Eräällä sukulaisella on tapana käyttää sanontaa "tyhmästä päästä kärsii koko ruumis". Epäilemättä juuri näin hän minulle sanoisi, jos tietäisi edesottamukseni. No, ei tiedä - enkä minä tosiaan kyllä kerro, sillä en halua kuulla tuota lausahdusta, jonka olen turhan moneen kertaan kuullut, ja jonka kyllä tässä tapauksessa totuudeksi totean. Oikeastaan mietin, että mitä hullua eilen oikein tapahtui? Miksi jatkoin matkaani, vaikka se kaikella järjellä oli johtava juuri tähän tulokseen. Koko kevään enemmän tai vähemmän oireillut polvi näyttää nyt sanoneen (toivottavasti vain väliaikaisesti ja levolla paranevasti) työsopimuksensa irti.
Kaikki alkoi omalla tavallaan jo lauantai-iltana. Asiaan ollenkaan ajatusta laittamatta hain polveeni jääpussin. Sellaista ei ole tapahtunut muistini mukaan viimeiseen puoleentoista vuoteen. Eli mistään tavanomaisesta käytännöstä ei ole kyse. En silti ajatellut polvikivusta mitään. Hoidin vain puolella ajatuksella. Olin ollut päivällä pyörällä liikkeellä, joten ehkä ajattelin sen ottaneen siitä vähän siipensä. Näin varmasti olikin, sillä matkan vastatuuliosuudet tuntuivat kipuna polvissa. Merkillistä, että aina vaan tuulee niin vahvasti (paitsi tietysti tänään kun en pääse ulos millään keinoin). Kävelyä ei tuulet haittaa, mutta voimattomille jaloille tuulesta tulee pyörällä liikaa vääntöä. Nyt jumitan kotona. Mahdoton ajaa pyörällä, mahdoton kävellä (otin kepit suosiolla käyttöön) tai hyvin vaikeaa edes päästä nyt autolle ja jopa vaikeuksia ajaa sillä.
Vielä sunnuntai-aamulla tunsin oloni kaikin puolin hyväksi. Niin hyväksi, että päästin mieleeni ihailevan ajatuksen siitä, että kaikki jäsenet tuntuvat hyviltä ja normaaleilta. Ei tarvetta kipulääkkeille. Voin siis viettää ihan tavallisen kesäsunnuntain tekemällä ihan tavallisia asioita niin kuin normaali ihminen. Ajattelin jopa, että ehkä tästä alkaa uusi aika, jossa sairaus jää taas taka-alalle. Menin siis menojani ja tein kaikenlaista - lopulta eräs puuhasteluani seurannut nimeltä mainitsematon uskaltautui aprikoimaan ääneen, että ettet nyt vaan tekisi liikaa. Silloin jo itsekin tunsin niskani jäykistyneen ja toisen käden voiman kadonneen siihen tapaan, että mieleeni hiipi huoli siitä, että mitenköhän tässä mahtaa käydä, mutta tehty mikä tehty. Polven en uskonut pettävän. Illaksi olin suunnitellut vielä kävelyn.
Palattuani kotiin päivän puuhistani - istuin hetkeksi hengähtämään sohvan kulmalle. Tajusin oitis, että polvella ei ole kaikki hyvin. Sen koukistaminen ja ojentaminen oli hyvin vaivalloista ja jäykkää. Kävely oli kuitenkin suunniteltu eikä siitä voinut luopua, sillä olen monelta taholta oppinut, että krooniselle kivulle ei saa antaa periksi. Ei saa uhriutua! Liike on lääke, ja liikkua pitää vaikka kipu kiristää. Otin siis vahvan kipulääkkeen ja lähdin matkaan. Ehkä vähän tuohtuneena ajattelin, että ne jotka usuttavat toisia kipua vasten kulkemaan eivät ehkä itse ole koskaan oikeaa kipua tunteneet. Taistelumielellä siis liikkeelle. Ajatuksena oli, että lääke alkaa vaikuttaa lenkin aikana. Ensin niin tuntui käyvänkin, mutta sitten polvi alkoi koko ajan tuntua huonommalta ja huonommalta. Tajusin, että polven ojennus jää lähes kolmekymmentä astetta vajaaksi ja kävelen sillä niin, että oikeastaan vain päkiä osuu maahan.
Tulin tienristeykseen. Kohtaan, josta olisi päässyt suorinta tietä kotiin. Pysähdyin siinä ja kokeilin koukistaa polvea varovasti eikä se onnistunut kunnolla. Sen liikelaajuus oli todella pieni kun se ei mennyt suoraksi eikä sitä voinut koukistaa. Tässä kohdassa valinta meni vikaan. Ainut oikea ratkaisu olisi ollut lähteä suorinta tietä kotia kohti, mutta jostain älyttömästä syystä päätin jatkaa matkaa. Tiesin sen virheeksi heti, mutta en kääntynyt vaan jatkoin kävelyä (ontumista) vielä pitkään. Myöhemmin illalla laskin aikaa siihen, jolloin voin ottaa lisää kipulääkettä. Jouduin toteamaan, että mikään lääke ei vaikuttanut polven jatkuvaan särkyyn lainkaan. Jääkaapin ja sohvan välillä eteneminen kävi siinä määrin vaivalloiseksi, että hain aamua varten kyynärsauvat sängyn vierelle. Ihan vaan siltä varalta, että jalka ei kanna. Yksinolijan täytyy varmistella selviämistään.
Yöllä heräsin aina kun liikutin polvea mihinkään suuntaan. Myös muut nivelet muistuttivat päivän rasitusten olleen liikaa. Keppejä en aamulla tarvinnut, mutta yö ei ollut parantanut polvea lainkaan. Tänään aamupäivällä oli onneksi fysioterapiaa, jossa sain ensiavun polvelle. Terapeutti totesi polven olevan turvoksissa. Se selittänee polven huonon liikkuvuudenkin oikein hyvin. Polvi lymfattiin ja sitä käsiteltiin varovasti. Lopuksi vielä teippaus ja kehotus pitää polvea jäissä. Vähän aikaa tuntui, että polvi suoristui paremmin, vaikka olikin vielä kipeä. Vaan kun on tarpeeksi huonossa jamassa, niin yksikin kauppareissu on liikaa. Polvi meni siellä nopealla tahdilla vielä huonommaksi kuin eilen. Se jomottaa nyt taukoamatta eikä edes kepeillä kevennys tahdo riittää. Vaikea päästä sohvalta ylös, vaikka siinä 13 cm korotukset jaloissa edelleen. Eittämättä tulehduskipulääke olisi tähän kohtaan oikea lääke, mutta se ei käy verenohennuksen tähden. Ei auta kuin toivoa, että se tokenee levolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti