuraavaa leikkausta, tilaisuuksiin on tartuttava kaksin käsin. Usein kuulee, ettei ihminen elämäänsä jälkikäteen arvioidessa kadu tehtyjä asioita vaan niitä mitkä jäi tekemättä. Toisinaan kyllä kadun joitain päätöksiäni, mutta en usko, että tulen katumaan tätä, mutta vaikka katuisinkin, niin mitä sitten? Sekin kestetään. Siispä maksunvapautuskortti terveydenhuoltoon taskuun (jos niikseen sattuisi) ja reippaasti matkaan! Kolia kohti.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Kehopositiivinen yksilö

Kuluneen viikon aloituksena olin kuuntelemassa luentoa kehopositiivisuudesta. Se on ollut paljon esillä ainakin vuoden verran, mutta en ole aiheeseen aiemmin perehtynyt. Olen tosin törmännyt siihen jossain blogeissa ja ehkä iltapäivälehden artikkelina sekä siihen liittyneenä kommentointina. Niitä silloin selatessa ajattelin, että hyvä ajatus menee hukkaan ihmisten yksioikoisuudesta. Lähinnä keskustelu valui tasolle, että saako nyt olla positiivisuuden hengessä hyväksytysti lihava. Ajatuksena kehopositiivisuus on mielenkiintoinen ja tavoiteltava. Oli pieni pettymys, että luento lähes kokonaan keskittyi sekin lihavuuteen ja painoon, vaikka mahdollisuuksia laajempaan kulmaan olisi.

Ohimennen kyllä mainittiin, ettei kyseessä ole pelkkä painoon liittyvä käsite, mutta tuota muuta ei sitten kuitenkaan tuotu mitenkään esiin. Minusta se olisi erinomainen työkalu vammaisuuden tai muun fyysisen poikkeavuuden hyväksymiseen. Jos kaikenlaiset kehot oikeasti hyväksyttäisiin, niin ihminen pääsisi näyttämään kykynsä eikä tuomittaisi pelkän ulkonäön perusteella, mutta se ei pelkästään auta, että yksilö suhtautuu omaan kehoonsa positiivisesti hyväksyen, vaan sen tulisi olla yleisempää positiivista suhtautumista sekä omaan että muiden erilaisuuteen. Tässä ajassa, jossa kaunis kuva on painava sana, se on vaan niin kaukana todellisuudesta.

Kehopositiivisuus on kaukana myös minun todellisuudestani, mutta olen sentään kehittynyt suoranaisesta inhosta lempeään sietämiseen. On ollut aika, jolloin en ole pystynyt katsomaan itseäni peilistä värähtämättä tai jos olen yllättäen kohdannut peilikuvani, niin pelästynyt sitä. Kyllä kiistatta toivoisin näyttäväni myös tänä päivänä joltain muulta kuin oppikirjaesimerkiltä sairaudestani. Edelleen minulla on taipumus ajautua nurkkiin ja toivoa ettei kukaan katso ihmetellen outoja piirteitäni. Silti ne huomataan ja niitä kommentoidaan, ja pelkästään niiden perusteella tehdään myös johtopäätöksiä minusta. Ehkä silti huomaan vähän kehitystä tuossakin. Minulle on ihan viime aikoina tullut asennetta siihen, että tällainen olen, kestäkää erilaisuus!

Hyvä näitä on välillä miettiä ja kyseenalaistaa. Ehkä vielä jonakin päivänä olen kehopositiivinen. Vielä nyt voimat kuluvat enemmän kehon aiheuttamiin käytännön ongelmiin. Luennolla istuessa ja myös viime viikolla teatterissa kävi ilmi, että paikallaan istumisesta on tullut minulle hankalaa. Käsieni nivelet menevät sijoiltaan jatkuvalla syötöllä. Olen ihan varma, että tällaista ongelmaa ei ole aikaisemmin ollut. Hereillä ollessa olen melkein koko ajan jonkunlaisessa liikkeessä. Istuessa ja miksei jopa unta odotellessa täytyy koko ajan muuttaa asentoa kun se käy hetkessä epämukavaksi. Samoin on tullut lisää kohteita sijoiltaamenoihin. Näistä esimerkkinä ranne ja nilkka, jotka ovat aina olleet varsin mobiilit, mutta varsinaisia spontaaneja (ilman mitään syytä tapahtuvia) sijoiltaanmenoja niissä ei ole ollut.

