Sitten kun elämä

Ihan huomaamattani olen elänyt viime kuukaudet sitten kun -elämää. Ajatellut, että sitten kun pääsee muuttamaan takaisin kotiin, ja sitten kun voi ajaa autoa, ja sitten kun on kesä, niin sitten on kaikki kohdallaan. Niin ei vaan sitten käynytkään. Eikä tämä oikeastaan ole edes ohi vielä - vaan edelleen on sitku-ajatuksia. Sitten kun polvet on... NIIN sitten elämä vasta oikeasti alkaa. Mutta alkaako? Rohkenen jo nyt epäillä. Luulen, että jos on ihmisenä tätä tyyppiä, niin elämä tuntuu aina olevan jossain muualla kuin tässä hetkessä. Eikä siinä carpe diem -hokemat paljon auta, vaikka ajatuksena se olisi oikein hyvä seurattavaksi.

Ei pidä silti ymmärtää väärin. Olen kyllä onnellinen siitä, että voin olla taas kotona, ja että voin ajaa autoa ja pyörää, ja siitäkin, että on kesä taas, mutta seuraavien viikkojen aikana mikään ei muutu ainakaan paremmaksi. Ei ole mitään odotettavaa. Positiivisessa hengessä siis, sillä terveyteen liittyviä asioita on tietysti paljonkin kesken. Asioita pitää taas alkaa järjestellä pitempää toipilasjaksoa varten, mutta enimmäkseen elämä on samaa norkoilua tietokoneen ääressä kuin viime kuukausina muutenkin. Häkin rajat ovat vähäksi aikaa laajentuneet, mutta tosiasiassa olen edelleen oman tilanteeni vankina enkä kykenevä toteuttamaan moniakaan niistä asioista joita haluaisin tehdä.

Taannoin istuin parvekkeella katselemassa (pientä kateutta tuntien) kun joku seudun asukas loikki kepeän oloisesti rantatöyräältä alas kylpytakki niskassaan kohti uimarantaa. Tuo paikka on vain ehkä viidenkymmenen metrin päässä omasta sijainnistani, mutta silti fyysisesti niin tavoittamattomissa, että voisi yhtä hyvin olla kuussa. Monena kesänä (ja syksynäkin) olen istunut rantakalliolla katselemassa ohi meneviä veneitä. Se hieno ja rauhallinen paikka, jossa myös rauhaton sielu voi onnistua tavoittamaan hetkeen tarttumisen. Tuossa alla on muutama kuva viime syksyltä. Ne on otettu siltä polvitukien testausreissulta, jolloin olin tuiskahtaa mereen. Siitä reissusta kirjoitinkin pienen katkelman alkukevään postauksessa "tuurilla vai taidolla". Tosiasia on, että ainakaan tänä vuonna minulla ei ole sinne mitään asiaa. Toivottavasti vielä joskus.

Iltahetki kotirannasta lokakuussa 2015. Harvoin on meri noin tyyni.

Kotirantaan vie jyrkkä rinne.

Rantakivikkoa ja matalalla oleva tyyni meri kotirannassa viime syksynä.

Sitten kun -elämään on ihan liian helppo sortua. Silloin ei nimittäin tarvitse sillä hetkellä tehdä yhtään mitään. Sitäkin mietin, että jos jalat olisivat olleet kunnossa, niin olisinko oikeasti lähtenyt rantaan silloin siinä parvekkeella istuessani. Tuskinpa. On merkillistä aina haluta juuri sitä asiaa mitä ei missään nimessä pysty tekemään. Tämän kirjoituksen jälkeen minulla ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa hetkestä niskalenkki. Taidan laittaa pyörän ajolle, ja suunnata jäätelökioskille ostamaan jäätelön; mansikanmakuisen ja tuplapalloisen. Se olisi lajissaan vasta ensimmäinen tänä kesänä. Siinä on asia jonka voin tällä hetkellä tehdä. Oma pieni carpediemhetki.