Sairaalassa vieläkin

Leikkauksesta on nyt viikko ja olen edelleen sairaalassa. Kävelyä vain muutamia metrejä kävlytason avulla. En olisi uskonut että voi näin kipeä olla. Tarvitsen apua niin peseytymiseen kuin pukeutumiseenkin. Täältä tie vie johonkin muualle kuin kotiin. Pitkä tie on edessä. Polvet jäykistyvät käytännössä heti kun lopetan liikkeen. Jänteet ja lihakset on olleet niin kippurassa koko elämäni ajan etteivät ne nyt helpolla oikene.

Eikä oikene muutkaan asiat. Eilen kävin silmälääkärillä, jossa todettiin silmieni vauriot pysyviksi. Riittämätön hapen saanti verkkokalvolvoilla. Silmäkuvissa näkyi selvät muutokset. Tämä ilmeisesti liittyy siihen leikkauksen jälkeiseen kehko-ongelmaan ja verenpaineen putoamiseen. Tapahtumin kulku on minule edelleen epäselvä. Leikkaukseen tuo jotenkin liittyy. Muuten on liian suuri sattuma.  Näen siis, mutta en tarkasti. Lukeminen ja kirjoittaminen on aikaa vievää ja lähes ylivoimaista. Kirjaimet katoaa ja pomppii. Välkkyy merkillisesti. Ajokieltoa tuli samantien. Nyt saan ilmeisesti sitten totutella elämään myös näkövammaisena. 

Asoiden selvittelyeä jatketaan kuukauden päästä. Silloin saanen myös opastusta arjessa seviämiseen uudessa tilanteessa. Silmälääkäri ei ollut ollenkaan toiveikas näön palautumisen suhteen, mutta uskoi, ettei tilanne myöskään enää huononisi. Hapenpuute on tuhonsa tehnyt. Tätä kirjoitan tabletilla. Rasittavaa ja kivuliasta. Toivon, että tietokoneen näyttö olisi parempi. Sitten kun pääsen siihen joskus taas käsiksi. Nyt taitaa vihdoin tulla jotain todellisia hyötyjä kauppakoulussa joskus aikanaan opetetusta kymmensormi järjestelmästä. Aika näyttää, että miten paljon tämä tulee elämääni vaikuttamaan. Vielä nyt en ole oikein sisäistänyt asiaa. On vähän turta olo kaikesta tapahtuneesta.

Tällä hetkellä voin keskittyä vain polviin. Venytellä ja toistaa. Uskoa että polvet vielä suoristuu. Lisäongelman luo tunnoton nilkka ja jalkaterä. Kirurgin mukaan venynyt pohjehermo. Tämän ennuste on kuitenkin hyvä. Aikaa voi siihenkin kulua kuukausia. Sen motoriikka onneksi toimii. Asentotunnon puuttuminen vaikeuttaa toipumista lisää. Kun ei tiedä että milloin on kanta maassa ja missä asennossa. Muuten luulen että suuri osa kivuista tulee lumpioista. Niiden on totuttava uuteen liikkeeseen eivätkä ne sitä kivutta tee. Ei todellaakaan. Tästä aloittaisin jo mieluusti kohti toipumista. Täytyyhän se joka kuopassa joku pohja olla. Pahoittelut todennäköisistä kirjoitusvirheistä.

Alkuhankaluuksia vai jotain muuta

Sunnuntai aamu. Molempien polvien saranoinnista on nejä päivää. Askeltakaan en ole vielä ottanut,  joten ei ole ihan toivotulla tavalla ainakaann käynnistynyt. Toivottavasti tämä päivä tuo muutoksen. 

Olen vähän pyörällä päästä, että mitä on tapahtunut. Siitä lähtien kun kirurgi kertoi heti leikkauksen jälkeen että kaikki meni ok, niin kaikki on mennyt nopeasti huonosti. Viimeinen järkevä muistikuvanni on valvonta osastoltan kirurginen sairaalan puolelta. Sen jälkeen muistan vain valoja ja ääniä. Niiden toimintojen kautta olin päätynyt Tyksin T-sairaalan sydänvalvontaan, mutta en vieläkään tiedä mitä tarkalleen tapahtui ja missä vaiheesa. Keuhkoihin tuli vettä, jolloin hengiyts vaikeutui.

Eilen tulin takaisin kirugiselle. Antibioottia ja nesteen poistoa tiputettu vielä tänään.  Myös hemoglobini laski, vaikka menetin leikkauksen aikana vain olemattomat 100 ml. Verta tiputettiin toissa yönä. Tänään harkinnassa oli uusi kuorma kun ei ole riittävästi nosussa, mutta rautatableteilla edetään sittenkin. Olo on heikko - joko veriarvoista tai hapensaannista riippupuen - en tiedä. Silmien kunto ei auta yhtään. Tuntuvat vain huononevan.

Leikkauksen lopulla minulle tuli siis näköhäiriöitä. Eikä ne ole parantunneet vieläkään. Eilinen päivä meni odotteluun ja ambulassimatkailuun. Ensin T-sairaalasta tänne, ja myöhemmin täältä A-sairaalaan silmälääkärin konsultaatioon. Puoliltaöin takas. Ambulanssikuljetuksilla siis kaikki reissut, joten odottelua ei voinut lauantaiehtoolla välttää.

Vatsa ei taaskaan toimi, ja jo neljä päivää jo mennyt. Äskön kävivät tunkemassa suppoa ilman turhia ennakkovarotuksia. Miten alentava ja järkyttävä kokemus. Ehkä olisi voinut vielä antaa aikaa, sillä pariin ensimmäiseen päivään en saanut ollenkaan ruokaa vaan kärry toisensa jäleen vilahti ohi. Järkyttävää sekin. Olisi vatsalle nyt voinut antaa vielä vähän aikaa ennen suppojen kokeilua. Edes niin kauan että olisin päässyt jaloilleni. Nyt sitten makaan nolosti vaipoissa siltä varalta että tulee kiirellinen ratkaisu tähän asiantilaan.T osin vatsani tuntuu olevan terästä, ja yksinkertaisesti sanoi ein. Ei auta supot.

Jos tästä reissusta jotain hyvää haluaa minita niin en ole oksentunut ketaakaan. Jes! Pahoinvointia tosin tuli heti leikkaksen alkuun, ja siitä napsahti ruokahat kiinni. Heti alkuun myös pahoinvoinninestolääkitys aina kipulääkkeen kanssa, kun sen kanssa on niin paljon ongelmia ollut aikaisemmin. Ilmeisesti kuvio toimi hienosti kun järeämmätkin lääkkeet pysyvät ongelmitta. Alan sevästi karaistua tähän toimintaan. Lääkkeet menee niin kuin vanhalta tekijältä.

Tämän kirjoittaminen on vienyt koko päivän. Näön takia on tauoteltava tämän tästä. Kirjoitusvirheitä voi olla, ja ajatus katkeilee kun kerrallaan näkyy vain muutama kirjain. En muista, että mainiksinko jo, että kyseessä olisi lasiaisen irtoaminen silmistä. (Muistaakseni). Se on harvinaista,  että menevät samalla kertaaa molemmistan silmistä, ja vielä kesken leikkauksen. Omat merkillisyyde, ja aina hankalinta reittiä.

Tämä voi kestää muutamista päivistä useisiin kuukausiin. Ensi viikolla tehdään vielä lisätestejä ettei kyseessä sittenkin ole verkkokalvojen irtoaminen. Se vaatisi ilmeisesti leikkauksen. Kun taas tämän ensin mainitun pitäisi parantua itsestään. Tietysti oire on tuplana hankalampi. Voi olla että sillekin täytyy tehdä jotain. No ensi viikolla on viisaampi tästäkin. Joo on paljon virheitä ja korjaukset vain lisäävät niitä enkä pysty juuri nyt parempaan.

Vastasyntyneet polvet

Ohi on. Uudet polvet on nyt asennettuna. Kirurgi sanoi, että meni ihan hyvin. Jalat suoristuivat pöydällä, mutta pyrkivät kaiken aikaa vanhaan virheasentoonsa. Iso jumppa on edessä. Röngenkuvia ei vielä otettu. Luulisin, että ensi viikolla. Vähän tuli mutkia matkaan. Tällä hetkellä Tyksin T-sairaalassa sydänvalvonta yksikössä. Sitä en muista miten tänne päädyin... lanssilla kai...Ilmeisesti joku allerginen reaktio joko sementistä tai kipulääkkeistä.

Viisi tuntia kesti leikkaus, ja hereillä melkein koko ajan. Siinä vaiheessa kun tuli keuhko-ongelmia niin silloin sain jotain rentouttavaa. Ei se tajua kuitenkaan kokonaan vienyt. Keuhkoihin kertyi nestettä ja näyttäisi siltä, että olen viikonlopun yli täällä kortisoni ja nesteenpoisto hoidossa. Makuulla pitäisi pysyä. Ei edes vessaan sovi mennä. Tämä taas hidastaa polvijumpan aloittamista. Eikä tämä näin ollen ole mikään hyvä juttu toipumista ajatellen.

Eikä ole hyvä juttu sekään, että minulla on näköhäiriöitä. Lääkkeistä epäillään senkin johtuvan. Tilannetta seurataan ja tarvittaessa konsultoidaan silmälääkäriä. On muuten vaikeaa ja hidasta kirjoittaa tällaisella näöllä jossa kolmannes kirjaimista puuttuu vaihtelevasti milloin mistäkin kohdasta. Eilisestä en paljon muista, mutta tänään on mennyt jo paremmin. Jospa se tästä lähtisisi. Kipuja on reippaanlaisesti.

No vähän jännittää

Jotenkin huolettoman tietämättömänä menen huomiseen leikkaukseen. Eikä tämä tietämättömyys tällä kertaa johdu siitä, ettei tietoa olisi kerrottu. Riskit on tiedossa siinä missä mahdollisesti saavutettavat hyödytkin. Minulla on myös tietoisuus siitä mitä leikkauksessa tapahtuu, ja muutenkin se miten koko kuvio etenee. Huoletonta tästä tekee se, etten pysty kuvittelemaan kivun määrää enkä osaa kuvitella itselleni suoria ja luotettavia polvia. Ei ole pienintäkään aavistusta miltä sellaiset jalat tuntuvat. Eikä siitä miten vaikeaa on opetella kävelemään niillä.

