keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Ajatusten puro


Silloin kun olen parhaassa terässä, ajatukseni virtaavat kuin iloinen koski. En oikein ehdi edes napata niistä kaikista kiinni ennen kuin ne jatkavat jo matkaansa. Nyt tilanne on kuitenkin toinen; koski on selvästi ehtynyt eikä enää ole iloista virtaa vaan jäljellä on vain pieni pahainen puro. Tuijottelen tämän tästä käsi poskella tyhjyyteen. Se olisi ihan kamalaa, jos löytäisin tarpeeksi energiaa välittää siitä. Kirjoittamisen tämä tila ainakin tekee vaivalloiseksi ja väkinäiseksi. Toivon, että vaihe jää taakse mahdollisimman pian.

Kesä on nyt parhaimmillaan, joten ehkä ei haittaa vaikka käy vähän hitaammalla vaihteella. Parasta olisi lähteä tästä ruudun edestä ulos elämään ja keräämään voimia tulevia koitoksia varten. Pyrin kävelemään päivittäin, voimieni mukaan, mutta muuten en saa otetta mistään tekemisestä. En tiedä mitä voisin tehdä. Auringossa oleilu ei ole minun juttuni enää nykyisin, mutta veteen haluaisin tänä kesänä ehtiä. Tarkoitus on lähteä merta edemmäs, sillä jostain syystä tuo lähiranta ei nyt nappaa uintia (tai kastautumista, sillä en osaa enää varsinaisesti uida) ajatellen. Vaan eikö sitä sanota, että tylsyys kehittää luovuutta. Elän siis toivossa, että kohta puolin keksin jonkun tosi hyvän idean.

Osasyynä tai ehkä pääsyynä hitaaseen ajatuksen kulkuun on hankalaksi käynyt unettomuus. Toissa yön valvoin kokonaan. Kolmelta aamuyöllä luovuin nukkumisyrityksistä ja kävin kiinni aamupalaan. Syitä huonoon nukkumiseen löytyy stressistä vaikeiden kipujen kautta valon määrään. Kivuista erityisesti niskan ongelmat ja vasemman käden kivut ja säryt vaikeuttavat nukkumista. Käsi lepää nykyisin omalla tyynyllään, jolloin saan olkapään tuetuksi. Mutta kun saan yhden kohdan aseteltua hyvin, niin jollakin toisella on jo huonosti. Ongelma on hankala ratkaistava, mutta se on otettava haltuun, sillä en voi jatkaa näin vähällä unen määrällä. Ensi yönä olisi ihan pakko nukkua, sillä edessä on melko raskas päivä.

Huomenna tähän istumiseen tulee siis pieni tauko, sillä suunnaksi otetaan Tampere. Pitää mennä mittauttamaan itsensä, jotta painepaita-asia saadaan liikkeelle. Eipä ole tullut usein Tampereen suunnalla käytyä, vaikka matka ei mahdottoman pitkä olekaan. Kaupunki on jäänyt hyvin vieraaksi. Käynnit koko elämän mitassa voi laskea sormin, ja moni niistäkin on vain ohikulkuja tai muusta syystä vain kaupungin laitamia koluamisia. Jostain syystä tulee useammin lähdettyä Turun suuntaan, jos haluaa lähteä vaikka ostoksille. Nyt kuitenkin hyvällä syyllä matkaan. Kenties siinä samalla voisi katsella vähän ympärilleen.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Ilman lomia


Pari päivää vielä ja sitten juhlitaan juhannusta. Kerrankin on ennustettu muuta kuin sadetta, joten se lisää mahdollisuuksia. Ihan kuin tähän päättyisi joku kausi, vaikka oikeasti seuraavalla viikolla elämä jatkunee entiseen tapaan ilman varsinaisia lomia, mutta ehkä alulla on kuitenkin vähän rauhallisempi jakso ja perinteisesti ainakin vähän helpompi kipujakso. Toivottavasti niin on myös tänä vuonna. Viime aikoina on ollut paljon kaikkea. Siihen tapaan, että joka päivälle jotakin ja usein useampi. Fysioterapia jatkuu elokuun taukoon asti, mutta allasterapia jäi altaan puuttuessa kesätauolle. Se on harmi, sillä viimeiset pari allasta oli oikein onnistuneita vaikutuksiltaan.

Viime viikon fysioterapiassa selvisi, että olkapäähän ei hankita tukea; ilmeisesti sen vaikuttavuudesta ei olla vakuuttuneita. Ongelmaksi muodostuisi tuen muutostyöt ja sen pukemisessa olleet haasteet. Sen sijaan oli päädytty painepaitaan. Sen hankintaprosessiin on tarkoitus pikapuolin lähteä, jotta ehdin kokeilla sen vaikuttavuutta ennen elokuun ortopediaikaa. Maksusitoumus on siis jo myönnetty. Suhtaudun tähän avoimin mielin, joskin pukemisasia vähän mietityttää. Jää nähtäväksi, että onko tämä käänteentekevä ratkaisu, jolla voidaan leikkaustarvetta siirtää tai jopa poistaa. Viimeiseen en jaksa uskoa, sillä olkapään tilanne heikkenee. Jossain vaiheessa sille on tehtävä jotain, sillä en voi alati kulkea paitaan puristettuna. Mutta jos sillä saadaan apua kipuihin ja siirrettyä leikkaustarvetta eteenpäin, niin se on ihan kelvollinen tulos. Tietysti tämä aiheuttaa hieman matkustelua paidan perässä, sillä eihän meiltä päin tällaisia saa.

