maanantai 23. heinäkuuta 2018

Kivunhallintaryhmä


Pari kuukautta kestänyt kivunhallintaryhmä on nyt ohi. Se ei ollut vähän vertaa sitä mitä ennakoin. Olin siis jotakuinkin varma siitä, että kuulen laajasti erilaisia keinoja lääkkeettömään kivunhoitoon ja eriasteisia varoitteluja kipulääkkeiden vaarallisuudesta. Kenties vielä ryyditettynä ylistyksellä mielialalääkkeiden paremmuudesta kivunhoidossa. Saatoin jopa hieman epämukavuutta tuntien ennakoida, että kaikki istuvat paikoillaan, tuolit piirin muodostaen, ja myöntävät sitten toisille olevansa kipupotilas. No niin, ehkä en sentään ennakoinut tuota viimeistä.

Mistään tuollaisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Oikeastaan se ei edes ollut mikään ryhmä. Olimme joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka kokoontuivat kerran viikossa hetkeksi samaan paikkaan. Näiden parin kuukauden aikana ei toisten osallistujien nimi selvinnyt (saati sitten mitään muuta tietoa) eikä mitään ryhmää joukosta koskaan muodostunut, vaikka tottahan sitä lopulta oppi tunnistamaan ne, jotka alusta loppuun mukana olivat. Itseltäni jäi yksi kerta välistä kyytiongelman takia. Lopulta se oli aika pieni joukko ihmisiä, jotka kaikissa kokoontumisissa kävi. Tämä ryhmä tarkoitti ennen kaikkea yksilöharjoittelua muiden joukossa.

Hyvin yksiselitteisesti aiheena oli tietoisuustaidot. Niitä harjoitettiin joka kerta ja koko aika alusta loppuun. Se vaati avointa suhtautumista ja mielen suostuvuutta tekemään teoreettisesti helpolta tuntuvia harjoitteita. Oikeasti on vaikea estää mieltä vaeltamasta omille teilleen. Se niin helposti ruotii mennyttä ja tai aprikoi tulevaa. Niillekin on paikkansa, sillä joskus on hyvä keskittyä tarkastelemaan vaikka omia roolejaan ajasta ja paikasta toiseen. Voi yrittää löytää sen osan itseä joka kulkee aina mukana roolista toiseen. Sen tarkkailijan. Tietoisuuden kasvu on ihan käyttökelpoinen taito myös moneen muuhun kuin kivunhallintaan. Mielen vaeltelu harjoituksen aikana on normaalia. Se pitää hyväksyä ja palauttaa mieli takaisin harjoitukseen. Hengityksen seuraaminen oli monissa harjoituksissa kohta, josta lähdettiin liikkeelle ja josta edettiin tarkkailemaan jotain muuta, esim. kipua, epämukavuutta, ääntä tai ihan vaan jotain kohtaa kehossa tai huoneessa.

Harjoituksien tarkoituksena ei ole saada kipua katoamaan vaan ennemminkin todeta ja hyväksyä se. Ehkä asettaa se mittasuhteisiin, sillä elämään kuuluu yleensä muutakin. Silti kipu voi helposti hallita koko elämää. Aina ei ole helppoa nähdä sitä kaikkea muuta, mutta taitoa voi opetella. Uskon, että osa taidoista on elämänmyötäisiä ilman ajatuksellista taustaa. Eli käytössä jo, mutta rajansa tietysti kaikella. Tuloksia tietoisuusharjoitteista voi havaita vasta pitkällä aikavälillä. Jokaisella kerralla jaettiin kirjallista materiaalia, jossa oli sekä teoriaa että kivun kohtaamiseen liittyviä harjoituksia. Ne kiinnittivät huomiota kivun laukaisemaan automaattiseen ajatuskulkuun. Yhdessä kohdassa esitettiin myös kysymys siitä, että onko negatiivisten tunteiden turruttaminen (esim. psyykelääkkeillä) todella tarpeen? Olin siitä kohdasta melko vaikuttunut, sillä se ei vastaa nykyistä hoitokäytäntöä. Kaikessa korostettiin armollista hyväksymistä kaikkiin kehollisiin aistimuksiin.

Tietoinen läsnäolo ei ollut aiheena minulle täysin vieras. Kuntoutusosastolta sain joskus toista vuotta sitten mukaan näitä samoja kuunteluharjoituksia. En tosiaan ole niitä joka päivä kuunnellut, mutta toisinaan. En ehkä kuitenkaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta oikein, joten nämä käynnit auttoivat saamaan enemmän juonesta kiinni. Nyt pystyn jatkamaan omin avuin. Yritän jatkossa harjoitella päivittäin. Se ei suinkaan tarkoita mitään pitkää päivittäistä kuunteluharjoitusta vaan kyse voi olla tietoisesta kävelystä tai muusta tekemisestä niin, että se tulee tehtyä läsnäolevasti. Usein käy niin, että innostun kävellessä, että nythän tämä sujuu: kävelen tietoisesti! Ja sitten samassa tajuan, että en enää, sillä ajattelenhan onnistumista enkä enää kävelyä. Syrjähtelevä on mieli, mutta selvästi olen harjoittelua vaille valmis. Tällä hetkellä onnistumiseni mitataan sekunneissa, mutta mikä tahansa minkä äärellä voi olla tässä ja nyt kelpaa harjoitukseksi. Voi tuntea, kuunnella, haistaa tai maistaa. Kroonisen kivun hoidossa tämä keino on vain yksi muiden joukossa.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Kuntouttava kävely


Neljä päivää pakkolepoa ja tehokasta paapomista polvelle. Se on saanut osalleen kaikki mahdolliset linimentit mitä löytyi ja jäähdytyksen monta kertaa päivässä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kyseessä oli tai on edelleen ihka oikea rasitusvamma. Näin käy kun kohtuullisuus unohtuu. Nyt polvi taas suoristuu kokonaan, mutta taivutus on vajaa. Toisinaan polvessa tuntuu jonkinlainen este, johon ojennus pysähtyy. Sitten se menee yli napsahtaen pari kertaa kivuliaasti. Ei tekonivel muutenkaan mikään äänetön ole, joten niistä ei voi päätellä mitään, mutta kipu ja este ovat epätavallisia. Kuntouttavan kävelyn aloitin jo - jälleen kerran piti aloittaa kierroksella talon ympäri. Siis miltä tahansa kannalta katsoen olemattomasta matkasta, mutta oikeasti olen helpottunut siitä, että ylipäätään pääsen taas kävelemään. Ehdin jo vähän huolestua. Tässä vaiheessa tarkoituksena on vain ottaa jokainen askel niin hitaasti ja tarkasti, että yhdelläkään askeleella ei tunnu kipua. Samalla siinä tulee väkisin harjoitettua tietoista läsnäoloa. Kuntoutusta siis niin polvelle kuin mielellekin.

Samoin palasin pyöräilemään ihan lyhyitä matkoja, mutta tässäkin päällimmäisin tunne oli onni siitä, että polvi taipui taas polkimelle, vaikka voimaa ei vielä pysty käyttämään. Nyt kun kesän lämpö suosii, niin on enemmän kuin mahtavaa, että voi lähteä johonkin omin voimin eikä ainakaan tarvitse nököttää katsomassa elämää ikkunan takana kuumaksi käyneessä asunnossa. Vihdoin olen voinut kotonakin luopua ulkoisista lämmittimistä. Uskaliaasti uskalsin taas taitella pois sekä sähköhuovan että kauratyynyn. Ne ehtivät jo kerran aiemminkin säilöön, mutta silloin pikainen paluu oli välttämätön, mutta nyt näyttää lupaavalta kun sisälämpötila on kohta 27 astetta. Siitä huolimatta kaksikko tekee luultavasti paluun jo aikaisin syksyllä, mutta nyt ehkä muutama viikko ilman uskollisia apureita.

Kävely tai ylipäätään liikkuminen on merkillinen juttu. Lähtökohtana sille on kautta vuosien ollut painonhallinta. Sitten tajusin aika monen vuoden päästä, ettei sillä ole näillä määrillä ja tehoilla sen kannalta mitään merkitystä. Sen jälkeen liikuin niin, että motivaattorina toimi terveys ja hyvä kunto. Sitäkin on vaan oikeasti tosi vaikea uskoa, sillä ihan joka kerta olen kivuliaampi minkä tahansa liikuntakerran jälkeen pois lähtiessä kuin mennessä. Auttaako liikunta sitten salaperäisesti sisuksiani voimaan hyvin? En tiedä, mutta vaikea liikkumista on pystyä itselleen terveydellä perustelemaan kun se aiheuttaa käytännössä vain kärsimystä. Niinpä olen miettinyt, että mikä minua siinä motivoi?