Kovaan kipuun minua on jo etukäteen pyydetty varautumaan. Se vähän mietityttää, että enemmän pitäisi vielä kestää lonkkaleikkaukseen (varsinkin siihen toiseen) verrattuna. En vaan osaa kuvitella sitä. Itse asiassa luotan siihen, että kivunhoito onnistuu tällä kertaa paremmin. Viimeksihän se oli aika heikolla tasolla, koska epiduraali ei puuduttanut oikeaa kohtaa. Tämän asian otin puheeksi myös valmistelevalla käynnillä.

Leikkauksen jälkeinen asentohoito

Niinpä menen ihan levollisin mielin aamulla, enkä huolehdi turhaan. Ehtii sitä sitten myöhemmin, jos kivut osoittautuvat sietämättömiksi. Eniten huolta aiheuttaa ajatus siitä, että jalat olisivat leikkauksen jälkeen tuettuna kohoasentoon suoriksi. Se aiheuttaa kylmän puistatuksen tunteen, koska nykyisellään jalkojani ei voi sellaisessa asennossa pitää. Ymmärrän kyllä, että tilanne on leikkauksen jälkeen erilainen, mutta pystyn käsittelemään tämän asian vain nykyisen tilanteeen kautta. Siinä voi iskeä pakokauhu, jos näen jalat suorana edessä enkä pysty liikuttamaan niitä lainkaan.

Tuota polvien suorimista lukuunottamatta ainoa pieni jännityksen tunne tulee silloin kun ajattelen hetkeä juuri ennen leikkausta. Kävely osastolta leikkuriin, tai se hetki jolloin tosiaan asetut siihen leikkauspöydälle, ja luovutat samalla oman itsesi hallinnan muille. Nuo on ne mitkä etukäteen saa aikaan sellaisen pysäyttävän uppoavan tunteen. Siitä eteenpäin monet asiat on pois omista käsistä, ja etenevät omalla painollaan.

Nyt tilanne on sikäli erilainen, että leikkaus tehdään puudutuksessa. Nukutuksessa ei ehdi kauan jännittää, vaan oikeastaan kaikki on alun jälkeen samoin tein ohi. Mutta tällä kertaa olen siis hereillä koko ajan. Näin olen sen suunnitellut. Voi siinä tosin niinkin käydä, että anon jotain pään sotkevaa troppia viimeistään siinä vaiheessa luusaha polkaistaan käyntiin. Tai sitten jo paljon aikaisemmin. Aikaa menee alkuvalmistelujen lisäksi ehkä tunti-pari per polvi, joten siinä saattaa tulla aikakin pitkäksi. Haluaisin kyllä kuulostella koko homman, mutta nähtäväksi jää kuinka siinä sitten lopulta käy.

Veripisaran tiristyksiä

Aina sama juttu - ei juokse. Aikuisiällä minulta otettiin verinäyte ensimmäisen kerran vasta yli kolmekymppisenä. Kerta kerralta olen oppinut vihaamaan tuota toimenpidettä yhä enemmän. Siitä ensimmäisestä kerrasta lähtien se on ollut aivan käsittämättömän hankalaa hommaa. Pistetään ja pistetään uudestaan. Pistetään taas ja ronkitaan - mutta kun ei juokse niin ei juokse. Yksilö toisensa jälkeen käy kokeilemassa. Olo on kuin neulatyynyllä. Lopulta sitten jokunen tippa kierittelee putkilon reunuksilla, ja näytteenotto päätetään sanoihin toivottavasti tämä nyt riittää.

Joskus harvoin on joku onnistunut kerralla. Olen miettinyt onko ne kerrat ollut sattumaa, vai onko joillain näytteenottajilla vain parempi tatsi. Siinä ensimmäisessä paikassa kaikki kolme paikalla ollutta kävivät kokeilemassa. Puoli tuntia pisteltiin, mutta ei siltikään onnistunut. Ulkoistivat homman kilpailevalle firmalle. Menin sinne suoraan edellisestä. Siinä oli näytteenottajalla ihmettelemistä, kun molemmat kädet oli kokonaan tuikittu rei'ille. "Jaahas, tässä ei nyt valinnan varaa enää ole". Siitä sitten yhdellä kerralla suoraan suoneen.

Sairaalajaksolla tämä on erityisen lannistavaa, kun niitä näytteitä lähes päivittäin yritetään. Viimeksikin leikkauksen alku myöhästyi kun näytteenotto venyi venymistään. Olin ollut paikalla reilun tunnin, ja siihen mennessä molemmat kyynärvarret, ja vähän muualtakin oli pistelty. Lopulta asia hoitui, kun anestesialääkäri raahautui leikkurista asti ihmettelemään potilaan puuttumista. Päätti pistää kanyylin siellä osastolla jo, ja samalla siitä reiästä saatiin sitten näyte, mutta oli hankala alku sillekin reissulle.

Saman hoitojakson viimeinen näyte tiristettiin avoneulalla kämmenselästä. Toivottavasti siihen ei enää tarvitse koskaan kajota, sillä siitä tuli iso ja kestävä mustelma näkyvälle paikalle. Pahaa silti pelkään, sillä lähes kaikki ovat olleet ahnaasti käymässä kiinni kämmenselissä tyrkyllä oleviin pulskiin suoniin - tuohon asti olen aina ollut vastaan, ja piilottanut käpälät. Vain kerran aikaisemmin siitä oli kokeiltu, ja silloin epäonnistuttu.

Hyvä sentään etten ole neulapelkoinen. Eikä kysymys ole myöskään kivusta. Jos asia hoituisi yhdellä pistolla, niin ihan sama. Siinä vaan tulee omituisella tavalla epäonnistunut olo, ja alkaa miettiä, että onko ihminen ollenkaan, kun ei edes veri juokse, vaikka piikillä tuikitaan. Katson piston toisensa perään, ja kiritän mielessäni, että juokse veri juokse, mutta ei se juokse.

Osa syynä vaikeuksiin on varmasti se, että kyynärpääni eivät ojennu suoriksi, jolloin suonetkin ovat ehkä totutusta poikkeavasti löydettävissä. Anestesialääkäri taas selosti viimeksi, ettei suonissani sinällään ole mitään vikaan vaan että hankaluudet johtuisivat perussairauden vaikutuksesta ihooni. Itse en ole löytänyt viittauksia Larsenin syndrooman vaikutuksista ihoon, mutta koska LS on myös sidekudossairaus, niin ihan hyvin voi olla.

Tutkittua tietoa Larsenin syndroomasta on edelleen hyvin niukasti tarjolla. Joka paikassa on luettavissa lähes sanasta sanaan sama teksti, ihan niin kuin kaikki olisivat kopioineet sen yhdestä lähteestä. Ehkä ovatkin. Mutta on syy sitten mikä tahansa, niin ihotyyppini on erikoinen. Se venyy huomattavasti, ja siihen tulee helposti arpia. Myös verinäytettä otettaessa iho venyy neulan lävistäessä sen, ja samalla neulanpää ajautuu jonnekin ihan muualle kuin oiottuun kohteeseen.

Ei ihan vielä

Sinä vuonna kun syksy tuli varhain... noilla sanoilla voisin aloittaa kirjan, jos sellaisen olisin kirjoittamassa. Totta se on - syksy tuli aikaisin tänä vuonna. Se vetää mielen vähän matalaksi, kun nivelet kipeytyvät taas enemmän koleassa ja sateisessa säässä. Muuten tykkään kyllä syksystä, varsinkin alkusyksyn värit ilahduttavat, ja aikaisin pimenevissä illoissa on jotain rauhoittavaa ja tunnelmallistakin. Aikaisia iltoja saa onneksi vielä hetken odotella.

Vuodenajan vaihtuminen saa aina miettimään ajan kulua. Vuosi vuodelta aika kiitää yhä nopeammin, enkä osaa päättää onko se hyvä vai huono asia. Kenties se ei ole kumpaakaan - se vain on. Syksyllä tykkään istua ikkunalla pitkään iltaan sytyttämättä valoja. Silloin pääsen itselleni mieluisaan tarkkailijan asemaan. Syksyn pimeys hämärtää ihmisen muodon ja tavallaan tasapäistää ihmisiä. Joskus monia vuosia sitten kävin kävelyllä aina vain pimeään aikaan, niin kuin joku menninkäinen, koska tuntui, että silloin saatoin edetä katseilta suojassa.

Nykyisin minusta on onneksi tullut vähän reippaampi, ja välitän yhä vähemmän siitä mitä joku kävelemisestäni ajattelee. On ollut kasvattava kokemus kulkea osittain pyörätuolilla. Se on näyttänyt maailman vähän erilaista kulmasta. Osaan jo arvostaa sitä jos ylipäätään pystyn kävelemään edes jollain tavalla omin jaloin. Toisinaan kyllä ahdistun vieläkin jonkun siekailemattomasta tuijotuksesta. Haastava katsekontakti auttaa usein siihen, että ihminen tajuaa tuijottavansa epäkohteliaasti. Se toimii niin lasten kuin aikuistenkin kanssa.

Leikkaukseen on siis enää reilu viikko aikaa eikä hoidettavat asiat tunnu järjestyvän toivotusti. Joitakin olen joutunut hoitamaan useampaankin kertaan erinäisten sattumusten vuoksi. Liikkuminen on edelleen vaikeaa, joten samalle päivälle ei voi paljon laittaa. Hankaluuksia lisäävät aukioloajat, jotka ovat nykyiseltään joka paikassa hyvin niukkoja, jos henkilökohtaista palvelua jostain haluaa. Minkäänlaista jännitystä en leikkauksen suhteen myönnä tuntevani ainakaan vielä. Haluaisin vain projektin aluilleen, ja päästä nopeasti takaisin jaloilleni ja pitkäjänteiseen liikkumiseen (kuntoutumiseen) kiinni.

Eilen otin varaslähdön kuntoutumiseen, ja kävin uimahallissa, kun se on vihdoinkin avautunut kesätauon jälkeen. Muistuipa taas mieleen miten paljon helpompaa liikkuminen on vedessä. Uiminen ei tosin onnistunut potkun vertaa molempien lonkkien kivun vuoksi. Entinen kilometrin uimataitoni on siis vaihtunut uimakyvyttömyyteen. No, ehkä kilometrin kunnosta on jokunen vuosi jo muutenkin vierähtänyt, mutta useampi altaanmitta meni varmasti vielä ennen leikkauksia. Muuten varovainen jumppa ja kuntoutusaltaan lämmin vesi lievittivät kaikenlaisia jäykkyyksiä niin lihaksista kuin nivelistäkin. Keppien kanssa saa tosin olla hallilla tarkkana, etteivät lipsahda alta liukkailla lattioilla. Oli pakko kävellä niiden kanssa rauhallisesti - eikä voinut pomppia, niin fysioterapeutti väitti minun muuten tekevän...

Käsien vuoro

Viikon toinen käynti Tyksin kirurgiseen sairaalaan suuntautui siis ortopedian poliklinikalle kyynärpäävaivan vuoksi. Ei kuulunut ainakaan heti sanoja "mitään ei ole tehtävissä", mutta mitään ei varsinaisesti tähän hätään myöskään tehdä. Lienee selvää, että kun polvileikkauksiin on aikaa alle kaksi viikkoa, niin tässä vaiheessa ei voi alkaa käsille mitään suunnitelmia tekemään. Jalkojen toiminta ajaa kaiken edelle, niin kuin pitääkin.

Sovittiin, että menen uudelle käynnille joskus vuodenvaiheen tuntumassa. Silloin otetaan uudet röntgenkuvat niin kyynär- kuin olkapäistäkin. Käsien tilannehan ei ole mitenkään erityisen kiireellinen, sillä kipuja ja toiminnanvajausta on niissä ollut jo pitkään (osin aina) eikä se näin ollen ole muutaman kuukauden viivytyksestä kiinni. Ainoa mikä huolestuttaa minua ajan kulumisessa on sormien tuntopuutokset ja käden pistely. Pelkään, että ne jäävät pysyviksi oireiksi tai että ongelma vaan pahenee, jos aikaa ehtii kulua liian paljon.

Yölasta

Syy hermo-ongelmiin jäi edelleen tuntemattomaksi - ortopedin mielestä mahdollisesti rannekanavaongelma. Joskaan ei pystynyt sitä varmaksi sanomaan ilman hermoratatutkimusta. Eikä tutkimuksena suoritettu ranteen naputtelukaan kyllä aiheuttanut sellaisia tuntemuksia, joita siihen olisi kai pitänyt ranneoireesta tulla. Itse en (tietenkään) usko rannekanavaongelmaan, mutta käytän kuitenkin toimintaterapeutin tekemää yölastaa siltä varalta, että olen taas väärässä. Viikon käytön jälkeen en ainakaan vielä huomaa mitään parannusta. Jostain syystä käteni kuitenkin viihtyy ja lepää lastassa hyvin. Pitäisi oikeastaan saada toiseen samanlainen. Ei pistely normaalistikaan vaivaa minua öisin juuri lainkaan. Tuntopuutoksia sen sijaan on kaiken aikaa, mutta muuten kaikki oireet ilmenevät päivisin, toisin kuin rannekanavaongelmassa kai yleensä.

Kyynärpäistä kysyin, että onko niihin ylipäätään olemassa mitään hoitovaihtoehtoja. Tekonivelet kuulemma. Jos tällaisella tiellä jatketaan, niin kohta olen kokonaan tehty varaosista! Ilmeisesti niiden laittaminen onnistuisi näinkin vinoihin käsiin. Kuva kyynärpäistä on katsottavissa postauksesta "Epäluuloinen pessimisti". Kyynärpäätekonivelen ongelmana on huono rasituksen kestävyys. Toisaalta ei käsissäni nytkään ole mitään rasituksen kestävyyttä, mutta nämä asiat jäivät siis ihan avoimiksi. Se on hyvä, että olkapää otetaan mukaan tähän kokonaisuuteen, sillä ihan järjetöntä on lähteä hoitamaan kyynärpäävaivaa irrallisena, kun koko yläraajan toiminta viallinen.

Viikon kolmas käynti Turkuun suuntautui sitten eri osoitteeseen. Kävin noutamassa valmistuksessa olleet tukikengät. Niihin pitäisi nyt hiljalleen alkaa totutella. Puoli tuntia kerrallaan. Vajaan parin viikon kuluttua jalkojen olisi hyvä olla tottuneet asentoon, johon tukikengät ne ohjaavat. Eivät ne nyt ihan ole muodin uusinta uutta, ja melko oudoilta tuntuvat jalkoihinkin, mutta ei tuomita vaan tunnustellaan, että kuinka elo niiden kanssa lähtee sujumaan. Voisi tietysti huomauttaa, että jos on seitsemän kuukautta kulkenut 95-prosenttisesti puutarhatossuilla, niin aivan varmasti oikea kenkä tuntuu niiden jälkeen vähän oudolta jalkaan. Varovainen pitää olla siinä, etteivät ne pääse hankaamaan ja aiheuttamaan ihorikkoja, sillä sellainen voisi pahimmillaan siirtää polvileikkausta.

Klaveness-tukikenkä.

Pre-op käynti

Ei tällä pre-op käynnillä oikeastaan tullut esiin kovin paljon uutta tietoa kummallekaan osapuolelle. Koska leikkauksia on takana tämän vuoden puolella jo kaksi, niin kaikki perustiedot sairauksineen lääkityksineen on jotakuinkin ajantasalla. Pieniä tarkennuksia toki tehtiin, ja minun oli ihan tarpeellista kuulla proteesin vaikutuksista ääneen kerrottuna. Infektioriskiä tähdennettiin, ja todettiin, että se on suurin uhka siihen, että uusintoihin jouduttaisiin ennenaikaisesti. Muuten odotetaan hyvinkin 25 vuoden kestoaikaa.

Kokonaisuutena arvioisin käynnin olleen hyödyllinen, ja tietysti välttämätönkin, koska käynnillä otettiin röntgenkuvat, joiden perusteella leikkaus suunnitellaan. Lisäksi otettiin laboratoriokokeita ja sydänkäyrä. Jotenkin minulle jäi sellainen tuntuma, että Larsenin syndrooman olemassa olo, ja sen vaikutuksen laajuus, tiedostetaan ja huomioidaan yhä paremmin. Ja se taas vähentää omia huolenaiheitani, koska silloin voin itse antautua potilaaksi, ja antaa osaavampien tehdä niin kuin parhaaksi katsovat. Tuli todetuksi ongelmat niin kaularangassa kuin käsissäkin. Otettiin käyttöön sana moninivelongelma. Tietouden lisäyksessä on ilmeisesti auttanut se, että kesän fysiatrikäynnin anti on päätynyt nähtäväksi myös Tyksin tietoihin. Kerrankin tietoa joka liikkuu.

Leikkaava lääkäri on mennyt vaihtoon sitten viime kuuleman, mutta koska polviani ei ole kukaan pariin vuoteen testaillut, niin se on sinällään merkityksetön seikka. Joka tapauksessa tapasin tällä käynnillä leikkaavan lääkärin, joka tutki polvet itse. Hyvä niin. Se on minulle tärkeä asia, että kirurgilla on muutakin kuin vain kuviin perustuva tieto siitä mitä leikataan. Varsinkin kun ne kuvat jotka itse ohimennen näin, näyttivät olevan otettu vähän sijoiltaan olevista polvista. Ne menevät nykyään niin helposti sijoiltaan, etteivät pysyneet edes röntgenkuvauksen aikaa, vaikka yritin niitä parhaani mukaan sijoillaan pitää.

Yksi kirurgia mietityttänyt seikka tuntui olevan lumpion liikkuminen. Olisi tärkeää, että se pysyisi paikallaan eikä luiskahtaisi sijoiltaan enää leikkauksen jälkeen. Toinen mikä selvästi askarrutti oli ne odotukset joita minulla on leikkaustulosta kohtaan. Normaalistihan tekonivelkirurgia on kipukirurgiaa, jolloin voidaan yleensä luvata kivun todennäköisesti vähenevän leikkauksen seurauksena, kun taas omassa tapaukssesani rustot ovat vielä ihan siedettävässä kunnossa eikä näin ollen kipuihin ole tulossa mitään nopeaa muutosta. Ongelma on toiminnallinen eikä tekonivel ei ole koskaan alkuperäisen tuntuinen. Ilmeisesti näitä ei pidä lähteä pienin syin leikkaamaan. Myönsi toki, että tulevat tekonivelet ovat tapauksessani varmasti toimivammat kuin nykyiset polvet eikä leikkaustarve näin ollen ole kyseenalainen. Parin viikon päästä siis leikataan.

Tällä samalla käynnillä otettiin myös lonkkien kontrollikuva. Varsinaista lausuntoa en ole siitä nähnyt, mutta kuvan näin ohimennen, ja sen perusteella näyttäisi siltä, että luutumien on alkanut myös viimeksi leikatussa lonkassa. Molempien lonkkien osteotomialinjat oli silti edelleen nähtävissä, mutta pääasia on, että homma edistyy oikeaan suuntaan myös sillä osa-alueella.

Saranatekonivel

Päätin katsastaa minkälaista tietoa saranatekonivelistä netin syövereistä löytyy. Ei oikein rohkaisevia olleet tulokset, mutta tulipa katsottua. Myönnän toki, että haku oli vain pintaraapaisu. Tällaiset lauseet tulivat nopealla haulla vastaan: "käytettävä varoen," "toiseen tai kolmanteen revisioon," "ei voi suositella," "lähinnä vanhuksille," "suuri riski uusintaleikkaukseen," "vähemmän stabiloivan mallin käyttö tulisi olla ensisijaista," "suuri irtoamisriski," "suurempi infektioriski," "huomattava komplikaatioiden ja uusintaleikkausten suuri määrä".

Mitä ihmettä noista pitäisi ajatella - että toiveikkain mielin leikkaukseen vaan? Yhtään kehuvaa lausuntoa ei löytynyt! Jopa valmistajat, jotka yleensä markkinoivat tuotteitaan estoitta, vaikuttivat mielestäni jotenkin noloilta esitellessään tuotteitaan sivuillaan.

Suuri osa huonoista tuloksista selittynee sillä, että potilasmateriaalin lähtötilanne on vaikea, sillä nämä on ns. "salvage"-proteeseja, joita ei kevyin perustein kenellekään laiteta. Tulokset ovat kyllä näissäkin viime vuosina parantuneet, mutta ongelmia on edelleen. Positiivista on, että primäärileikkauksissa tulokset ovat olleet lähtökohtiin suhteutettuna hyviä, niin kuin "Suomen Ortopedia ja Traumatologia Vol. 35" -opus vuodelta 2012 tietää saranamallista kertoa. Ihan kaikkea toivoa ei siis ole syytä menettää! Ja voisi kuvitella, että tuon jälkeen olisi vielä edistystä tapahtunut.

Polviproteeseja erilaisilla tukevuusasteilla. Kunpa ei vaan olisi saranaproteesi tuo suurin noista. ON se aika järeän oloinen. Tämä kuva oli Kauppalehden verkkosivulla (21.7.2016) jutussa jossa puhuttiin proteesileikkausten kustannustehokkuudesta.   
Täältä sen voi lukea.

Tekonivelet on siis luokiteltu sen mukaan mikä on niiden sisäisen tukevuuden aste. Saranatekonivel on näistä se kaikkein tukevin. Proteesin kiinnityspintoihin kohdistuu sitä suurempi kuormitus mitä tukevampi se on. Ja luonnollisesti, mitä enemmän kuormitusta sitä enemmän on riskiä nopeaan kulumiseen tai irtoamiseen. Kuormituksen tasaamiseksi saranatekonivelissä täytyy käyttää tukivarsia.

Saranatekonivel (edestä)

Yleisesti ottaen suurin syy saranatekonivelten käyttöön on vaikeat revisioleikkaukset. Syitä sen käyttöön primäärileikkauksissa ovat ainakin:

• instabiliteetti (täsmää!)
• vaikea deformiteetti (kuten esimerkiksi kaltaisellani luustodysplaatikolla)
• omien nivelsiteiden tuen puute tai puuttuminen (tämäkin vielä)
• laajat luupuutokset
• lihasepätasapaino ja ojennusvoiman alentuminen 

Tämän perusteella on ihan ymmärrettävää, että minulle on valittu saranamalli. Enkä tietenkään epäillytkään, että huvikseen olisivat siihen päätyneet, mutta on ihan hyvä olla selvillä perustiedoista. Pystyy paremmin esittämään kysymyksiäkin, kun on joku viitekehys johon saatuja vastauksia sijoittelee. Huomenna olisi leikkaukseen valmisteleva käynti, joten olikin jo korkea aika selvittää mistä oikeastaan on kysymys.

Valmistautuminen

Molempien polvien samanaikainen leikkaus asettaa omat lisähaasteensa. Olen yrittänyt miettiä millaisia vaikeuksia se aiheuttaa arjessa pärjäämiseen, ja mihin valmisteluihin pitäisi ryhtyä, jotta leikkauksen jälkeinen aika menisi mahdollisimman sujuvasti. Tätä puuhaa vaikeuttavat sekä nykyisen liikkumisen hankaluudet että mielikuvituksen puute liittyen siihen, etten oikeasti osaa kuvitella tilannetta, jossa molemmat jalat on yhtä paljon kipeät, kankeat ja heikot. Millä jalalla sitä sitten ponnistaa eteenpäin, jos kumpikin on pois pelistä.

Jotain on kuitenkin yritettävä järjestää. Se on ainakin varmaa, että kesä vaihtuu syksyksi toipilasaikana, joten täytynee taas edistää aikaa, ja hakea esiin syksylle sopivia vaatetuksia, ja samalla voi varmaan laittaa kesävaatteet jo säilöön. Nyt on viimeinen tilaisuus lähteä ostoksille, jos jotain puutteita sillä rintamalla on, mutta todennäköisesti ei ole tarpeen, sillä tuskin poistun paljon kotoa. Saa taas hyvällä syyllä rehjustaa yötä päivää pyjamassa. Tietysti sitten jos polvet turpoavat paljon, niin voi käydä niin ettei vanhat housut enää mahdu. Niin siis pyjama kyllä mahtuu, mutta täytyyhän sitä nyt ainakin yhdet paremmat olla.

Jotain järjestelyitä on jo tehty tai niitä tehdään parhaillaan. Yksi suurimmista ongelmista tulee varmasti olemaan matalalta nouseminen. Uusitussa kylpyhuoneessa oleva pönttö on onneksi sellaista nykyaikaisen korkeaa mallia, etten tarvinne siihen korotusta tällä kertaa, ja suihkutuolinkin jalat osoittautuivat säädettäviksi. Hyvä. Sohva sen sijaan voi aiheuttaa kriisin. Se on todella matala. Onneksi olen harjaantunut avunpyynnissä, joten pyysin jo alkukesällä yhtä osaajaa nikkaroimaan siihen siihen korotuspalat. Ne tehdään jätepuusta, mutta ovat vielä työnalla. Kaikki kahdeksan jalkaa. Siihen tulee nyt 12 senttiä lisää korkeutta, mutta voi olla ettei sekään riitä.

Uuden sängyn korkeus n. 67 cm

Tärkein oli silti uuden sängyn hankinta. Ihan liian aikaisin se kävi, sillä vanha ei se ollut neljää vuotta vanhempi, mutta toivottoman matala ja pettävä reunainen se oli. Lonkkaleikkauksen jälkeen jouduin nukkumaan pitkään sohvalla, kun en kerta kaikkiaan päässyt sänkyyn reunan pettämisen vuoksi. Tässä uudessa on nyt sekä korkeutta että jämäkkyyttä. Ei ollut muuten mikään helppo ostettava. Joka paikassa tyrkytettiin (ja kehuttiin) näitä uusia älyvaahtopatjoja, joista kieltäydyin. Mielestäni yliliikkuvilla nivelillä ei ole syytä sellaiselle sängylle pitkäkseen pistää. Toisaalta onhan se ÄLYvaahtoa, joten ehkä se toimisi, mutta en halunnut ottaa sellaista riskiä. Luulen, että se päästäisi yliliikkuvat nivelet ihan millaiseen asentoon tahansa. Niissä kun ei itsessään ole oikein mitään stopparia. Tällaiset nivelet tarvitsee kunnon kuria, joka tässä tapauksessa tarkoittaa jämäkkää runkoa ja siihen päälle sopivan pehmeää petaria. Sellaisen myös löysin, ja tyytyväinen olen ollut. Reilun kuukauden verran se on nyt ollut käytössä.

Sitten kun elämä

Ihan huomaamattani olen elänyt viime kuukaudet sitten kun -elämää. Ajatellut, että sitten kun pääsee muuttamaan takaisin kotiin, ja sitten kun voi ajaa autoa, ja sitten kun on kesä, niin sitten on kaikki kohdallaan. Niin ei vaan sitten käynytkään. Eikä tämä oikeastaan ole edes ohi vielä - vaan edelleen on sitku-ajatuksia. Sitten kun polvet on... NIIN sitten elämä vasta oikeasti alkaa. Mutta alkaako? Rohkenen jo nyt epäillä. Luulen, että jos on ihmisenä tätä tyyppiä, niin elämä tuntuu aina olevan jossain muualla kuin tässä hetkessä. Eikä siinä carpe diem -hokemat paljon auta, vaikka ajatuksena se olisi oikein hyvä seurattavaksi.

Ei pidä silti ymmärtää väärin. Olen kyllä onnellinen siitä, että voin olla taas kotona, ja että voin ajaa autoa ja pyörää, ja siitäkin, että on kesä taas, mutta seuraavien viikkojen aikana mikään ei muutu ainakaan paremmaksi. Ei ole mitään odotettavaa. Positiivisessa hengessä siis, sillä terveyteen liittyviä asioita on tietysti paljonkin kesken. Asioita pitää taas alkaa järjestellä pitempää toipilasjaksoa varten, mutta enimmäkseen elämä on samaa norkoilua tietokoneen ääressä kuin viime kuukausina muutenkin. Häkin rajat ovat vähäksi aikaa laajentuneet, mutta tosiasiassa olen edelleen oman tilanteeni vankina enkä kykenevä toteuttamaan moniakaan niistä asioista joita haluaisin tehdä.

Taannoin istuin parvekkeella katselemassa (pientä kateutta tuntien) kun joku seudun asukas loikki kepeän oloisesti rantatöyräältä alas kylpytakki niskassaan kohti uimarantaa. Tuo paikka on vain ehkä viidenkymmenen metrin päässä omasta sijainnistani, mutta silti fyysisesti niin tavoittamattomissa, että voisi yhtä hyvin olla kuussa. Monena kesänä (ja syksynäkin) olen istunut rantakalliolla katselemassa ohi meneviä veneitä. Se hieno ja rauhallinen paikka, jossa myös rauhaton sielu voi onnistua tavoittamaan hetkeen tarttumisen. Tuossa alla on muutama kuva viime syksyltä. Ne on otettu siltä polvitukien testausreissulta, jolloin olin tuiskahtaa mereen. Siitä reissusta kirjoitinkin pienen katkelman alkukevään postauksessa "tuurilla vai taidolla". Tosiasia on, että ainakaan tänä vuonna minulla ei ole sinne mitään asiaa. Toivottavasti vielä joskus.

Iltahetki kotirannasta lokakuussa 2015. Harvoin on meri noin tyyni.

Kotirantaan vie jyrkkä rinne.

Rantakivikkoa ja matalalla oleva tyyni meri kotirannassa viime syksynä.

Sitten kun -elämään on ihan liian helppo sortua. Silloin ei nimittäin tarvitse sillä hetkellä tehdä yhtään mitään. Sitäkin mietin, että jos jalat olisivat olleet kunnossa, niin olisinko oikeasti lähtenyt rantaan silloin siinä parvekkeella istuessani. Tuskinpa. On merkillistä aina haluta juuri sitä asiaa mitä ei missään nimessä pysty tekemään. Tämän kirjoituksen jälkeen minulla ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa hetkestä niskalenkki. Taidan laittaa pyörän ajolle, ja suunnata jäätelökioskille ostamaan jäätelön; mansikanmakuisen ja tuplapalloisen. Se olisi lajissaan vasta ensimmäinen tänä kesänä. Siinä on asia jonka voin tällä hetkellä tehdä. Oma pieni carpediemhetki.