Muutenkin viime ajat on taas tullut otettua mittaa kivuista. Ilmeisesti kyseessä on perinteinen ja jokasyksyinen ilmiö. Pääasiassa kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoastaan niskassa ja kallonpohjassa tuntuva kipu tuntuu erilaiselta kuin ennen, mutta eipä niskassa ole ruuveja, tankoja ja koukkuja aiempina syksyinä ollutkaan. Kenties syksy ei tosin ole tähän vaivaan syyllinen vaan niska on tavanomaista enemmän jumissa, mutta ilkeästi se vihloo (taas) yläniskasta kohti korvia ja ohimoita jo pienehköstä yrityksestä kääntää päätä. Usein se menee niin, että kun käännän päätä oikealle, niin vihlaisu tuntuu vasemmalla puolella ja päinvastoin. Siinäpä taas ihmettelyn aihetta. Sen sijaan vasen kyynärpää on onneksi palannut entiseksi huonokseen. Se ilahduttaa tässä vaiheessa, sillä silloin pysyy lähellä mielessä, että miksi sille on jotain operaatiota suoritettava.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Päivämäärä on


Leikkauspäivä on nyt tiedossa. Heti helpotti henkistä painetta kun on selvä suunnitelma siitä miten tämä syksy tästä etenee. On hyvä tietää mihin kaikkeen on vielä aikaa. Ehdin saada käyttööni lähes koko ulkoilukauden. Lokakuuhun leikkaus ei siis siihen suunnitellusta ajoituksesta huolimatta ehtinyt, mutta marraskuun alussa sen sitten pitäisi olla. No, marraskuun synkkyydessä joutaakin olla toipilas, sillä mieli on siinä vaiheessa vuotta kuitenkin alamaissa eikä paljosta tekemisestä jää paitsi.

Hieman yllättävästi leposija on varattu reumaortopedian vuodeosastolta ja toinen leikkaavista on uskoakseni reumaortopedi. Minulla ei ole reumaa, joten se vähän yllätti. En keksi sille muuta selitystä kuin sen, että siellä on merkittävää osaamista kyynärpään tekonivelistä, sillä aika vähän niitä kai muille laitetaan. Reumaortopediassa on varmaan muutenkin totuttu näkemään tavanomaisesta poikkeavia niveliä. Tästä ja monista aiemmistakin tapahtumista tulee silti sellainen olo, että olen taas väärässä paikassa. Niin se tietysti onkin, sillä Larsenin syndroomalle ei ole omaa hoitopaikkaa ja silloin tulee tuupatuksi milloin mihinkin. Sellaista on olla harvinaissairas.

Viimeiset viikot olen pohtinut monia yksityiskohtia. Jälleen kerran myös hampaita ja tekoniveliä. Niitä asioita aprikoin jo joskus ennen polvien tekoniveliä, kun ohjeistuksen saaminen aiheesta oli kiven takana. Nytkin asia jäi epäselväksi, vaikka ortopedilta siitä kysyin silloin kun leikkauksesta päätettiin. Leikkausajan myötä asia kuitenkin selvisi ja vielä niinpäin, että hammaslääkärin todistus ja leukakuva (ortopantomogrammi) tarvitaan. Aikaa ei ole sen tiimoilta hukattavaksi, sillä julkisella puolella nämä jutut ei yleensä kauhean nopeasti toimi. Soitin toki ajan heti kun ehdin. Sain ajan (vastaansanomattomasti ja hämmästyksekseni) parin viikon päähän. Se riittää, kunhan vaan mitään hoitoa vaativia tulehduksia ei leuasta tai muusta kalustosta löydy.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Hauskasta harmistukseen


Jo viikon puolivälissä alkoi matka painaa, mutta selvisinpä viikonloppuun. Oli kuntoutustyöryhmää, ostoksia, teatteria, lääkäriaika ja monta muuta. Torstaina oli pakko perua yksi suunnitelma, sillä kaikkeen ei vaan voimavarat riitä. En yleensä halua pakata päiviä näin tiiviiksi vaan pitää olla aikaa levolle, ulkoilulle ja vaikka uimahallille. Ulkoilua ymppäsinkin mukaan tähän viikkoon levon kustannuksella, mutta tiiviin aikataulun kyllä huomasi erityisesti päänsärystä, joka ei ottanut talttuakseen oikein millään lääkkeellä, ja jälleen kerran kadonnut uni puolestaan kertoo minulle stressitason noususta. Leikkausajasta ei edelleenkään ole tietoa - sekin hermostuttaa. Käsitykseni mukaan jotain lisätietoja piti kuulua jo toissa viikolla. Unohdettuko taas?

Uniongelmaan lääkäri kirjoitti melatoniinia. Ehkä se auttaa tai sitten ei. Samalla käynnillä lääkelistaani siistittiin. Se olikin ihan paikallaan, sillä lista sisälsi kolme sivullista erilaisia reseptejä lääkkeistä, joita en enää käytä. Myös polvesta päätettiin ottaa röntgenkuva. Se ei ole ollut kunnossa heinäkuun äkillisen huononemisen jälkeen, vaikka sillä kipua vasten pystyykin tällä hetkellä kävelemään. Tuleepa kuitenkin tarkistettua, ettei siellä mitään isompaa ole vialla. Vertailukuvat eivät ole täällä (terveyskeskuksessa) käytettävissä, joten luultavasti niistä ei voida mitään pientä muutosta havaita. Jos kaikki on kuvan perusteella kunnossa, niin sitten täytyy vaan hyväksyä tilanne. Sitten se on rajoitus muiden joukossa. Rajoitus, jonka asettamiin ehtoihin minun on sovitettava elämäni.

Mitä valvottuihin öihin tulee, niin niistä on tullut vähän viihtyisämpiä sen jälkeen kun aloin aktiivisesti kuunnella äänikirjoja. Välillä tuntuu kuin olisin saanut vanhan harrastukseni takaisin. Oma tilannekin unohtuu hetkeksi, kun vaan on riittävän vetävä kirja. Olkoon vaan pääasiassa kaunokirjallisia teoksia, mutta niistä saa erilaista katsantokantaa asioihin. Olen tosi kiitollinen Celian äänikirjoista. Kirjojen kanssa minusta tulee ahne - kunpa voisin lukea (tai siis kuunnella) ne kaikki. Äänikirjat ovat perinteiseen lukemiseen verraten hieman erilaisia. Vie aina aikaa tottua uuteen lukijaan. Kuuntelu on silkkaa tuskaa, jos lukija ärsyttää, mutta olen oppinut sietämään, ja osahan on aivan loistavia lukijoita.

Mutta nyt muutama sana kuntoutustyöryhmän kokoontumisesta. Aika mitäänsanomaton tapahtuma oli kyseessä. Kymmenisen ihmistä siellä oli paikalla. Minun kuulteni tapaustani ei esitelty (harmillista!), joten minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä tuo joukko tiesi tai oli tietämättä. Käytännössä heillä oli ratkaisuajatus mielessä siinä vaiheessa kun minut haettiin paikalle. Minun tehtäväksi jäi nyökkäillä suostumus suunnitelmalle. Ratkaisu on ammatillinen kuntoutusselvitys, jota minun on hakemuksella Kelasta haettava. Käytännössä se tarkoittaa joltain yksityiseltä palveluntarjoajalta (kuntoutuslaitokselta) haettavaa max. 13 päivää kestävää selvitystä. Fysiatri kirjoittaa sitä varten lausunnon. Juuri nyt tuo ei kuitenkaan ole ajankohtaista tulevan leikkauksen vuoksi. Olen tuon selvityksen kannalla, mutta se tarkoittaa (jälleen kerran) uuden tahon perehtymistä tapaukseeni. Sen jälkeen edetään siellä tehtävän suunnitelman pohjalta. Kaikkiaan päällimmäinen tuntemus on syvä huokaus ja mietteliäs epäluulo.

Mietin sitä, että miten tästä tilanteesta edetään työkykyiseksi. Teatterireissulla kävi niin, että lippuni tipahti kömpelöistä käsistäni lattialle. Yritin nostaa sen ylös, mutta en saanut siitä käsilläni otetta. Joku muu sen sieltä joutui lopulta nostamaan. Olin vähän järkyttynytkin siitä, etten pystynyt tekemään, niin yksinkertaista asiaa. Sain osakseni pari "tasoittelevaa" kommenttia, joten ehkä hämmennykseni näkyi myös ulospäin. Pienistä asioista huomaa asioiden lipuvan huonommaksi.