Olin aika huonotuulinen (ja sorruin syöpöttelyyn) noiden neljän taukopäivän aikana. Se ei ole ollenkaan hyvä merkki jatkoa ajatellen, mutta heti kun polvi alkoi osoittaa edes pieniä toipumisen merkkejä, niin lähdin liikkeelle. Ostin jopa aikaa kuntosalille, sillä ajattelin, että voin odotellessa harjoittaa käsiä ja keskivartaloa. Viimeksi mainittu osoittautui sivumennen sanottuna hankalaksi, sillä niska ei todellakaan kestä mitään perinteisiä vatsalihasliikkeitä. Selkäpuoli meni paremmin, kuten myös lonkat. Ensimmäisen käyntikerran jäljiltä olin niin kipeä, että hidas aloitus on tarpeen, mutta se on hyvää lihaskipua, ja voi miten pienillä vastuksilla se kävi. Olisi kannattanut aloittaa nämä huoltoharjoitukset jo aiemmin. Nyt toivon, että kädet kestävät salia ainakin niin kauan, että polvi on taas iskussa. Mutta mitä siihen motivaattoriin tulee, niin ehkä sen suurin tekijä on mielenrauha. En olisi aiemmin uskonut, mutta taidan oikeasti vaan tykätä liikkua.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Tyhmästä päästä...


Eräällä sukulaisella on tapana käyttää sanontaa "tyhmästä päästä kärsii koko ruumis". Epäilemättä juuri näin hän minulle sanoisi, jos tietäisi edesottamukseni. No, ei tiedä - enkä minä tosiaan kyllä kerro, sillä en halua kuulla tuota lausahdusta, jonka olen turhan moneen kertaan kuullut, ja jonka kyllä tässä tapauksessa totuudeksi totean. Oikeastaan mietin, että mitä hullua eilen oikein tapahtui? Miksi jatkoin matkaani, vaikka se kaikella järjellä oli johtava juuri tähän tulokseen. Koko kevään enemmän tai vähemmän oireillut polvi näyttää nyt sanoneen (toivottavasti vain väliaikaisesti ja levolla paranevasti) työsopimuksensa irti.

Kaikki alkoi omalla tavallaan jo lauantai-iltana. Asiaan ollenkaan ajatusta laittamatta hain polveeni jääpussin. Sellaista ei ole tapahtunut muistini mukaan viimeiseen puoleentoista vuoteen. Eli mistään tavanomaisesta käytännöstä ei ole kyse. En silti ajatellut polvikivusta mitään. Hoidin vain puolella ajatuksella. Olin ollut päivällä pyörällä liikkeellä, joten ehkä ajattelin sen ottaneen siitä vähän siipensä. Näin varmasti olikin, sillä matkan vastatuuliosuudet tuntuivat kipuna polvissa. Merkillistä, että aina vaan tuulee niin vahvasti (paitsi tietysti tänään kun en pääse ulos millään keinoin). Kävelyä ei tuulet haittaa, mutta voimattomille jaloille tuulesta tulee pyörällä liikaa vääntöä. Nyt jumitan kotona. Mahdoton ajaa pyörällä, mahdoton kävellä (otin kepit suosiolla käyttöön) tai hyvin vaikeaa edes päästä nyt autolle ja jopa vaikeuksia ajaa sillä.

Vielä sunnuntai-aamulla tunsin oloni kaikin puolin hyväksi. Niin hyväksi, että päästin mieleeni ihailevan ajatuksen siitä, että kaikki jäsenet tuntuvat hyviltä ja normaaleilta. Ei tarvetta kipulääkkeille. Voin siis viettää ihan tavallisen kesäsunnuntain tekemällä ihan tavallisia asioita niin kuin normaali ihminen. Ajattelin jopa, että ehkä tästä alkaa uusi aika, jossa sairaus jää taas taka-alalle. Menin siis menojani ja tein kaikenlaista - lopulta eräs puuhasteluani seurannut nimeltä mainitsematon uskaltautui aprikoimaan ääneen, että ettet nyt vaan tekisi liikaa. Silloin jo itsekin tunsin niskani jäykistyneen ja toisen käden voiman kadonneen siihen tapaan, että mieleeni hiipi huoli siitä, että mitenköhän tässä mahtaa käydä, mutta tehty mikä tehty. Polven en uskonut pettävän. Illaksi olin suunnitellut vielä kävelyn.

