Nyt on sitten odotettu ja kaivattu kesä. Mitään erityistä lomaa ei ole suunnitteilla, mutta toivon toki, että jossain vaiheessa pystyisin ottamaan vähän rennomman ajanjakson. Ihan heti se ei onnistu, sillä tässä on vielä kaikenlaista menoa ainakin tähän kuuhun. Lisäksi olotila on kokonaisuutena sen verran kipeä, etten oikein pysty tekemään mitään. Juuri nyt en jaksa edes innostua mistään yleensä kiinnostavista pikkuasioista, vaikka kesä tarjoaa monia mahdollisuuksia. Muutenkin uskon, että hyvän elämän voi koostaa pienistä iloista. Välillä mielen täyttää epäuskoinen epätoivo tuon käden suhteen. Sen tilanne ei mene parempaan suuntaan vaan se huononee kaiken aikaa sekä kyynärpään että olkapään osalta.
Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että käsi tulisi kuntoon omahoidolla. Silti arki on tuskastuttavaa takkuamista. Hiljakseen ja kipujen kera suoriudun kuitenkin paljosta, se on pieni ilo ja sen on siis oltava riittävää, että suoriutuu. Elämää on muutettava vastaamaan kykyjä. Ne muutokset alkavat valinnoista kaupassa sekä ruoan että vaatteiden osalta. Olen myös valmistellut päätöstä siitä, että luovun avustajasta. Se syö liikaa henkisiä voimavaroja ja vie tärkeäksi kokemaani itsenäisyyttä. Teen mieluummin hitaasti itse. Se saa tuntemaan, että pystyn vielä edes johonkin, mutta asia vaatii järjestelyä. Ainakin koti on ensin muunnettava sellaiseksi, että tarvitsen mahdollisimman vähän apua. Tavaraa täytyy olla vähemmän. Lisäksi ne on sijoitettava ulottuville.
Mutta elämä ei olisi elämää ellei se olisi heti näpäyttänyt tuosta suunnitelmasta. Viime päivinä käsi on mennyt ihan heikoksi ja tottelemattomaksi. Kipu on sanalla sanoen helvetillinen. Mietinpä vaan, että pärjäänkö yksikätisenä ilman apua, vaikka kuinka haluaisin. Silti elämänlaatua pitää saada nostettua, vaikka käden epävarma tilanne on lannistava. Välillä mielessä risteilee ajatus siitä, että mitä jos olkapää on pakko luuduttaa. Harjoitukset eivät ainakaan ole auttaneet ollenkaan. Sitten ajatus johtaa kyynärpäähän, joka kuormittuisi luudutuksen jälkeen aivan älyttömästi. Tällä hetkellä en pysty ajamaan autoa, keittämään kahvia tai pukemaan vaatteita älähtämättä kivusta. Siis kyynärpäässä. Siitä tajuan, että luudutus ei ole mitenkään mahdollinen niin kauan kuin kyynärpää on tässä kunnossa.
Kun näitä sitten tarpeeksi kauan mielessään pyörittää niin iskee totaalinen epätoivo. Sitä tajuaa olevansa jumissa tilanteessa, josta ei ole mitään ulospääsyä. Vaikka eihän se lopulta minun tehtävä ole hoitoa miettiä. Oikeasti voin vaikuttaa siihen varsin vähän. Olen kuitenkin se joka tehtävien ratkaisujen kanssa elää päivästä päivään. Luulen, että on tullut hyväksymisen aika. On hyväksyttävä nämä rajoitteet eikä vaan jäädä odottamaan parempia aikoja, joita ei välttämättä tulekaan enää. Juuri nyt tärkein toiveeni on saada kipu hallintaan, jotta elo olisi edes hieman siedettävämpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti