Tähän saakka, tänä vuonna, olen pyrkinyt kävelemään oman maksimaalisen määrän joka päivä, mutta nyt tuli komento pitää askeleet niin vähäisinä kuin mahdollista. Harmittaa kovin, sillä kävelystä ja luonnossa kuljeskelusta on tullut yksi mielen hyvinvoinnin lähde. Tällä hetkellä syksyn värit ja kuulaat (harvinaiset) päivät innostaisivat kävelylle, mutta ei auta. Tämä takaisku on väliaikaista, jos vain maltan hoitaa kannan kuntoon. Tilanne on päässyt aika pahaksi ihan omaa syytäni, kun en ole kuunnellut niitä viestejä, joita keho on kipuna huutanut. Osansa on myös vuosien tottumuksella tehdä asioita kipua vastaan joka päivä.
Kantapääni kipeytyi jo heinäkuun alussa. Olin ärtynyt, että tuollainen olematon pieni kehonosako nyt pyytää hidastamaan? Ei käy. En siis kuunnellut pyyntöä, vaan taisi käydä päinvastoin. Kesän lämpö innosti tekemään omat ennätykset kävelyssä. Kesän edetessä tilanne muuttui aina vain huonommaksi. Aamuisin ei oikein ottanut enää jalka alle ja piti käyttää keppiäkin, mutta päivä aina korjasi niin, että liike jatkui. Fysioterapeutti suositteli lääkäriin hakeutumista, sillä kaikki terapeuttiset keinot alkoi olla käytetty. Sinne siis. Ajan saamiseen meni puolisentoista kuukautta. Tuomio oli se minä sitä oli hoidettukin eli plantaarifaskiitti. Eli jonkun sortin tulehdus kantakalvossa.
Toinen arvattavissa ollut asia oli, että keinot on lääkäriltäkin vähissä. Ohjeena tuli jotakuinkin ne samat joita on jo käytetty. Lisänä puhuttiin kortisonipiikistä, mutta sitä ei ainakaan vielä toteutettu, sillä näyttö sen vaikutuksesta on aika heikko. Sen sijaan lisänä tuli käyttöön yölasta. Sitä on tarkoitus käyttää kuukauden verran. Se onkin auttanut sen verran, että aamulla pääsen varsin hyvin liikkeelle. Unenlaatuun vaikutus on ollut negatiivisempi, mutta ei ihan mahdoton, sillä olen tottunut nukkumaan erilaisten tukien ja lastojen kanssa.
Aamua lukuunottamatta vaiva ei ole helpottanut. En pysty astumaan kantapäällä, vaikka tukikengissäni on kevennetty kantapää. Kävelyni on siis mennyt päkiällä kävelyksi. Se on on tuttu juttu vuosikymmenten varrelta, mutta enää ei nilkka kestä sitä. Nilkan kipu on äitynyt niin hankalaksi, että kepille on ollut taas käyttöä. Täysin en voi liikkumista lopettaa koiran vuoksi. Rimanalitus oli eräänä iltana sysipimeässä syysmetsässä kepin, koiran, fleksin, taskulampun sekä toimimattoman käden ja kipeän nilkan kanssa. En pysty pitämään keppiä siinä kädessä, jossa siitä saisi kunnolla tukea. Siinä menossa metsässä tipahtelivat kaikki välineet vuorotellen. Selvisin sentään kaatumatta; sillä kertaa. Myöhemmin ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta se on toinen tarina. Nyt kaipaan ennen kaikkea sitkeyttä malttaa toipua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti