Sinä vuonna kun syksy tuli varhain... noilla sanoilla voisin aloittaa kirjan, jos sellaisen olisin kirjoittamassa. Totta se on - syksy tuli aikaisin tänä vuonna. Se vetää mielen vähän matalaksi, kun nivelet kipeytyvät taas enemmän koleassa ja sateisessa säässä. Muuten tykkään kyllä syksystä, varsinkin alkusyksyn värit ilahduttavat, ja aikaisin pimenevissä illoissa on jotain rauhoittavaa ja tunnelmallistakin. Aikaisia iltoja saa onneksi vielä hetken odotella.
Vuodenajan vaihtuminen saa aina miettimään ajan kulua. Vuosi vuodelta aika kiitää yhä nopeammin, enkä osaa päättää onko se hyvä vai huono asia. Kenties se ei ole kumpaakaan - se vain on. Syksyllä tykkään istua ikkunalla pitkään iltaan sytyttämättä valoja. Silloin pääsen
itselleni mieluisaan tarkkailijan asemaan. Syksyn pimeys hämärtää ihmisen muodon ja tavallaan tasapäistää ihmisiä. Joskus monia vuosia sitten kävin kävelyllä aina vain pimeään aikaan, niin kuin joku menninkäinen, koska tuntui, että silloin saatoin edetä katseilta suojassa.
Nykyisin minusta on onneksi tullut vähän reippaampi, ja välitän yhä vähemmän siitä mitä joku kävelemisestäni ajattelee. On ollut kasvattava kokemus kulkea osittain pyörätuolilla. Se on näyttänyt maailman vähän erilaista kulmasta. Osaan jo arvostaa sitä jos ylipäätään pystyn kävelemään edes jollain tavalla omin jaloin. Toisinaan kyllä ahdistun vieläkin jonkun siekailemattomasta tuijotuksesta. Haastava katsekontakti auttaa usein siihen, että ihminen tajuaa tuijottavansa epäkohteliaasti. Se toimii niin lasten kuin aikuistenkin kanssa.
Leikkaukseen on siis enää reilu viikko aikaa eikä hoidettavat asiat tunnu järjestyvän toivotusti. Joitakin olen joutunut hoitamaan useampaankin kertaan erinäisten sattumusten vuoksi. Liikkuminen on edelleen vaikeaa, joten samalle päivälle ei voi paljon laittaa. Hankaluuksia lisäävät aukioloajat, jotka ovat nykyiseltään joka paikassa hyvin niukkoja, jos henkilökohtaista palvelua jostain haluaa. Minkäänlaista jännitystä en leikkauksen suhteen myönnä tuntevani ainakaan vielä. Haluaisin vain projektin aluilleen, ja päästä nopeasti takaisin jaloilleni ja pitkäjänteiseen liikkumiseen (kuntoutumiseen) kiinni.
Eilen otin varaslähdön kuntoutumiseen, ja kävin uimahallissa, kun se on vihdoinkin avautunut kesätauon jälkeen. Muistuipa taas mieleen miten paljon helpompaa liikkuminen on vedessä. Uiminen ei tosin onnistunut potkun vertaa molempien lonkkien kivun vuoksi. Entinen kilometrin uimataitoni on siis vaihtunut uimakyvyttömyyteen. No, ehkä kilometrin kunnosta on jokunen vuosi jo muutenkin vierähtänyt, mutta useampi altaanmitta meni varmasti vielä ennen leikkauksia. Muuten varovainen jumppa ja kuntoutusaltaan lämmin vesi lievittivät kaikenlaisia jäykkyyksiä niin lihaksista kuin nivelistäkin. Keppien kanssa saa tosin olla hallilla tarkkana, etteivät lipsahda alta liukkailla lattioilla. Oli pakko kävellä niiden kanssa rauhallisesti - eikä voinut pomppia, niin fysioterapeutti väitti minun muuten tekevän...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti