sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Oikein hyvä loma oli

Aurinko paistoi melkein koko "loman" - enempää ei voi pyytää. Että sattuikin ihan parhaat lomailmat! Ei mitään hellettä tosin, mutta enpä minä sitä kaipaakaan. Reipas kaksikymmentä riittää mainiosti. Pystyin rentoutumaan kunnolla ensimmäistä kertaa koko vuonna. Tähän asti on koko ajan ollut jotain stressin aihetta, ja varmaan niitä nytkin olisi ollut, mutta sain suljettua kaikki ulkopuolelle. Parvekkeella tuli juotua kahvit poikineen, ja jopa kirjojen maailmaan pystyin keskittymään ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Lonkkien toipuminen on nyt siinä vaiheessa, että sohvalla lepäillessä tai nukkuessa voi löytää hyvän luontaisen asennon.

Yksi loman parhaista antimista oli paluu pyöränohjaimiin. Jos autoilun aloittaminen oli aikaisemmin yksi vapauden ilmentymä, niin tämä oli sitä vähintään yhtä paljon - tai enemmänkin. Sitä tunnetta ei voi riittävästi sanoin kuvata. Tuuli kasvoilla, raitis ilma, liikkuminen omin avuin... yksinkertaisesti vapauden riemu. Vastaantulijat varmaan pelästyivät jättiläishymyä naamalla. Sellainen nyt vaan on epänormaalia kun ohjaa pyöräänsä vastatuleen, mutta ei millään pysynyt naama perusyrmeänä. Siinä pääsi tavallaan jalkautumaan muiden joukkoon.

Matkamittari
No niin, en siis edelleenkään pysty kävelemään, joten pyöräilin vain ympyrää enkä jalkautunut oikeasti matkalla mihinkään. Pyörälle klenkutin ensin yhden kepin varassa (edistyksellistä sinänsä sekin) - keppi tarikalle ja menoksi. Ensimmäisellä reissulla meni 7,5 kilometriä ennen kuin lonkkia alkoi särkeä ilkeästi. Se saattoi kyllä johtua myös ankarasta väistöliikeestä jonka jouduin sillä kohdin tekemään kun pitkänokkainen Volvo tunki kuononsa kolmion takaa yllättäen eteen. Ehdin jo mieltää lonkkani murtuneena, mutta siitä siis selvittiin säikähdyksellä ja matka jatkui. Kotiin oli silloin vielä kuusi kilometriä matkaa, joten ei se helppo lenkki ollut. 13,5 kilometriä oli aika pitkälti, kun tarkoituksena oli vaan käydä kokeilemassa, mutta se johtui vain siitä, että yritin vältää ylämäkiä ja ajauduin yhä kauemmas, ja lopulta mäet oli kuitenkin kohdattava.

Lenkin jälkeen särkylääkkeillä kipu hallitaan - eikä siltä osin mitään ongelmia enää myöhemmin. Seuraavana päivänä uusi yritys. Omituisesti jalat oli tottuneet pyöräilyyn yhdessä lenkissä. Paljon sujuvammin meni jo. Ehkä se auttoi, että pyöräilykilometrejä on takana vuosien varrelta paljon, joten se on jaloille tuttu liikerata. Nopeus on tosin tippunut, kun jaloissa ei ole tällä hetkellä samalla lailla voimaa ja polvet on huonona, mutta sillä ei ole nyt mitään väliä. Joka tapauksessa toisella kerralla meni jo 20 km lenkki, ja sen jälkeen olen vaihtelevilla kilometreillä ollut pyörällä liikkeellä useamman kerran. Mainio tapa kasvattaa reisilihaksen voimaa ja parannella heikoksi päässyttä kuntoa. Tänään olin jo ihan selvästi huomaavinani, että jalat alkavat toimia yhä paremmin myös kävelessä.

