Meno on viime aikoina ollut sen verran hurjaa, että välillä tuntuu pää olevan pyörällä. Viimeisenä parina kuukautena ei ole ollut yhtään sellaista arkipäivää, jolloin ei olisi ollut jotain sovittua sairauteen, terveyteen tai avuntarpeeseen liittyvää aikaa. Samalla olen niin uupunut, että nukun päivisin tuntitolkulla. Se ei tunnu enää edes normaalilta. Tunnen väsymyksen jo kohta herättyäni. Luulen, että minulle on jäänyt viimeiseltä vuodelta liian paljon univelkaa. Vaan voiko unesta saada sillä tavalla lainaa, että sitä voi myöhemmin päiväunina maksaa? Juuri näinä öinä olen nukkunut myös yöni hyvin, mutta silti väsy painaa.
Jotain tarttis sille asialle tehdä. Ensimmäisenä tulee mieleen elämän rauhoittaminen tavalla toisella. En vain tiedä mitä voisin jättää pois, sillä kaikki on tietysti omalla tavallaan tarpeellisia. Fysioterapia, allasterapia, toimintaterapia, ravintoterapeutti sekä käynnit lääkäreillä ja sairaanhoitajilla. Yhden sairaanhoitajan kanssa käyn keskusteluja psyykkiseltä kantilta, ja toisen kanssa yritetään mm. hahmottaa kokonaishoitoa. Se on osoittautunut tärkeäksi, sillä aina tuntuu olevan jotain asioita kesken. Sitä kautta saan helpommin yhteyden myös lääkäriin, silloin kun asiat sitä vaatii.
Nyt viimeksi sain vihdoin hoidettua eteenpäin kivunhoitoa. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että sillä saralla ei ole tehty kaikkea mahdollista. Nyt toivoin sille asialle ihan omaa aikaa. Tähän riitti lopulta soittoaika, sillä hetken aikaa minulla on nyt ollut terveyskeskuksessa sama lääkäri. Näin ollen henkilökohtainen käynti ei ollut tarpeen. Hyvässä yhteishengessä muokattiin lääkkeitä kohdilleen. Olen niihin tyytyväinen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Lääkkeiden muutos on vähentänyt ennen kaikkea yöaikaista särkyä, joten olen saanut nukuttua paremmin. Jospa se pian alkaisi poistaa myös päiväväsymystä.
Uusimpana tulokkaana terapioiden sarjaan tulee tällä viikolla puheterapia. Vain lyhytaikaisesti tosin. Viime kuukausina olen useasta eri lähteestä saanut palautetta siitä, että ihmiset eivät kuule mitä sanon. Se ärsyttää minua niin paljon, ettei enää huvita puhua ollenkaan. Ei se tietenkään ihmisten vika ole, sillä se on oikeasti kiusallisen hankalaa, jos ei kuule tai saa toisen puheesta selvää. Puhuminen vaatii minulta ponnistelua, sillä ääni ei mitenkään helposti solju kurkustani. Jos yritän puhua kovemmalla äänellä, niin alan seota sanoissani, sillä kaikki huomioni menee äänen tuottamiseen. Ehkä saan jotain harjoituksia, joilla pystyn vahvistamaan ääntäni.
Ruumiini tuntuu pettävän vähän joka paikasta. Käytän liian paljon terveyspalveluita. Varsinkin kun monesta paikasta sanotaan, että on niin kiire, ettei aikoja ole saatavilla, tai että meillä on vain kaksi viranhaltijaa ja 40 000 asiakasta tai jotain muuta vastaavaa. Tuntuu siis väärältä kuluttaa vähiä resursseja, vaikka en voi lukuisille vioilleni juuri mitään. Kaikki tuntuu kiitävän ohitseni ilman, että saan mistään otetta.
Aiemmin minulla oli aina hyvä kontrolli siihen mitä hoidossani tapahtui missäkin vaiheessa, mutta enää en tiedä mitä hoitoprosesseja on meneillään tai missä vaiheessa ne ovat. Välillä menen johonkin vastaanotolle, jossa sanotaan, että viimeksi puhuimme siitä ja tästä asiasta, ja sanoit silloin näin.... Usein on niin, ettei minulle ole jäänyt mitään muistikuvaa yksittäisestä vastaanotosta tai ainakaan yksityiskohtia sanomisistani. Juuri nyt luovin vain eteenpäin ja yritän saada asiat takaisin hallintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti