Leikkauksesta on nyt viikko ja olen edelleen sairaalassa. Kävelyä vain muutamia metrejä kävlytason avulla. En olisi uskonut että voi näin kipeä olla. Tarvitsen apua niin peseytymiseen kuin pukeutumiseenkin. Täältä tie vie johonkin muualle kuin kotiin. Pitkä tie on edessä. Polvet jäykistyvät käytännössä heti kun lopetan liikkeen. Jänteet ja lihakset on olleet niin kippurassa koko elämäni ajan etteivät ne nyt helpolla oikene.
Eikä oikene muutkaan asiat. Eilen kävin silmälääkärillä, jossa todettiin silmieni vauriot pysyviksi. Riittämätön hapen saanti verkkokalvolvoilla. Silmäkuvissa näkyi selvät muutokset. Tämä ilmeisesti liittyy siihen leikkauksen jälkeiseen kehko-ongelmaan ja verenpaineen putoamiseen. Tapahtumin kulku on minule edelleen epäselvä. Leikkaukseen tuo jotenkin liittyy. Muuten on liian suuri sattuma. Näen siis, mutta en tarkasti. Lukeminen ja kirjoittaminen on aikaa vievää ja lähes ylivoimaista. Kirjaimet katoaa ja pomppii. Välkkyy merkillisesti. Ajokieltoa tuli samantien. Nyt saan ilmeisesti sitten totutella elämään myös näkövammaisena.
Asoiden selvittelyeä jatketaan kuukauden päästä. Silloin saanen myös opastusta arjessa seviämiseen uudessa tilanteessa. Silmälääkäri ei ollut ollenkaan toiveikas näön palautumisen suhteen, mutta uskoi, ettei tilanne myöskään enää huononisi. Hapenpuute on tuhonsa tehnyt. Tätä kirjoitan tabletilla. Rasittavaa ja kivuliasta. Toivon, että tietokoneen näyttö olisi parempi. Sitten kun pääsen siihen joskus taas käsiksi. Nyt taitaa vihdoin tulla jotain todellisia hyötyjä kauppakoulussa joskus aikanaan opetetusta kymmensormi järjestelmästä. Aika näyttää, että miten paljon tämä tulee elämääni vaikuttamaan. Vielä nyt en ole oikein sisäistänyt asiaa. On vähän turta olo kaikesta tapahtuneesta.
Tällä hetkellä voin keskittyä vain polviin. Venytellä ja toistaa. Uskoa että polvet vielä suoristuu. Lisäongelman luo tunnoton nilkka ja jalkaterä. Kirurgin mukaan venynyt pohjehermo. Tämän ennuste on kuitenkin hyvä. Aikaa voi siihenkin kulua kuukausia. Sen motoriikka onneksi toimii. Asentotunnon puuttuminen vaikeuttaa toipumista lisää. Kun ei tiedä että milloin on kanta maassa ja missä asennossa. Muuten luulen että suuri osa kivuista tulee lumpioista. Niiden on totuttava uuteen liikkeeseen eivätkä ne sitä kivutta tee. Ei todellaakaan. Tästä aloittaisin jo mieluusti kohti toipumista. Täytyyhän se joka kuopassa joku pohja olla. Pahoittelut todennäköisistä kirjoitusvirheistä.