Leikkauksesta on nyt viikko ja olen edelleen sairaalassa. Kävelyä vain muutamia metrejä kävlytason avulla. En olisi uskonut että voi näin kipeä olla. Tarvitsen apua niin peseytymiseen kuin pukeutumiseenkin. Täältä tie vie johonkin muualle kuin kotiin. Pitkä tie on edessä. Polvet jäykistyvät käytännössä heti kun lopetan liikkeen. Jänteet ja lihakset on olleet niin kippurassa koko elämäni ajan etteivät ne nyt helpolla oikene.
Eikä oikene muutkaan asiat. Eilen kävin silmälääkärillä, jossa todettiin silmieni vauriot pysyviksi. Riittämätön hapen saanti verkkokalvolvoilla. Silmäkuvissa näkyi selvät muutokset. Tämä ilmeisesti liittyy siihen leikkauksen jälkeiseen kehko-ongelmaan ja verenpaineen putoamiseen. Tapahtumin kulku on minule edelleen epäselvä. Leikkaukseen tuo jotenkin liittyy. Muuten on liian suuri sattuma. Näen siis, mutta en tarkasti. Lukeminen ja kirjoittaminen on aikaa vievää ja lähes ylivoimaista. Kirjaimet katoaa ja pomppii. Välkkyy merkillisesti. Ajokieltoa tuli samantien. Nyt saan ilmeisesti sitten totutella elämään myös näkövammaisena.
Asoiden selvittelyeä jatketaan kuukauden päästä. Silloin saanen myös opastusta arjessa seviämiseen uudessa tilanteessa. Silmälääkäri ei ollut ollenkaan toiveikas näön palautumisen suhteen, mutta uskoi, ettei tilanne myöskään enää huononisi. Hapenpuute on tuhonsa tehnyt. Tätä kirjoitan tabletilla. Rasittavaa ja kivuliasta. Toivon, että tietokoneen näyttö olisi parempi. Sitten kun pääsen siihen joskus taas käsiksi. Nyt taitaa vihdoin tulla jotain todellisia hyötyjä kauppakoulussa joskus aikanaan opetetusta kymmensormi järjestelmästä. Aika näyttää, että miten paljon tämä tulee elämääni vaikuttamaan. Vielä nyt en ole oikein sisäistänyt asiaa. On vähän turta olo kaikesta tapahtuneesta.
Tällä hetkellä voin keskittyä vain polviin. Venytellä ja toistaa. Uskoa että polvet vielä suoristuu. Lisäongelman luo tunnoton nilkka ja jalkaterä. Kirurgin mukaan venynyt pohjehermo. Tämän ennuste on kuitenkin hyvä. Aikaa voi siihenkin kulua kuukausia. Sen motoriikka onneksi toimii. Asentotunnon puuttuminen vaikeuttaa toipumista lisää. Kun ei tiedä että milloin on kanta maassa ja missä asennossa. Muuten luulen että suuri osa kivuista tulee lumpioista. Niiden on totuttava uuteen liikkeeseen eivätkä ne sitä kivutta tee. Ei todellaakaan. Tästä aloittaisin jo mieluusti kohti toipumista. Täytyyhän se joka kuopassa joku pohja olla. Pahoittelut todennäköisistä kirjoitusvirheistä.
Nyt menee sanattomaksi, mutta elämää on ajateltava kuitenkin etenpäin! Nyt kunnon kuntoutussuunnitelma ja josko lasit tai muuten tuo näköhommatulisi premmaksi. Mieliala on yritettävä pitää positiivisena vaikka kyllä se tuon runtelun jälkeen vaatii paljon. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja paraneminen vaati myös siltä puolelta. Huumoria tarttis löytää vaikka siitä että nuo leikkausarvet ja tikit kaunistuvat muutamien viikkojen jälkeen, ovat muuten jalat ihan nätisti suorassa, ei turvonneet joten kyllä se siitä. Hyviä vointeja ja mukana ollaan ja rukouksissa toivotaan apua Sinulle Tsemppiä Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos tsempeistä. Niin minä olen sitä yrittänyt mieltää, että eteenpäin vain. Luulen kyllä, että tähään näköasiaan joudun palaamaan, vaikka näennäisen rauhallisesti olen tämän ottanut. Kunto on fyysisesti vielä sen verran huono, että voimat riittää vain päivästä toiseen jaksamiseen.
PoistaVoi ei, ei kyllä olisi kaiken tapahtunden lisäksi tuota näköasiaa enää sulle suonut, liikaa on tapahtunut kaikenlaista! Oletko saanut siellä keskusteluapua kaiken tapahtuneen käsittelyyn? Jos et, ja jos susta tuntuu, että pitäisi puhua, niin vaadi paikalle kriisiryhmästä psykologi tai sairaanhoitaja. Tai ainakin muista, että tällaiset henkilöt löytyvät teidänkin sairaalasta - myöhemmin voi tulla myös tarve asioiden käsittelyyn, kun aikaa on kulunut. Päivä kerrallaan nyt eteenpäin, koita pitää mieli mahdollisimman hyvänä kaikesta huolimatta keinolla millä hyvänsä. Voimia paljon!!
VastaaPoistaKiitos vietistä ja voimista Hannastiina. En ole saanut kriisiapua eikä sellaista ole myöskään tarjottu. Olisi voinut olla paikallaan. Itse pitäisi varmaan kysellä, mutta voimia mihinkään tällaiseen ei juuri nyt ole. Myöhemmin tähän on varmasti vielä palattava. Jopa kriisiapuna, sillä tämähän joko vie tai muuttaa merkittävästi sen mikä on muutenkin rajoitetussa elämässäni ollut tärkeää: kirjoittaminen, lukeminen ja autoilu.
Poista