Eipä voi muuta todeta, kun että oikein hyvä loma oli, mutta kaikki loppuu aikanaan - lomakin. Pyöräily tosin jatkuu aina kun aikaa on, mutta nyt palataan arkeen sillä asioita on paljon hoidettavana. Ensimmäisenä on aika terveyskeskukseen, josta pitäisi hankkia lääkärintodistus hakemuksia varten. Sen verran siis sorruin lomallakin raatamaan, että soitin tk:n ajanvaraukseen, ja piipahdin viemään hakemuskopiot vastaanottoon, jotta lääkäri voi etukäteen tutustua hakemuksiini. Tämän tein sosiaalityöntekijän neuvosta. Tästä asiat lähtevätkin sitten omalla painollaan liikkeelle. Tulevalle viikolle on lisäksi luvassa niin fysio- kuin toimintaterapeutinkin tapaamiset.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lomasta lomaa

Huomaan usein ajattelevani, että leikkaus on sitten vasta syksyllä. Niin kuin se olisi jossain oikein kaukaisessa tulevaisuudessa. Näinä kesän lämpiminä päivinä se tosiaan tuntuu kaukaiselta. Mielikuvissani silloin on jo synkkää, sateista ja pimeää. Lieneekö tuo aavistus synkästä ajanjaksosta. Se on kuitenkin uuden alku - vasta siitä voi alkaa toipuminen kohti normaalia arkea. Uusi alku sopii muutenkin hyvin syksyyn, sillä silloin on usein tapana aloittaa jotain uutta. Tehdä vähintään jonkinlainen perusparannus repsahdetun kesän jälkihöyryissä.

Tosiasiassa leikkaukseen on nyt aikaa kuukausi. Odotan sitä ristiriitaisin tuntein. Odotan niin kuin jotain kivaa olisi tapahtumassa, vaikka tiedän, että tuo päivä aloittaa taas vielä suurempien kipujen ja moninaisten vaikeuksien täyttämän ajanjakson. Jotenkin järjetöntä on ihmisen leikkausta malttamattomasti odottaa. Siihen liittyy sentään normaalistikin monenmoista riskiä. Omalta kohdaltani se meni vielä jotenkin niin, että "korostuneet riskit kaikkiin toimenpiteisiin liittyen". Näin on siis aikaisemmin todettu, ja ihan varmasti se pätee myös näihin tuleviin polvioperaatioihin.

Tämä alkava viikko on harvinainen lomaviikko. Sillä tavalla kun sairauslomalaisella nyt voi lomaa lomastaan olla. Ei ole mitään hoidettavia asioita. Paitsi, että pitäisi oikeastaan hankkia niitä lääkärintodistuksia apuhakemuksia varten, mutta vaikka pitäisikin, niin taidan silti pitää lomaa. Joskus on vaan pakko. Seuraavalla viikolla jatketaan sitten uudella tarmolla. Tulossa on fysioterapian kokonaisuuden huomioiva arviokäynti, ja myös aika toimintaterapeutille. Sitä seuraavalla viikolla puolestaan pitäisi tehdä saman viikon aikana kolme Turun keikkaa. On pre-op, käsikirurgi ja vielä tukikenkien sovituskin. Kaikki tietty eri päivinä. No pääseepä autoilemaan hyvällä syyllä.

Vähän huvitti kun lähettivät taas kerran kartan ja esitietolomakkeen, kun menen poliklinikkakäynnille "kyynärpäävaivan" vuoksi. Se onkin vasta toinen visiitti samaan paikkaan samalla viikolla. Luulen löytäväni perille ilman karttaa kuulemaan tuon kuolemattoman ja suurella todennäköisyydellä kuultavan lauseen "mitään ei ole tehtävissä". Se on tietysti kovin pessimistinen oletus, mutta en tosiaan usko, että kyynärpäiden toimintarajoitteet olisivat jotenkin poistettavissa. En myöskään usko, että tuntopuutokset sormissa tai pistely kädessä olisi kyynärpäästä lähtöisin. Voin tietysti olla väärässäkin - sellainen ihme on todella joskus tapahtunut!