Palattuani kotiin päivän puuhistani - istuin hetkeksi hengähtämään sohvan kulmalle. Tajusin oitis, että polvella ei ole kaikki hyvin. Sen koukistaminen ja ojentaminen oli hyvin vaivalloista ja jäykkää. Kävely oli kuitenkin suunniteltu eikä siitä voinut luopua, sillä olen monelta taholta oppinut, että krooniselle kivulle ei saa antaa periksi. Ei saa uhriutua! Liike on lääke, ja liikkua pitää vaikka kipu kiristää. Otin siis vahvan kipulääkkeen ja lähdin matkaan. Ehkä vähän tuohtuneena ajattelin, että ne jotka usuttavat toisia kipua vasten kulkemaan eivät ehkä itse ole koskaan oikeaa kipua tunteneet. Taistelumielellä siis liikkeelle. Ajatuksena oli, että lääke alkaa vaikuttaa lenkin aikana. Ensin niin tuntui käyvänkin, mutta sitten polvi alkoi koko ajan tuntua huonommalta ja huonommalta. Tajusin, että polven ojennus jää lähes kolmekymmentä astetta vajaaksi ja kävelen sillä niin, että oikeastaan vain päkiä osuu maahan.

Tulin tienristeykseen. Kohtaan, josta olisi päässyt suorinta tietä kotiin. Pysähdyin siinä ja kokeilin koukistaa polvea varovasti eikä se onnistunut kunnolla. Sen liikelaajuus oli todella pieni kun se ei mennyt suoraksi eikä sitä voinut koukistaa. Tässä kohdassa valinta meni vikaan. Ainut oikea ratkaisu olisi ollut lähteä suorinta tietä kotia kohti, mutta jostain älyttömästä syystä päätin jatkaa matkaa. Tiesin sen virheeksi heti, mutta en kääntynyt vaan jatkoin kävelyä (ontumista) vielä pitkään. Myöhemmin illalla laskin aikaa siihen, jolloin voin ottaa lisää kipulääkettä. Jouduin toteamaan, että mikään lääke ei vaikuttanut polven jatkuvaan särkyyn lainkaan. Jääkaapin ja sohvan välillä eteneminen kävi siinä määrin vaivalloiseksi, että hain aamua varten kyynärsauvat sängyn vierelle. Ihan vaan siltä varalta, että jalka ei kanna. Yksinolijan täytyy varmistella selviämistään.

Yöllä heräsin aina kun liikutin polvea mihinkään suuntaan. Myös muut nivelet muistuttivat päivän rasitusten olleen liikaa. Keppejä en aamulla tarvinnut, mutta yö ei ollut parantanut polvea lainkaan. Tänään aamupäivällä oli onneksi fysioterapiaa, jossa sain ensiavun polvelle. Terapeutti totesi polven olevan turvoksissa. Se selittänee polven huonon liikkuvuudenkin oikein hyvin. Polvi lymfattiin ja sitä käsiteltiin varovasti. Lopuksi vielä teippaus ja kehotus pitää polvea jäissä. Vähän aikaa tuntui, että polvi suoristui paremmin, vaikka olikin vielä kipeä. Vaan kun on tarpeeksi huonossa jamassa, niin yksikin kauppareissu on liikaa. Polvi meni siellä nopealla tahdilla vielä huonommaksi kuin eilen. Se jomottaa nyt taukoamatta eikä edes kepeillä kevennys tahdo riittää. Vaikea päästä sohvalta ylös, vaikka siinä 13 cm korotukset jaloissa edelleen. Eittämättä tulehduskipulääke olisi tähän kohtaan oikea lääke, mutta se ei käy verenohennuksen tähden. Ei auta kuin toivoa, että se tokenee levolla. 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Heinäkuun koetus


Alkanut heinäkuu on sairauden kannalta hiljaista aikaa. Tärkeimpänä tekijänä on se, että voin keskimäärin paremmin kesällä. Monet yleiset nivelsäryt hellittävät otettaan. Viime päivinä sitä ei tosin ole huomannut, mutta kerrankos sitä särytkin erehtyy aikataulusta. Kyse taitaa sitä paitsi olla rasituksen sietotason ylityksestä eikä se ole sama asia. Kivut ei sen sijaan ole vuodenaikoihin sidottuja, sillä niitä tulee ja menee päivittäin milloin missäkin kohdassa. Suurinta osaa en edes ajatuksen tasolla noteeraa. Ne pääsevät tietoisuuteen oikeastaan vasta sitten kun niistä alkaa olla selvää toiminnallista rajoitetta. Lisäksi hiljaisen heinäkuun aikana myös sairauteen liittyvät käynnit ja tutkimukset vähenevät. On tavallaan kesäloman aika. Ihan nollille käynnit eivät tosin tässäkään kuussa mene, mutta onneksi kalenteri kuitenkin näyttää väljemmältä.

Mitä tutkimuksiin ja toimenpiteisiin laajemmin katsahdettuna tulee, niin näkisin, että tilanne alkaa tästä rauhoittua. Ehkä. On vaikea määrittää riittävää tasoa, sillä vaakakupissa painavat työ- ja toimintakyky. Jälkimmäinen on avustajasta huolimatta tasolla itsenäinen, mutta työkyky on hankalampi. Miten paljon toimintakykyä uskaltaa vaarantaa saavuttaakseen silti epävarman työkyvyn? Työkyky vaatisi mielestäni kyynärpään lisäksi myös muuta remonttia käsiin, sillä ainakin vasemman käden liike on käynyt vähäiseksi. Samalla aikaa valuu hukkaan. Tehdyt korjaukset tuntuvat lisäävän korjaustarvetta. Kun yksi kohta kunnostetaan, niin näyttää toiset olevan entisestään enemmän rempallaan. Haluaisi ahmia kaiken kuntoon kerralla, vaikka kaikkea pitää aina tarkkaan harkita. Ei saa unohtaa epäonnistumisen mahdollisuutta. Tilanteesta voi tulla myös huonompi, mutta tämä aihe on liian raskas ruotia näin keskikesällä ja kauimmaisessa pisteessä suhteessa asioden etenemiseen.

Kaipaan jotain muuta ja vähän kevyempää ajanvietettä nyt. Niinpä ajattelin heinäkuun kunniaksi remontoida ja ehkä vähän koetellakin elintapojani. Ryhdyn leivättömälle. Keksin sen kolme päivää sitten ja intomielisesti toteutan sen heti. Minulla on tosiaan taipumusta innostua asioista äkillisesti. Tämän uskon silti voivani taistella läpi - pois lukien pari tapahtumaa, joissa en aio nipottaa. Tämä projekti siis vain heinäkuun ajaksi, sillä leipä on liian hyvää pidemmälle tauolle. Olen varma, että siitä tulee vaikeaa (suhteellisesti ottaen tietysti), mutta aika on lopulta lyhyt. On silti mielenkiintoista katsoa miten se vaikuttaa painoon ja yleiseen vointiin. Lopulta vaikutukset riippunevat siitä mitä aion syödä leivän tilalla, sillä sillä on (liian) iso rooli ruokavaliossani. Ehkä tästä aukeaa uusia näkökulmia ja monipuolisuutta ravintoon jatkossakin, sillä isompi ruokaremontti on tullut ajankohtaiseksi.

Myös liikuntaa haluaisin lisätä, mutta määrä on jo maksimissaan eikä nivelet ei kestä nykyistä enempää edes lempeänä lajina pidettyä pyöräilyä. Riittääkö tämä nykyinen sitten kohottamaan kuntoa onkin toinen juttu. Jaksan kyllä jatkaa kävellen tai pyörällä ajassa mitattuna melko pitkään, mutta etenemä on onnetonta. Nykyisin minusta on sitä paitsi täysin sopivaa pysähtyä kesken matkan polun varteen kuvaamaan kukkaa. Katson ohikiitävien ihmisten vaivatonta askellusta - muutamalla askeleella he etääntyvät mutkan taa. Omista tehovaatimuksia on kuitenkin luovuttava. On muistettava millaista polkua olen tähän liikuntakykyyn tullut. Kaikki mittavampi liikkuminen (pl. vesi) tapahtuu joka tapauksessa kipua vasten. Usein siedettävää sellaista, mutta silti. Eikä siinäkään ole järkeä, että tulen lenkiltäni jäykästi ontuen, polvet ja lonkat (nykyisin myös niska, jalkaterä ja olkapää) armoa anellen. Silloin olen sortunut ylilyöntiin. Näin käy edelleen harmillisen usein.