Veripisaran tiristyksiä

Aina sama juttu - ei juokse. Aikuisiällä minulta otettiin verinäyte ensimmäisen kerran vasta yli kolmekymppisenä. Kerta kerralta olen oppinut vihaamaan tuota toimenpidettä yhä enemmän. Siitä ensimmäisestä kerrasta lähtien se on ollut aivan käsittämättömän hankalaa hommaa. Pistetään ja pistetään uudestaan. Pistetään taas ja ronkitaan - mutta kun ei juokse niin ei juokse. Yksilö toisensa jälkeen käy kokeilemassa. Olo on kuin neulatyynyllä. Lopulta sitten jokunen tippa kierittelee putkilon reunuksilla, ja näytteenotto päätetään sanoihin toivottavasti tämä nyt riittää.

Joskus harvoin on joku onnistunut kerralla. Olen miettinyt onko ne kerrat ollut sattumaa, vai onko joillain näytteenottajilla vain parempi tatsi. Siinä ensimmäisessä paikassa kaikki kolme paikalla ollutta kävivät kokeilemassa. Puoli tuntia pisteltiin, mutta ei siltikään onnistunut. Ulkoistivat homman kilpailevalle firmalle. Menin sinne suoraan edellisestä. Siinä oli näytteenottajalla ihmettelemistä, kun molemmat kädet oli kokonaan tuikittu rei'ille. "Jaahas, tässä ei nyt valinnan varaa enää ole". Siitä sitten yhdellä kerralla suoraan suoneen.

Sairaalajaksolla tämä on erityisen lannistavaa, kun niitä näytteitä lähes päivittäin yritetään. Viimeksikin leikkauksen alku myöhästyi kun näytteenotto venyi venymistään. Olin ollut paikalla reilun tunnin, ja siihen mennessä molemmat kyynärvarret, ja vähän muualtakin oli pistelty. Lopulta asia hoitui, kun anestesialääkäri raahautui leikkurista asti ihmettelemään potilaan puuttumista. Päätti pistää kanyylin siellä osastolla jo, ja samalla siitä reiästä saatiin sitten näyte, mutta oli hankala alku sillekin reissulle.

Saman hoitojakson viimeinen näyte tiristettiin avoneulalla kämmenselästä. Toivottavasti siihen ei enää tarvitse koskaan kajota, sillä siitä tuli iso ja kestävä mustelma näkyvälle paikalle. Pahaa silti pelkään, sillä lähes kaikki ovat olleet ahnaasti käymässä kiinni kämmenselissä tyrkyllä oleviin pulskiin suoniin - tuohon asti olen aina ollut vastaan, ja piilottanut käpälät. Vain kerran aikaisemmin siitä oli kokeiltu, ja silloin epäonnistuttu.

Hyvä sentään etten ole neulapelkoinen. Eikä kysymys ole myöskään kivusta. Jos asia hoituisi yhdellä pistolla, niin ihan sama. Siinä vaan tulee omituisella tavalla epäonnistunut olo, ja alkaa miettiä, että onko ihminen ollenkaan, kun ei edes veri juokse, vaikka piikillä tuikitaan. Katson piston toisensa perään, ja kiritän mielessäni, että juokse veri juokse, mutta ei se juokse.

Osa syynä vaikeuksiin on varmasti se, että kyynärpääni eivät ojennu suoriksi, jolloin suonetkin ovat ehkä totutusta poikkeavasti löydettävissä. Anestesialääkäri taas selosti viimeksi, ettei suonissani sinällään ole mitään vikaan vaan että hankaluudet johtuisivat perussairauden vaikutuksesta ihooni. Itse en ole löytänyt viittauksia Larsenin syndrooman vaikutuksista ihoon, mutta koska LS on myös sidekudossairaus, niin ihan hyvin voi olla.

Tutkittua tietoa Larsenin syndroomasta on edelleen hyvin niukasti tarjolla. Joka paikassa on luettavissa lähes sanasta sanaan sama teksti, ihan niin kuin kaikki olisivat kopioineet sen yhdestä lähteestä. Ehkä ovatkin. Mutta on syy sitten mikä tahansa, niin ihotyyppini on erikoinen. Se venyy huomattavasti, ja siihen tulee helposti arpia. Myös verinäytettä otettaessa iho venyy neulan lävistäessä sen, ja samalla neulanpää ajautuu jonnekin ihan muualle kuin oiottuun kohteeseen.