Tämä päivä tyhjeni yllättäen edestä kun suunniteltu magneettikuva siirtyi pari viikkoa eteenpäin. Niskan pehmytkudosmuutosta oli tarkoitus kuvata, mutta olivat varanneet ajan sellaiseen yksikköön, jossa ei pystytä ottamaan suunnitellun kaltaista kuvaa. Hyvä, että huomasivat sen ennen kuin ehdin ajaa paikalle. En tiedä mitä erilaista siinä kuvassa on, mutta toivottavasti niskapatille löytyy viimein joku tulkinta. Edellisestä kuvasta sitä ei siis pystytty tunnistamaan. Olen ollut tämän asian kanssa ällistyttävän rauhallinen, mutta onpa se sitten mitä hyvänsä, niin toivon että joku suostuu ottamaan sen sieltä pois. Se tuntuu usein pistävältä ja sellaiselta, että se painaisi.

Nyt edessä on siis vapaapäivä. Se tuli oikeastaan aika hyvään kohtaan, sillä eilinen oli kovin vaikea päivä parin unettoman yön jäljiltä. Voisi jopa puhua pienestä romahtamisesta, mutta viime yön olen kuitenkin saanut nukutuksi ja sitä myötä olo on parempi. Säätilakin näyttää oikein kelvolliselta, joten eiköhän tästä ihan hyvä päivä tule, kunhan vaan saan nivelet verryteltyä vähän joustavampaan kuntoon. Raskaasti nukutun yön jäljiltä ruumis on aina melkoisessa täysjumissa, mutta kyllä se tästä vielä liikkeelle lähtee.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Hullun huvit


Jospa nyt jotain ratkaisua. Sillä varovaisella ajatuksella lähdin viime viikkoon, mutta ei siitä sitten lopulta tullut mikään hyvä viikko. Oli vihdoin aika terveyskeskukseen. Lääkäri suhtautui kivunhoitoon asiallisesti ilman lyömätöntä meditaatiohenkeä, mutta ei malttanut olla sanomatta, että liikunta olisi minulle hyväksi. En tiedä miksi lähtökohtaisesti oletetaan, etten liiku lainkaan. Olenhan minä ylipainoinen, mutta se tarkoittaa liikkumattomuuden sijaan sitä, että syön liikaa tai väärin, ja myös sitä ettei liikkumisessani ole olosuhteiden pakosta tehoja. Olen kuitenkin liikkeellä jollain tavoin liki päivittäin. En pysty lisäämään liikuntaa lisäämättä haittoja. No, ehkä altaassa voisin käydä enemmän; se kun on viime leikkauksen jälkeen jäänyt vähiin, mutta syksyllä sitten parannusta siihen asiaan.

Mutta kivunhoitoon palatakseni: Aiempaa lääkitystä ei sellaisenaan jatkettu (sinällään harmi, sillä se oli ongelmia aiheuttamaton), mutta ei kipuja kuitenkaan jätetty hoitamattakaan. Hetken ehdin olla toiveikas, mutta lääkekokeilu päättyi nopeasti alkaneeseen huonovointisuuteen ja sitten silkkaan pahoinvointiin, jonka aikana ei edes vesi pysynyt sisällä. Ei mikään hyvä juttu kolmenkympin helteellä. Päätin, että jos muuta ei ole, niin kärsin enemmin vaikka kivusta. Minulla on taustalla synkkä tilasto kipulääkepahoinvoinnista. Olisin varmaan ajan kanssa tottunut lääkkeeseen, mutta kunto ehti jo muutamassa päivässä heikoksi. Se hyvä puoli muutaman päivän täyslevosta oli, että se itseasiassa sai käden palautumaan normaalilla tavalla kipeäksi. Autolla ajokin sujuu taas vaihteeksi. Huh. Lepoko on siis oikea lääke? Sehän olisi nurinperistä.

Erityisenä mainintana on sanottava, ettei vastaanotolla ollut kiireen tuntua. Sellainen on aika harvinaista sen perusteella mitä olen näissä ympyröissä viime vuosina kuljeksinut. Lääkäri oli edelleen hyvin vakuuttunut siitä, että minua vaivaa masennus. (Tästä samasta asiasta on siis käyty keskustelua jo viime vuonna). Sanoin, etten tunne itseäni masentuneeksi, mutta hän oli sitä mieltä, että kyllä kriteeristö hyvin täyttyy. Olimme siis eri linjoilla, mutta kuitenkin ihan hyvässä hengessä. Niinpä hän keskittyi henkiseen hyvinvointiini ja minä puhuin fyysisistä ongelmista. Kaikille voitto. Tilanne oli elämän omituisia ja vähän epätodellisiakin hupihetkiä. Kafkamaista. Mutta joo hullulla on tunnetusti halvat huvit, joten mikä ettei.

Myöhemmin kuitenkin kun makasin sairaana kipulääkkeistä, niin minulla oli aikaa ajatella masennustakin. En oikeasti halua tulla luokitelluksi masentuneena, mutta jos lääkäri on sitä mieltä, niin en voi vaikuttaa siihen mitenkään. En ymmärrä mihin hän perustaa näkemyksensä, joten en tiedä miten voin parantua, paitsi ottamalla vastaan tarjotut masennuslääkkeet. Masennustestihän ei osoittanut masennusta. Myönnän kyllä, ettei nykyinen elämäntilanne aiheuta suurta riemua ja alavireisiä päiviä on, mutta mielestäni ihan syystä. Jos oikeasti hoidettaisiin ensin pois ne fyysiset vaivat, jotka hoidettavissa on, niin kenties jäljelle jäävä oletettu masennuksenikin poistuisi itsestään. Vaan kun vuodesta toiseen joutuu taistelemaan saadakseen hoitoa ja on koko ajan jonkun tahon talutusnuorassa vailla oikeaa riippumattomuutta, niin kyllä mielen päälle käy.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Ihan rennosti


Nyt on sitten odotettu ja kaivattu kesä. Mitään erityistä lomaa ei ole suunnitteilla, mutta toivon toki, että jossain vaiheessa pystyisin ottamaan vähän rennomman ajanjakson. Ihan heti se ei onnistu, sillä tässä on vielä kaikenlaista menoa ainakin tähän kuuhun. Lisäksi olotila on kokonaisuutena sen verran kipeä, etten oikein pysty tekemään mitään. Juuri nyt en jaksa edes innostua mistään yleensä kiinnostavista pikkuasioista, vaikka kesä tarjoaa monia mahdollisuuksia. Muutenkin uskon, että hyvän elämän voi koostaa pienistä iloista. Välillä mielen täyttää epäuskoinen epätoivo tuon käden suhteen. Sen tilanne ei mene parempaan suuntaan vaan se huononee kaiken aikaa sekä kyynärpään että olkapään osalta.

Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että käsi tulisi kuntoon omahoidolla. Silti arki on tuskastuttavaa takkuamista. Hiljakseen ja kipujen kera suoriudun kuitenkin paljosta, se on pieni ilo ja sen on siis oltava riittävää, että suoriutuu. Elämää on muutettava vastaamaan kykyjä. Ne muutokset alkavat valinnoista kaupassa sekä ruoan että vaatteiden osalta. Olen myös valmistellut päätöstä siitä, että luovun avustajasta. Se syö liikaa henkisiä voimavaroja ja vie tärkeäksi kokemaani itsenäisyyttä. Teen mieluummin hitaasti itse. Se saa tuntemaan, että pystyn vielä edes johonkin, mutta asia vaatii järjestelyä. Ainakin koti on ensin muunnettava sellaiseksi, että tarvitsen mahdollisimman vähän apua. Tavaraa täytyy olla vähemmän. Lisäksi ne on sijoitettava ulottuville.

Mutta elämä ei olisi elämää ellei se olisi heti näpäyttänyt tuosta suunnitelmasta. Viime päivinä käsi on mennyt ihan heikoksi ja tottelemattomaksi. Kipu on sanalla sanoen helvetillinen. Mietinpä vaan, että pärjäänkö yksikätisenä ilman apua, vaikka kuinka haluaisin. Silti elämänlaatua pitää saada nostettua, vaikka käden epävarma tilanne on lannistava. Välillä mielessä risteilee ajatus siitä, että mitä jos olkapää on pakko luuduttaa. Harjoitukset eivät ainakaan ole auttaneet ollenkaan. Sitten ajatus johtaa kyynärpäähän, joka kuormittuisi luudutuksen jälkeen aivan älyttömästi. Tällä hetkellä en pysty ajamaan autoa, keittämään kahvia tai pukemaan vaatteita älähtämättä kivusta. Siis kyynärpäässä. Siitä tajuan, että luudutus ei ole mitenkään mahdollinen niin kauan kuin kyynärpää on tässä kunnossa.

Kun näitä sitten tarpeeksi kauan mielessään pyörittää niin iskee totaalinen epätoivo. Sitä tajuaa olevansa jumissa tilanteessa, josta ei ole mitään ulospääsyä. Vaikka eihän se lopulta minun tehtävä ole hoitoa miettiä. Oikeasti voin vaikuttaa siihen varsin vähän. Olen kuitenkin se joka tehtävien ratkaisujen kanssa elää päivästä päivään. Luulen, että on tullut hyväksymisen aika. On hyväksyttävä nämä rajoitteet eikä vaan jäädä odottamaan parempia aikoja, joita ei välttämättä tulekaan enää. Juuri nyt tärkein toiveeni on saada kipu hallintaan, jotta elo olisi edes hieman siedettävämpää.