Tähän viikkoon on sisältynyt mietteitä sekä elon iloista että sen kurjuudesta. On ollut arkea ja juhlaa. Kipuja ja hyviä hetkiä. Koko kirjo yhteen viikkoon. Mikä sopisikaan paremmin kaiken taustalle kuin lokakuinen vesisade (joka uitti minut rientäessäni altaalta pyörällä kohti kotia) tai toisaalta kävelyä siivittänyt lämpimän aurinkoinen ja värikäs syyspäivä. Viikko on ollut vaihteleva kuin elämä itse. Ajattelen elämäni olevan karkeasti arvioiden puolen välin etapissa. Voihan se tietysti olla jossain ihan muussakin vaiheessa. Jäljellä olevan oletetun ajan määrä saa kuitenkin katsomaan nykyistä tilannetta vakavana. Tulevaisuus ei näytä kovin lupaavalta. Ei oikein missään valossa. Silti on edelleen jaksettava ottaa kuntouttavia askelia eteenpäin. On uskottava siihen, että ne on hyödyksi, vaikkei se juuri siinä hetkessä siltä vaikuttaisikaan.
Toisaalta, käsittämättömän äkkiä tämä ensimmäinen elon puolikas on mennyt. Muistan hyvin erilaisia tapauksia kaukaa elämän varrelta - melkein kuin eilispäivän. Hämmästyttävän pieniä ja merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia on jäänyt mieleen. Mietin, että miksi juuri niistä on jäänyt muistijälki. Vasta viimeksi kuluneet vuodet on opettaneet arvostamaan pieniä asioita ja hetkiä. Ennen kaikkea sitä päivää, jolloin olo on hyvä. Elämän iloiksi on muodostuneet sekä ihmiset että elämykset. Niihin haluan jatkossa keskittyä enemmän, sillä omistaminen tai tavarapaljous ei ole tärkeää. En edes halua haalia ympärilleni turhaa tavaraa. Silti sitä tosiasiassa kerääntyy nurkkiin, joten kehittymisen varaa on tässä kohdassa vielä runsaasti. Joka tapauksessa nämä pohdinnat on selkiyttäneet sitä mihin suuntaan haluan elämässäni askeleita ottaa.
Kuntouttaviin askeleisiin liittyen myös fysioterapiassa puhaltavat uudet tuulet. Se tarkoittaa sitä, että minun on jatkossa tehtävä enemmän harjoitteita kotona. Pelkkä ulkoilu ei sittenkään riitä, vaikka olin antautunut moisen luulon valtaan! Keskivartalon vahvistaminen on noussut pääosaan. Sen hyvä hallinta toisi ehkä lisää vakautta ja luontevuutta myös kävelyyn. Oikea puolisko on osoittautunut varsinkin lonkan ja selän osalta selvästi heikommaksi, joten työsarkaa riittää. Kävellessä minulla on usein tunne siitä, että kaadun sivulle päin. Ihan niin kuin ranka taipuisi. Tai ei se edes ole ”ihan niin kuin” vaan rankahan todella taipuu skolioosin vuoksi juuri siihen suuntaan. Siinä on tosin kyse rakenteellisesta viasta, joten se ei harjoittelemalla häviä, mutta kenties selän lihaksiin voi silti saada tasapainoa. Eikä kotijumppa ainakaan välineiden puutteeseen kaadu.
Tulevalla viikolla aloitetaan valmistelut kohti leikkausta. Tässä vaiheessa tarkastellaan leikkauskelpoisuutta laboratoriokokeiden ja sydänfilmin muodossa. Tulossa on tähän saakka kaikista leikkauksista tarkin seula. Se vähän hämmästyttää, sillä leikkauksesta ei ole tulossa mitenkään suurempi kuin aiemmat. Ilmeisesti osastokohtaisista eroista on kyse. Muutenkin täytyy alkaa suunnitella pärjäämisen kannalta tärkeitä muutoksia kotiin, jotta arki sujuisi jollain tavalla toipilasaikana, vaikka olen enimmäkseen vailla apua ja ainakin vähän aikaa lähes yksikätinen. Yllättäviäkin ongelmia saattaa tulla vastaan. Silloin vaaditaan sekä kekseliäisyyttä että pitkää pinnaa. Varsinkin jälkimmäisen saavuttamiseen tarvitsen vielä paljon harjoitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti