Pyörällä päästään

Meno on viime aikoina ollut sen verran hurjaa, että välillä tuntuu pää olevan pyörällä. Viimeisenä parina kuukautena ei ole ollut yhtään sellaista arkipäivää, jolloin ei olisi ollut jotain sovittua sairauteen, terveyteen tai avuntarpeeseen liittyvää aikaa. Samalla olen niin uupunut, että nukun päivisin tuntitolkulla. Se ei tunnu enää edes normaalilta. Tunnen väsymyksen jo kohta herättyäni. Luulen, että minulle on jäänyt viimeiseltä vuodelta liian paljon univelkaa. Vaan voiko unesta saada sillä tavalla lainaa, että sitä voi myöhemmin päiväunina maksaa? Juuri näinä öinä olen nukkunut myös yöni hyvin, mutta silti väsy painaa.

Jotain tarttis sille asialle tehdä. Ensimmäisenä tulee mieleen elämän rauhoittaminen tavalla toisella. En vain tiedä mitä voisin jättää pois, sillä kaikki on tietysti omalla tavallaan tarpeellisia. Fysioterapia, allasterapia, toimintaterapia, ravintoterapeutti sekä käynnit lääkäreillä ja sairaanhoitajilla. Yhden sairaanhoitajan kanssa käyn keskusteluja psyykkiseltä kantilta, ja toisen kanssa yritetään mm. hahmottaa kokonaishoitoa. Se on osoittautunut tärkeäksi, sillä aina tuntuu olevan jotain asioita kesken. Sitä kautta saan helpommin yhteyden myös lääkäriin, silloin kun asiat sitä vaatii.

Nyt viimeksi sain vihdoin hoidettua eteenpäin kivunhoitoa. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että sillä saralla ei ole tehty kaikkea mahdollista. Nyt toivoin sille asialle ihan omaa aikaa. Tähän riitti lopulta soittoaika, sillä hetken aikaa minulla on nyt ollut terveyskeskuksessa sama lääkäri. Näin ollen henkilökohtainen käynti ei ollut tarpeen. Hyvässä yhteishengessä muokattiin lääkkeitä kohdilleen. Olen niihin tyytyväinen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Lääkkeiden muutos on vähentänyt ennen kaikkea yöaikaista särkyä, joten olen saanut nukuttua paremmin. Jospa se pian alkaisi poistaa myös päiväväsymystä.

Uusimpana tulokkaana terapioiden sarjaan tulee tällä viikolla puheterapia. Vain lyhytaikaisesti tosin. Viime kuukausina olen useasta eri lähteestä saanut palautetta siitä, että ihmiset eivät kuule mitä sanon. Se ärsyttää minua niin paljon, ettei enää huvita puhua ollenkaan. Ei se tietenkään ihmisten vika ole, sillä se on oikeasti kiusallisen hankalaa, jos ei kuule tai saa toisen puheesta selvää. Puhuminen vaatii minulta ponnistelua, sillä ääni ei mitenkään helposti solju kurkustani. Jos yritän puhua kovemmalla äänellä, niin alan seota sanoissani, sillä kaikki huomioni menee äänen tuottamiseen. Ehkä saan jotain harjoituksia, joilla pystyn vahvistamaan ääntäni.

Ruumiini tuntuu pettävän vähän joka paikasta. Käytän liian paljon terveyspalveluita. Varsinkin kun monesta paikasta sanotaan, että on niin kiire, ettei aikoja ole saatavilla, tai että meillä on vain kaksi viranhaltijaa ja 40 000 asiakasta tai jotain muuta vastaavaa. Tuntuu siis väärältä kuluttaa vähiä resursseja, vaikka en voi lukuisille vioilleni juuri mitään. Kaikki tuntuu kiitävän ohitseni ilman, että saan mistään otetta. 

Aiemmin minulla oli aina hyvä kontrolli siihen mitä hoidossani tapahtui missäkin vaiheessa, mutta enää en tiedä mitä hoitoprosesseja on meneillään tai missä vaiheessa ne ovat. Välillä menen johonkin vastaanotolle, jossa sanotaan, että viimeksi puhuimme siitä ja tästä asiasta, ja sanoit silloin näin.... Usein on niin, ettei minulle ole jäänyt mitään muistikuvaa yksittäisestä vastaanotosta tai ainakaan yksityiskohtia sanomisistani. Juuri nyt luovin vain eteenpäin ja yritän saada asiat takaisin hallintaan.

Pakko, pakko, pakko...

Ihmiselämä on täynnä käytännön pakollisuuksia. Hankalaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa kun noista isoista ja pienistä pakoista tulee ylivoimaisia. Onneksi en ole vielä ylivoimaisuustilassa, mutta suuren kivenmurikan työntelyltä tukevan ylämäen yli kaikki pakot tällä hetkellä tuntuu. Pelkästään postin avaaminen saattaa kestää päiviä. Laskut hoidetaan vasta viimeisenä mahdollisena päivänä eikä mitään ylimääräistä jaksa. Monet sellaiset asiat, jotka pitäisi hoitaa, mutta joilla ei ole määräpäivää, jäävät hoitamatta.

Jo viime kesästä saakka vaivannut jatkuva väsymys on tässä talven saatossa vain pahentunut. Nykyiseltään nukahdan kesken päivän pariinkin kertaan ihan kunnon uneen. Tunti tai puolitoista menee kerralla. Lisäksi nukun vielä yötkin paremmin kuin ennen. Hyvä asia on, että vuosia kiusanneet nukahtamisvaikeudet on tällä hetkellä taakse jäänyttä elämää. Ainoastaan kipu herättää öisin. Joskus haittaa on enemmän ja toisinaan vähemmän, mutta näin on jatkunut jo vuosia, joten unen katkonaisuuden ei luulisi olevan väsymyksen syy.

Lähikuukausina minulta on tarkastettu kaikki tärkeimmät veriarvot, jotka on likipitäen täydellisessä tilassa. Eli mitään isompaa elimellistä vikaa ei pitäisi olla. Ainoastaan paastosokeri on aavistuksen alle viitearvon alarajan ja viime aikoina paljon puhuttu ferritiini on hieman matalahko. Olisiko siinä syy väsymykselle? Mene ja tiedä. Olen yrittänyt ottaa vähän lisärautaa, mutta toistaiseksi sen ottaminen on ollut satunnaista, kun en ole jaksanut ottaa siihenkään asiaan todellista otetta. Toisaalta syykin voi olla ihan toisaalla.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että väsymykseni on yhdistelmä kipujen pahenemisesta, kokoaikaisesta lievästä huimauksesta ja henkisestä kuormituksesta. Tuo huimausjuttu käy hermoille, koska sen syy on epäselvä enkä tiedä miten sitä voisi hoitaa. Perusteltuja syitä voi löytää niskasta, näköongelmasta, korvista ja/tai nivelten asentotunnosta. Vikaa kaikissa. Se ei ole sillä tavalla lamauttavaa kuin edelleen ajoittain vaivaavat huimauskohtaukset vaan kyse on enemmänkin asentohuimauksesta yhdistettynä siihen tunteeseen kuin kulkisi kevyessä aallokossa kyntävällä laivalla. Välillä otettava sivuaskeleita, jotta tasapaino säilyisi.

Oikeaksi ongelmaksi tuo on muodostunut lähinnä siinä mielessä, että se on lisännyt kaatumisriskiäni. Viime marraskuun jälkeen olen kaatunut kymmenen kertaa. Osa on tosin johtunut liukastumisesta ja osa nilkan pettämisestä, mutta osalle ei ole löytynyt mitään ulkoista syytä. Kaatumisissa on aina omat riskinsä, vaikka vuosien saatossa, satojen kaatumisten myötä, huippuunsa hiotut kaatumisen tekniikat on selvästi edelleen hallinnassa. Olen miettinyt, että pitäisikö ottaa käyttöön joku kävelyn apuväline. Kävelykeppi ei tule pitkäaikaisessa käytössä kyseeseen käsien tilanteen vuoksi, mutta kenties rollaattori. Ehkä. Kynnys on korkea, mutta tavalla tai toisella kaatuilusta on päästävä.

Hipi hiljaa vaan

Toivon muutamia ihmeitä tapahtuvaksi ensi vuodelle. Ihmeiden pariin olen päätynyt siksi, että on niin paljon kaikkea hoidettavaa asiaa, että jonkun asian toivoisi ratkeavan odotusten vastaisesti pienin vaivoin. Saahan sitä aina toivoa. Oikeasti asioita pitää jaksaa potkia eteenpäin. Ihan pieniä alkupotkuja olen jo tehnyt. Ei tässä millään ehdi vain kuntoutua rauhassa ja olla perustellusti väsynyt, sillä alati olisi jaksatteva olla taistelija, mutta se on ihan liikaa vaadittu. Muistutan kuitenkin itselleni (ja ehkä jollekin toisellekin uupuneelle matkaajalle), ettei tärkeitä asioita voi jättää ajelehtimaan ja toivoa niiden itsekseen järjestyvän. On valittava taistelunsa. Minunkin on jälleen kaivettava taisteluhaalari, mutta ei enää tänä vuonna.

Välillä jo huomaan pientä edistystä väsymyksen suhteen, mutta en niin paljon, että jaksaisin mitään omia perinteisiä jouluvalmisteluja tehdä. Se olisi liian iso urakka eikä ne nyt oikeastaan jouluun edes kuulu, mutta on ollut tapana järjestellä ja siivota paremmin tähän aikaan vuodesta. Mutta varsinkaan tämän päivän kaltaisilta päiviltä, jolloin nukkuminen on epäonnistunut täysin, ei voi paljoa vaatia. En ole halunnut antaa valmisteluja myöskään avustajan tehtäväksi. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta aina kun avustaja on täällä, niin katson velvollisuudekseni tehdä jotain muuta kuin levätä. En vaan pysty katsomaan jonkun muun raatamista minun asioitteni parissa eikä voimani riitä kovin pitkään tekemiseen, joten kaikki ylimääräinen saa nyt ihan suosiolla jäädä.