Teatteri-ilta oli myös kipujen osalta vaikea. Kesken esityksen sekä olka- että kyynärpää menivät sijoiltaan. Yritin niitä vaivihkaa saada paikoilleen, mutta ei se onnistunut. Oli vaan kestettävä sijoiltaanmenon aiheuttamaa jatkuvaa pistävää tunnetta ja kyynärpäästä sormiin säteilevää hermokipua. Myös niskasta oli merkittävää haittaa. En päässyt itse valitsemaan paikkaa. Se sattui olemaan eturivissä ja melkein rivin päässä. Katsoin koko esityksen enemmän tai vähemmän tapahtumien ohi, sillä pääni ei kääntynyt. Käänsin minkä pystyin ja lisänä silmämunat äärilaidassa, mutta sen jälkeen päänsärky oli ihan omaa luokkaansa.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Paluu arkeen


Vuoden värikylläisin aika on alullaan. Valoa, varjoja ja ruskaa katsellessa mieleni lepää. Arki on kuitenkin taas palannut. Tämä viikko päätti muutaman viikon kestäneen hiljaisemman jakson. Tosin tuon hiljaisuuden aikana tehtiin leikkauspäätös koskien kyynärpäätä, joten eipä se aivan silkkaa rauhaa ollut. Tähän viikkoon sisältyi sekä käyntiaika terveydenhoidossa että fysioterapia, joka palasi tauolta uuden fysioterapeutin keralla. Nämä saumakohdat, jossa hoitava tai kuntouttava taho tavalla tai toisella uusiutuu, ovat aina hankalia. Silloin joutuu aloittamaan tarinansa alusta, mutta toisaalta se on myös mahdollisuus ammentaa uudesta tietolähteestä. Aika näyttää, mutta ihan lupaava alku oli kuitenkin. Myös avustajan loma päättyi. Sekin on ihan hyvä asia, sillä avuntarvetta on. Ei kauhean paljon, mutta kuitenkin. Se ei vaan vieläkään tunnu täysin luontevalta, mutta yhä tarpeellisemmaksi avustajan apu käy käden tulevana toipilasaikana.

Olen nyt ehtinyt pari viikkoa totutella ajatukseen taas uudesta leikkauksesta. Aikaa siihen ei ole kovin kauaa, sillä sen alustavasti suunniteltu ajankohta on jo lokakuussa, mutta aikataulu ei ole vielä sen enempää tarkentunut. Olen aloittanut aiheeseen tutustumisen hieman tarkemmin. Ensiksi katsoin kyseisen leikkauksen Youtubesta. Totta kai. Se on kyllä hienoa, että melkein kaikesta löytää materiaalia. Kaularankaleikkausta ennakkokatselin alkuvuodesta kauhunsekaisin tunnelmin (ajattelin, että se on murhaa), mutta kyynärpään tekonivelleikkaus upposi ihan helposti. Rakenteet on kyllä pienet tuossa kohdassa. Saattaa olla yllättävänkin kipeä toipuminen ensimmäisinä päivinä - varsinkin jos turvotusta tulee paljon tai jos kivunhoidossa on ongelmia, niin kuin toisinaan on ollut.

Toisaalta tekonivelessä oleva sarana ei minusta näyttänyt erityisen heikolta. Ei ainakaan siinä videolla käytetyssä mallissa. Oikeastaan ihmettelen varoitteluja siitä, se olisi niin heikko. Ei siihen mahdottomia kuormituksia tule - ei ainakaan minulla, jolla on sijoiltaan menevät olkapäät. Jäin miettimään muita riskejä. Leikkauksesta tai hoitolinjasta on puhuttu jo parin vuoden ajan. Riskejä on käyty läpi, mutta huonosti niitä nyt muistan. Ainakin se on sanottu, että kyynärpään suoristumista ei voi varmaksi luvata. Kyllä se oletettavasti vähän suoristuu, mutta ei välttämättä kokonaan. Muita riskejä en muista. Tähän saakka jokaisesta leikkauksesta on jäänyt tunnoton alue johonkin kohtaan minussa: reisiin, polviin, jalkaterään, niskaan... vieläkö niitä mahtuu lisää? Varsinkin jos sellaisia tulisi sormiin, niin tottuminen olisi hankalaa, vaikka kysymys olisi vain pintatunnosta eikä siitä etteikö niiden hermotus toiminnallisesti olisi kunnossa. Leikkausveteraanina tietysti ymmärrän kaikkiin leikkauksiin liittyvät perusriskit haavainfektioihin yms. liittyen.

Nyt en voi tulevan leikkauksen osalta muuta kuin jäädä odottamaan tarkempaa ajankohtaa, mutta muuten asioita tapahtuu. Tulevalla viikolla on jokaisella päivällä ohjelmaa. Eteen tulee mm. kuntoutustyöryhmä, jonka kokoontumiseen lopulta menen kuin menenkin itse paikalle. Vähän se kärvistää, sillä minulle sanottiin, että siellä saattaa olla kymmenen ihmistä paikalla. Kymmenen ihmistä käsittelemässä minun onnetonta tapaustani! Epämukava ajatus, mutta toisaalta mielellään olen itse kuulemassa mitä puhutaan. Vielä pahempaa olisi, että joukko minua tuntemattomia ihmisiä tekisi jotain päätöksiä tai suosituksia (tai mitä ikinä tekevätkään) minua kuulematta pelkkien vaillinaisten ja virheitä vilisevien papereiden perusteella. Silti, monimutkaisessa asiassa piilee nytkin mahdollisuus väärinymmärryksille. Se kai siinä eniten hirvittää.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Katsaus kaularankaan


Kaularankaleikkauksesta on nyt kulunut noin seitsemän kuukautta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa sen tilanteesta puolivuotisraportti, mutta kaikessa kesän tiimellyksessä se unohtui. Siis raportti ei ranka. Kaularanka on ihan kelvollinen ja sen kanssa voi hyvin elää, mutta se tuntuu koko ajan sillä tavalla, ettei sitä voi unohtaa. Se on jäykkä, niin kuin sen kuuluukin. Hyvä ja huono puoli. Leikkausta en kadu, sillä kaularanka on tukevamman oloinen kuin ennen leikkausta. Se ei enää lukkiudu yllättäen, ja huomasin myös että pään liikkeisiin liitynyt huimaus ja sydämen tykytykset ovat loppuneet. Vihlovien pääkipujen osuus on valahtanut murto-osaan aikaisemmasta ja jatkuva päänsärky on loppunut. Päänsärky on silti edelleen melko usein seurana ja niskan lihakset on ihan jumissa edelleen.

Metallinen hiertävä äänimaailma, joka vielä alkukesällä ajoittain kuului, on loppunut tai ainakaan sitä ei nyt vähään aikaan ole kuulunut. Sen sijaan, jos esim. haukotellessa (tai muuten kitaa aukoessa) pää on vähänkään kallistuneena taakse tai kääntyneenä sivulle, niin yläniskasta sekä kuuluu että tuntuu voimakas klonksaus. Sen voi estää, jos tukee niskaa vaikka kädellä. Hammaslääkärissä käydessäni sain niskan taakse tyynyn, joka mahdollisti niskan kallistuksen ja suun avaamisen. Suu aukeaa nykyisin hieman vähemmän kuin ennen, joten onneksi ei tarvinnut paikkailla mitään. Klonksaus ei ole kivulias, mutta niin epämukava, ettei sitä kuitenkaan halua kokea. Toisinaan se aloittaa kivun, joka on voimakkain paikallisesti yläniskassa ja etenee ikäänkuin aaltomaisena renkaana takaraivoille ja alemmas niskaan ja hartioille.

Äkillisistä ja liian laajoista liikkeistä kaularanka ei edelleenkään tykkää. Niitä sattuu toisinaan eteenkin autolla ajaessa tai ylipäätään liikenteessä. Ne saavat yleensä aikaan nuo harventuneet vihlonnat päässä. Kävellessäkin niin käy toisinaan - varsinkin jos kävelen uupuneena enkä jaksa pitää rangan asentoa riittävän hyvänä. Olen kuitenkin oppinut varovaisemmaksi. Kun on tarvetta pään voimakkaalle kierrolle, niin yllättävän ajatuksettomasti kierto tulee alempaa rangasta. Isommat kierrot jopa vyötäröltä asti. Turvallisuutta uhkaavassa liikennetilanteessa se helposti silti unohtuu. En tiedä miten oudolta kokovartalokierto näyttää ulkopuolisen silmiin, mutta itse olen yllättynyt siitä miten hyvin rajoitukseen on tottunut ja keksinyt siihen korvaavia tapoja.

Toisinaan kuitenkin kohtaan hankalia tilanteita. Niitä tulee ainakin jos joku osoittaa jotain selkäni takana. Sanoen vaikka, että katsoppas kun ulkona on alkanut sataa. Jos istun selkä ikkunan suuntaan, niin mikään nopea vilkaisu taakse ei onnistu edes kohteliaisuussyistä. Näin ollen en edes yritä katsoa. Saatan silloin vaikuttaa siltä, ettei voisi vähempää toisen sanoma kiinnostaa. On myös ollut pakko hyväksyä, ettei tiedä mitä takana tapahtuu. Erään kerran kuulin kävellessä näköpiirin ulkopuolelta juoksuaskelia. Minulle tuli pakottava tarve tietää, että kuka siellä kulkee. Vilkaisu ei tietenkään onnistunut, joten tein ajattelematta äkillisen ja hullulta vaikuttaneen täyskäännöksen. Se aiheutti hämmentävän tilanteen sekä minulle että tuntemattomalle kulkijalle. Sen jälkeen olen pystynyt hillitsemään itseni paremmin.

Arven kehitys

maanantai 20. elokuuta 2018

Päätös kyynärpäästä


Kyynärpäiden tai ylipäätään käsien asia oli ensimmäisessä hoitolinjauksessaan jotakuinkin kaksi vuotta sitten. Silloin päätettiin, että polvien tekonivellys on vuorossa ensin ja vasta sitten palataan käsien asiaan. Se olikin silloin itsestään selvä valinta, sillä olin jo menettänyt kyvyn kävellä ja polvileikkaukseen taisi olla aikaa vain pari viikkoa. Toivuin hitaanlaisesti polvileikkauksista ja käytin kyynärsauvaa (enemmän tai vähemmän) pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Myös seuraavassa tilannekatsauksessa päädyttiin siihen, ettei ole järkevää lähteä vielä leikkaamaan kyynärpäätä. Ei ennen kuin kävely sujuu ja eikä ennen kaikkea, koska tarvitsin aikaa toipumiseen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkikulta oli kai aika ohuissa pitimissä silloin polvileikkauksien jälkeisissä komplikaatioissa. Sittemmin väliin änkesi kaularankaleikkaus aiemmin tänä vuonna, mutta nyt on kyynärpään vuoro. Siihen laitetaan saranallinen tekonivel.

Vaikka vikaa ja oireita on molemmissa kyynärpäissä ja molemmissa olkapäissä, niin vasemman kyynärpään hoitaminen on ainut oikea lähtökohta. Muita korjaillaan, jos korjaillaan, tarpeen mukaan tulevina vuosina. Varmasti tämä nyt tuleva leikkaus kartoittaa mahdollisuuksia ja määrittää niidenkin suuntaa. Käsittääkseni korjausjärjestys olka- ja kyynärpäiden osalta on nimen omaan näin, että ensin kyynärpää ja vasta sitten voidaan joskus korjata olkapäätä. Vasen kyynärpää on oikeaa enemmän viallinen eikä sitä ole enää pitkään aikaan pystynyt käyttämään muuten kuin kevyissä ja lähellä vartaloa suorituissa avustavissa töissä. Siinä on merkittävän suuri ojennusvajaus ja viimeisinä vuosina vaivoina on olleet myös sormiin säteilevä kipuoire ja useat sijoiltaanmenot. Keväällä otettu 3D CT-kuva näytti kyynärpään merkittävän deformiteetin lisäksi myös pieniä kystisia muutoksia.

Jotenkin nurinperisesti tänä kesänä oikea kyynärpää on ollut keskimäärin vasenta kipeämpi (pl. vasemman kyynärpään kipeät sijoiltaanmenot), mutta kivusta huolimatta sitä pystyy ja on ollut pakko käyttää, joten on se oikeasti silti paremmassa kunnossa. Toivon, että sen kuormitus vähenee, jos (leikkauksen onnistuessa) saan vasemman käden paremmin käyttöön ja tekemään omaa osuuttaan. Muutenkin vasen on turvallisempi aloituskohta, sillä olen oikeakätinen. Mutta tietysti kaikessa on riskinsä eikä se tässä tapauksessa ole välttämättä se pienin. Kun lähdetään suoristamaan kyynärpäätä, joka ei ole koskaan ojentunut suoraksi, niin pehmeät kudokset ei välttämättä suostu ihan niin vaan yhteistyöhön. Tekonivelen asentamisen sinällään ei luulisi tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia. Tuo viimeinen on tosin vain minun arveluni asiasta, josta en mitään tiedä.

maanantai 13. elokuuta 2018

Vihdoin vähän aikaa


Oikeastaan ensimmäiseen kertaan koko tähän vuoteen olen voinut ottaa itselleni aikaa olla rauhassa. Ihan tarkoituksella laitoin fysioterapian hetkeksi tauolle - sattumoisin samaan aikaan kun avustaja lomailee. Kappas kummaa. Kalenteri on ollut nyt jo toista viikkoa mukavalla tavalla väljä ainakin mitä tulee välttämättömiin menoihin. Jäljelle jääneet on olleet luonteeltaan sosiaalisia tai ainakin vapaaehtoisia. Pidän tätä tapaa sopivana nollauksena ja aikana käydä läpi kaikkia tapahtumia. Se on kummallistakin, että mieleen vasta nyt nousee yksityiskohtia alkuvuoden sairaalareissusta ja toipumisesta. Asioita, joiden käsittelyyn ei ole ollut voimia.

Vihdoin loppui myös verenohennuslääkitys, joten keuhkoveritulpan voin nyt taputella unohduksiin toivottavasti iäksi. Erityisen hyvä puoli on, että lääkityksen loppuminen helpottaa merkittävästi kivunhoitoa. Voin palata normi kuvioon tulehduskipulääkkeiden osalta. Se on hyvä, sillä tällä hetkellä en tarvitse juuri mitään vahvempaa lääkettä. Aloitin heti kuuriluontoisen jakson, sillä vähän siellä ja täällä on meneillään jotain kipuja. Erityisesti käsinivelissä, sormissa ja polvessa. Polven osalta huomasin apua heti, sillä en ole moneen viikkoon päässyt kulkemaan portaita alas vuorotahtiin, mutta nyt muutamat yrittämäni askelmat ovat onnistuneet ilman kipua.

Avustaja on tosiaan lomalla. Se alkaa jo näkyä elinympäristössäni. Olisi ollut mahdollista hakea sijaista, mutta päätin pärjätä ilman. Tarvittaessa saan apua lähipiiristä (on erikseen mainittu, että pyydä jos tarvitset apua), mutta en ole halunnut vaivata. Ajattelen, että voin elää vähän vähemmän siistissäkin ympäristössä nämä viikot. Hiljakseen teen tietysti perusasioita omalla tasollani. Vuosien varrella elämäni on muokkautunut monella tavalla kykyjäni vastaavaksi. Siksi minulla on ollut rajallisesti käyttöä avustajalle, sillä en ole osannut muuttaa elämääni mitenkään enemmän apua vaativaksi, vaikka siihen olisi nyt ollut mahdollisuus. Eli kaikkea ei enää välttämättä tarvitsisi ratkoa siltä pohjalta, että pystykö tekemään jotain vaan avustettuna olisi enemmän mahdollisuuksia. Ehkä joskus tulevaisuudessa osaan tarttua uusiin asioihin.

Pienen irtioton tein viime viikolla kun lähdin pariksi päiväksi ja yöksi maaseudulle. Oli tarpeellista irrottautua hetkeksi myös laitekannastani. Puhelin tietysti oli mukana ja sillähän hoituu aika monet asiat nykypäivänä. En silti pysty esim. kirjoittamaan puhelimella mitään pidempää tekstiä, sillä se on vaivalloista näön takia ja myös siksi, että kädet väsyy nopeasti. Eikä poikkeuksellisen muotoiset sormet (Larsenin syndrooman tuntomerkkeihin kuuluvat cylindrical-shaped fingers ja square-shaped thumbs) oikein toimi pienillä kosketusnäytöillä vaan niillä tulee tökkäistyä aika usein hallitsemattomasti mihin sattuu. Joka tapauksessa pari päivää askeettisissa oloissa sai taas arvostamaan oman kodin mukavuuksia. Toisaalta puulämmitteinen sauna on aina elämys ja yöllä oli ihmeellisen pimeää kaupungin valoihin tottuneelle.