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Avuntarvettako?

Kävin pariinkin kertaan tapaamassa terveyskeskuksen sosiaalityöntekijää, jolla oli tosiaan laaja tieto ja kokonaiskuva olemassa olevista palveluista. Tämän päiväisellä käynnillä sain käytännön apua eri hakemusten täyttämiseen. Olen oikein tyytyväinen saamaani apuun, ja vähän ihmeissänikin, että tällaista henkilökohtaista palvelua on vielä jossain saatavilla. Se jää sitten nähtäväksi, että myönnetäänkö mitään apua vai ei. Nyt pitäisi löytää lääkäri, joka kirjoittaisi tarvittavia lausuntoja. Vammaistukihakemusta ja pysäköintilupaa varten tarvitaan ainakin omansa. Sosiaalipuolen palveluhakemuksia pitäisi toimittaa pariin eri osoitteeseen, mutta niihin ilmeisesti kelpaa jäljennös vammaistukihakemuksen lausunnosta.

Luulisin, että lausuntojen pitäisi olla aika tarkasti kirjoitettuja. Niistä pitäisi käydä ilmi laaja ymmärrys kokonaistilanteestani. Vaan kun kenelläkään ei taida sitä olla, mutta terveyskeskuksen puoleen kääntynen tämän asian kanssa. Ilman apua olisin jo luovuttanut. Tutustuin eri tuki- ja palveluhakemuksiin, ja onnistuin uupumaan pelkästään niiden täyttämisen ajatuksesta. Jos ei ole helppo kehua itseään vaikka työhakemuksiin, niin ei ole myöskään helppo repostella pikkutarkasti toiminnanvajeitaan ja kyvyttömyyttään huolehtia itsestään. Se käy ylpeyden päälle vaikkei totuus siitä muuksi muutu.

Se taisi olla eläkkeensaajan hoitotuessa, jossa avun tarve pitää olla vähintään vuoden kestävää, mutta mistäpä sitä voi tällaisessa tapauksessa etukäteen tietää. Ei voi edes tietää olenko eläkkeellä kokonaista vuotta. Minulle on myönnetty (tuon tuntemattomaksi jääneen lääkärinlausunnon perusteella) määräaikainen työkyvyttömyyseläke (ts. kuntoutustuki) kolmen kuukauden ajaksi. Siihen voi tietysti sitten hakea jatkoa, jos tarvetta on. Hoitotukihakemuksen aika on vasta sitten kun olen eläkeläinen; siis loppusyksystä. Vammaistukeahan ei voi saada eläkkeellä ollessa vaan silloin voi tosiaan hakea tuota hoitotukea, mutta sen myöntämisen kriteerit ovat ilmeisesti vammaistukea tiukemmat.

Leikkauksen jälkeistä pärjäämisestä puhuttaessa sosiaalityöntekijä sanoi, että sitä pitää alkaa järjestelemään sairaalan sosiaalityöntekijän avulla heti kun menen sairaalaan. Hän ehdotti, että pitää ottaa suoraan yhteys kunnan sosiaalijohtajaan, jos apua ei muuten kotipalvelun kautta järjesty. Sanoa, ettei ole mitään pykälää siitä, että avuntarvitsijan pitäisi olla yli 65-vuotias. Kysyä johtajalta, että onko se sitten parempi maata terveyskeskuksen vuodeosastolla kalliissa jatkohoidossa, kun saada tarvitsemansa apu kotiin. Viime kädessä pitää sitten tehdä virallinen valitus. Toivottavasti ei sentään sellaiseen tarvitse ryhtyä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

"Ei merkkejä luutumisesta"

Olen alkanut nimittää tätä aikaa lonkkaleikkauksien jälkeen ja ennen polvileikkauksia välikuukausiksi. Välikauteen ehtii tulla mittaa vajaat viisi kuukautta, jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan. Näissä on ihan oma tunnelmansa. Sellainen hidasteleva ja pysähtelevä. Tuntuu, ettei asiat etene riittävällä nopeudella, vaikka ihan selvää on, että tauko leikkauksien väliin tuli enemmän kuin tarpeeseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan polvet piti operoida jo kolme kuukautta lonkkien jälkeen. Toisaalta sen suunnitelman mukaan lonkkaleikkauksien väli piti olla kahden sijasta neljä kuukautta. Joten kokonaisaika menee aikalailla samaan. Sairaalan kesäbreikki taisi tuoda tähän ainakin kuukauden lisäajan.

Paitsi, että tämä antaa fyysisesti enemmän aikaa toipua, niin myös henkinen latautuminen seuraavaan toipilasaikaan on tärkeää. Pää alkoikin olla jo hajoamispisteessä, kun joutui neljä kuukautta jumittamaan paikoillaan. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana tilanne on kuitenkin korjaantunut ja alan olla valmis uuteen projektiin. Tämän hetkinen fyysinen tila ei tästä enää juurikaan kohene. Lonkista ei saa mitään tehoja irti, kun polvet on niin huonossa kunnossa.

Edelleen joutuu jännityksellä odottamaan millaiset lonkista sitten lopulta tuli - että ovatko kivuttomat arjessa. Vielä nyt niistä tuntee jähmeydestä ja muusta, että leikattu on, mutta kyllä niiden kivut siedettävälle tasolle on tällä rasitusmäärällä tippunut. Kipulääkkeet on tosin päivittäisessä käytössä sekä lonkka- että polvikipuun.

Fysioterapiassakin on todettu, ettei tästä tilanteesta oikeasti pysty etenemään ennen kuin polvet on laitettu. Tästä eteenpäin kohti leikkausta harjoitan jalkoja omatoimisesti. Erilaisia liike- ja lihasharjoituksia päivittäin, ja kuntopyöräilyä kolmesti päivässä. Kuntouttavalla vastuksella vain. Lisänä käyn sitten kuntosalilla tekemässä jotain oman mielen mukaan - ja yritän olla aiheuttamatta mitään vahinkoa mihinkään.

Jokunen päivä sitten olin kuntosalilla. Tein vatsarutistuksia laiteessa. Se oli ennen suosikkilaitteeni, mutta nyt paljon aikaisempaa pienemmällä vastuksella tunsin lantion epävakauden liikettä suorittaessani. Se muljahti kummallisesti jokaisella toistolla. Tein sitkeästi yhden sarjan loppuun (tietenkin!). Aloittelin jo toistakin ennen järjen valon kajastus valaisi hetkeksi tietäni. Tulin äkkiä tietoiseksi siitä, että tämä EI ole nyt niitä asioita joita viedään vaan sitkeydellä loppuun. Kaikkein viimeiseksi haluan näin helvetillisen (anteeksi kielenkäyttö) toipumisjakson jälkeen aiheuttaa mitään takapakkia, kun ei minulla oikeasti ole tietoa edes siitä miten luutuminen on edistynyt. Tuo laite on nyt parasta jättää ainakin toistaiseksi rauhaan.

. . .

Äsken ei ollut, mutta nyt minulla ON jotain tietoa luutumisesta, sillä sompailin Kanta-palvelussa. Sieltä pisti silmääni röntgenlausunto toukoukuun lopun lonkkakontrollikäynniltä. Se oli oudossa paikassa, joten se on mennyt minulta aikaisemmin ohi. Siitä lausunnosta tärkein osuus oli toteamus: "ei merkkejä luutumisesta". Eli kaksi kuukautta operaation jälkeen tilanne on ollut tuo.

Eikä siitä voinut sitten sanaakaan manita, ettei kaikki ole edennyt ihan toivotulla tavalla. Nyt kun tiedän, niin olen huomattavasti enemmän huolestunut tuosta aikaisemmasta kuntosaliepisodista. Olen ehkä harjoittanut lonkkaa isoin vastuksin pelkkien ruuvien varassa. Joku varoituksen sana olisi ollut paikallaan. Ensi kuun alun pre-op-käynnillä, kun otetaan polvikuvat, niin siellä näkyi olevan joukossa tilaus myös lantion kontrolliröntgenistä. Enpä ihmettele enää yhtään, että on. Voidaanko polvia ylipäätään leikata, jos luutumista ei edelleenkään ole tapahtunut?

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Tähtäimessä kuntoutus

Kahdenkymmenen minuutin aika terveyskeskuksessa venähti lähes puoleentoista tuntiin. Ei tainnut (toivottavasti) olla muita potilaita jonossa. Eikä siltikään tullut kaikki vielä valmiiksi, vaan asiaa jatketaan ensi viikolla. Kuntoutus oli siis aiheena. Tapaukseni on hankalasti hallittava kokonaisuus, koska hoito on hajallaan monessa paikassa ja monet asioista on edelleen keskeneräisiä, eikä ongelmakohdat ruumiissa rajoitu pienelle alueelle vaan vikaa on vähän joka puolella.

Fysiatrin suosituksen pohjalta sain lähetteen terveyskeskuksen fysioterapiaan ja toimintaterapeutille. Tätä kautta asiani etenee kai jossain vaiheessa terveyskeskuksen kuntoutustyöryhmän käsiteltäväksi. Sitä en tosin tiedä mitä sellainen työryhmä sitten tarkalleen ottaen tekee ja mihin vaikuttaa. Joka tapauksessa tämän hetken tarkoituksena on saada kokonaisuuden huomioivaa kuntoutusta, niin toimintakykyä arjessa pystyttäisiin parantamaan. Samalla käynnillä järjestyi aika sosiaalityöntekijän tapaamiseen. Ensi viikoksi sekin. Tämä oli myös fysiatrin suosittelema asia, jotta etuusasiat saataisiin järjestymään.

Kuntoutusasioista edelleen täysin auki jäi Kelan kuntoutusasiat. Lääkärin mielestä se riittää, että fysiatri on luvannut kirjoittaa jatkolausunnon kuntoutustukea varten. Siis niin, ettei mitään virallista kuntoutussuunnitelmaa olisi sitä varten tarpeen tehdä. Tästä en itse osaa sanoa mitään. Ehkä se tosiaan riittää. Sen sijaan luulen, että jos haluaa joskus hakea Kelan kautta jotain kuntoutusta, niin se kyllä vaatii julkisella puolella tehdyn kuntoutussuunnitelman.

Jossain vaiheessa viime syksyä minulle suunniteltiin kuntoutustutkimusjaksoa, mutta se on papereissa kirjoitettu sellaisten sanojen taakse kuin harkinnassa on ja mahdollisesti ehkä. Eli kovasti epävarmojen sanojen takana on, että laitetaanko tuota suunnitelmaa koskaan alulleen vai ei. Sekin, että kenen toimesta se käynnistettäisiin, ja milloin olisi siihen oikea aika. Ehkä se ei tällä hetkellä tosiaan ole ajankohtaista, koska oikeaa kuvaa kuntoutustarpeesta on tässä vaiheessa ennen polvioperaatioita, ja toisaalta muutamaan kuukauteen sen jälkeen, vaikea saada.

Loppuvuoden kuntoutusapu
Eilen oli myös toinen aika fysioterapiaan. Sen tarkoituksena on palauttaa lonkan liikkeet ja saada voimia jalkoihin. Jo viime käynnillä todettiin minulle parhaaksi kuntoutusmuodoksi kuntopyörän polkemisen, koska se ei aiheuta lisäkipua sen kummemmin lonkkiin kuin polviinkaan. Fysioterapeutin ohjeistamana kävin kysymässä pyörää loppuvuodeksi apuvälinelainaamosta, mutta siellä sanottiin pyörien olevan kovasti suosiossa, joten niiden laina-aika on rajattu kahteen kuukauteen. Lupasivat soittaa sitten kun sellainen joskus vapautuu. Eilisellä käynnillä kerroin kahden kuukauden säännöstä fysioterapeutille, joka soitti saman tien lainaamolle, ja selitti, että tällä asiakkaalla on ainakin loppuvuoteen kestävä tarve pyörälle. Löytyi joustoa ja pyörä. Kuntopyörä on nyt apuna tämän vuoden loppuun. Se toimitettiin kotiinkuljetettuna ja sopivilla säädöillä muutaman tunnin kuluessa soitosta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Viidakkoretki

Olen viime päivinä yrittänyt tutustua sosiaalitukiin ja -palveluihin. Ei hyvä ihme sentään miten mahdoton viidakko se on. Asioita pitkään tutkittuani tulin siihen tulokseen, että en taida olla oikeutettu mihinkään noista tuista tai palveluista. Ehdot on niin tiukat. Periaatteessa, jos peseytyminen, pukeutuminen ja kommunikointi sujuu, niin sitten ei ole hätää. Eikä tavallaan olekaan. Nuo on ne tärkeimmät. Näiden lisäksi kohdaltani on tässä vaiheessa ihan mahdoton sanoa, että mikä toimintakuntoni tulee leikkausten jälkeen olemaan.

En ymmärrä, että missä vaiheessa palveluarviot tulisi tehdä. Kuntoutussuunnitelma, joka siis vaaditaan kuntoutuksen saamiseen, on tästä hyvä esimerkki. Se täytyy olla julkisella puolella tehty (mikä selittääkin sen, että asiaa ei voitu Ortonin kautta edistää). Voikohan sitä edes tehdä vielä kun tiedossa on leikkauksia? Miten ylipäätään voidaan suunnitella kuntoutusta, jos ei tiedetä mitä kuntoutettavaa lopulta jää jäljelle? Ainakaan siihen ei viime vuonna (tuleviin leikkauksiin vedoten) ryhdytty. Toisaalta taas kuntoutustuen saamisen edellytys on kuntoutusmahdollisuuksien selvillä olo. Eli siltä kannalta ajateltuna alkaa olla jo kiire.

Pari viikkoa sitten Kela lähestyi minua kuusisivuisella kuntoutus-muistutuksella. Sanoivat, että ota yhteyttä lääkäriin selvittääksesi mahdollisuuteesi kuntoutukseen. (Se toinen tuuppaus kohti terveyskeskusta). Sitten lueteltiin kaikki mahdolliset tahot, jotka eri kuntoutustyyppejä tarjoavat. Mitä erilaisimmilla ehdoilla tietenkin. Yritin arvuutella, että kuuluisinko tähän vai tuohon ryhmään, vai yhtään mihinkään. Tästä ei taida olla tuloksena muuta kuin matka hermoparantolaan. Toisaalta silläkin linjalla taisi olla oma kuntoutusvaihtoehtonsa, joten ei huolta.

Pelkkä liikkumisen ja asioiden hoidon vaikeus, tai vaikeus kodinhoidossa ei ole ilmeisesti tarpeeksi. Omasta mielestäni se on enemmän kuin tarpeeksi! Aivan kiistatta olen liikuntavammainen - eikä se leikkauksilla muuksi muutu. Siitä huolimatta nuo keskeiset (pesu)toiminnot sujuvat itsenäisesti. Jos minulla ei olisi (ollut) lähipiiriä auttamassa, niin en olisi enää elossa tässä vaiheessa. Vielä nytkin ruoan hankinta ja valmistus on vaikeaa ja osin mahdotontakin ilman apuja, vaikka pystynkin käymään suihkussa ihan itse. Hyvä puoli on tietysti siinä, että kun minut sitten 10 vuoden päästä löydetään nälkään nääntyneenä, niin olisin ainakin suihkunraikas. Jokaisessa pilvessä on aina kultareunus!