Kivut ja vaivat eivät ole juuri nyt hallinnassa, mutta lääkkeiden säätö on käynnissä (omatoimisesti, mutta reseptien sallimissa rajoissa, totta kai). Mainittakoon, että Kannasta reseptejä selatessa näen kolmella sivulla aktiivisia reseptejä. Se on hieman mieltä järkyttävää katsottavaa, mutta tarkoittaa sitä, että pelivaraa lääkkeiden säätöön löytyy. Välillä ihmettelen, että vastuu niiden kokonaisuudesta on jätetty minulle; ehkä tietämättömälle potilaalle. Onnekseni olen oppinut näistä jutuista aika paljon viime vuosina. Esim. eräs lääke palautettiin leikkauksen jälkeen pitkältä tauolta käyttöön. Resepti myötää isointa mahdollista annosta. En saanut mitään muistutusta siitä, ettei sitä pidä suoraan aloittaa tuosta maksimista vaan hiljaa nostaa annosta useiden päivien kuluessa vastetta odottaen.

Kylläpä eksyin aikomastani aiheesta eli joulunajasta. Jospa siitä siis hieman. Yksi harvoista valmisteluista on valot ikkunalla. Itse en niitä saanut asennettua, mutta siellä ne ovat pelastamassa vuoden pimeintä aikaa. Joulun paras puoli on, että se tuo tullessaan valon pimeyden keskelle. Eikä pelkästään ikkunavalon tai kynttilän muodossa, vaan se antaa ihan omanlaisensa mahdollisuuden pysähtyä ajattelemaan ja valaisemaan tietä eteenpäin. Vaikea sanoa miten joulu oikeastaan eroaa muista päivistä, mutta siinä on aina tietynlaista pysähtyneisyyttä. Näin ainakin minulla, joka en ikinä suuremmin hötkyile joulun vuoksi - vietän sen suurimmalta osalta yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä. Luultavasti perinteet luovat tietyn tunnelman.

Myös tänä vuonna hankin syyllisyyttä tuntematta itselleni jotain hyvää syötävää, sillä jouluna en mieti kaloreita. Perinteisistä jouluruoista en piittaa, joten minulle se tarkoittaa jotain muuta. No, ehkä sentään pieni pala kinkkua ja joululimppua on paikallaan. Itse en tosin mitään kinkkuja lähde paistamaan eli jos sitä ei missään vastaan tule, niin sitten sekin saa jäädä. Luonnollisesti mikään valmisleikkele ei tähän tarkoitukseen nyt käy. Kalaa syön myös mielelläni jouluna, mutta en kieltäydy siitä muinakaan aikoina. Luulenpa, että asiat kuitenkin järjestyvät näiltä osin. Hyvää joulua!

PAO osa kaksi

Toinenkin PAO on nyt tehty. Kunto huono. Kipua ja pahoinvointia enemmän kun koskaan. Paljon pahempi kuin viimeksi. Leikkausesta on nyt kaksi ja puoli päivää, mutta vasta nyt alkaa löytyä uskoa siihen että kyllä tästä vielä noustaan. Vasta tunti sitten olin ensimmäistä kertaa kunnolla jaloillani ja kävelin muutaman askeleen. Se piristi kummasti.

Lääkäriä en ole nähnyt, mutta muuta kautta olen saanut tietää, että leikkaus ainakin teoriassa meni hyvin. Jalka liikkuu, joten hyvä merkki sekin. Luulen, ettei kipupumppu kohdista puudutusta ihan oikeaan kohtaan. Tuntuu, että väärä puoli puutuu.  Mitään apua ei pumpusta lisäannoksia ottamalla saa. Eilen sattui ihan vaan paikallaankin olo ja pienikin liike oli tuskallinen. Sain jotain troppia suoraan rankaan, jolloin kipu hävisi melkein sekunneissa. Liikekipu ei silloinkaan kokonaan lähtenyt. Huono puoli oli että se laski verenpaineen niin alas että lopun päivää meni pää alhaalla paikalla kyhjöttäessä. Jaksoi vain maata tahdottomana paikallaan. Se on merkillinen tunne. Vaikka edelleen kipua, niin kyllä on parempi jo.

Päänuppi on ihan sekaisin siitä että kumpaa puolta pitäisi varoa. Vanhat tavat istuu tiukasti, joten ennen jokaista liikettä on syytä miettiä kahdesti, että mitä tekee. Ei se toinenkaan tietenkään kunnossa vielä ole, joten jäykkää menoa kaikin puolin. Täytyy vaan yrittää uskoa tähän vaikka olo on voimaton. Pelkästään tämän kirjoittaminen vei voimat. On pakko nyt torkahtaa. Mutta hengissä siis!