Se ettei pysty liikkumaan kodin ulkopuolella aiheuttaa yksineläjälle vakavan syrjäytymisvaaran. Itse ajelen nykyisin autolla ympäriinsä voimatta pysähtyä oikein mihinkään. No kuntosalille asti pääsen sentään kenkkaamaan. Sen sijaan kaupassakäynti ja muu vapaa-ajan vietto on hyvin lähellä mahdotonta. Ei seisomista, kävelyä eikä kantamista. Pyörätuolilla pystyisin kelaamaan marketissa tai muussa sellaisessa, mutta pyörätuolin kuljetus kaupalle ei onnistu itsenäisesti edes autolla. Ei minulla ole käsissä tarpeeksi voimaa nostaa tuolia autoon.

Maanantaina soitin terveyskeskukseen, ja sain ajan jo torstaille. Hämmästyttävän nopeaa toimintaa. Menen kesätyöntekijän vastaanotolle, luulisin. En ole ihan varma, mutta jos ymmärsin oikein niin aika on samalle kuin viime kesänäkin. Tämä on varmaan niin lähellä oma lääkäri -järjestelmää kun meidän kunnassa koskaan päästään. Sama lääkäri jo toisen kerran! Oho. No, jospa näihin kuntoutusasioihin saisi edes jotain selvyyttä. Fysiatri suositteli pidempikestoista fysio- ja toimintaterapiaa terveyskeskuksen kautta järjestettäväksi, mutta enpä tiedä onko sellainen meillä päin edes mahdollisuuksien rajoissa. Aika näyttää.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Sattuu ja väsyttää

On ollut iso homma kaiken järjestelyssä, mutta vihdoin alkaa koti näyttää taas kodilta. Nyt pystyn vain makaamaan sohvalla lopen uupuneena. Tänään olen jo ottanut rennommin, ja toivon että se taittaa pahimmat kivut tulevalta yöltä. Monta yötä on mennyt kipujen kanssa valvoessa. Vahvimmalla kipulääkevaihtoehdolla vain kaksi suhteellisen kivutonta tuntia yöhön. Enkä ole edes tehnyt mitään raskaampia järjestelyitä tai siivouksia itse, mutta jotenkin huomaamatta liikkumista tulee silti paljon. Siirtää tavaroita sinne ja vie tuonne - kommentoi siellä ja ohjeistaa tuolla.

Se ilahduttaa, että kivuista vain pieni osa tulee tällä hetkellä lonkista. Tällä rasitustasolla niihin ei oikeastaan tule lainkaan lisäkipuja. Muuten lonkkien kanssa saa olla varovainen, kun ne ovat edelleen toipumisvaiheessa, ja meno on sitä myöten jäykkää ja kivuliastakin. Suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut molemmat polvet. Ne eivät ole koskaan olleet samanaikaisesti näin huonossa kunnossa. Kävely sattuu, ja lepääminen saa ne särkemään niin sietämättömästi, ettei pysty pitämään jalkoja paikoillaan. Iltaisin ei kunnolla enää kärsi kävellä mihinkään edes kepeillä.

Siinä onkin iso osa ongelmaa, että olen viime päivinä kävellyt sisällä paljon ilman keppejä, koska pienienkään tavaroiden siirtely ei muuten onnistu tarpeeksi jouhevasti. Ilman keppejä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kävelen sijoiltaan olevan polven kanssa, eikä se aivan ilmeisesti tykkää siitä yhtään. Kävely on omituista vaappumista puolelta toiselle, koska sijoiltaan oleva polvi ei jousta eikä taitu. Tällöin toinen polvi joutuu tekemään ylivoimaisen työn, ja on kipeytynyt siitä pahasti.

Jos en tietäisi, että leikkaus on tulollaan, niin en ikinä uskaltaisi rasittaa polvia tähän tapaan. Nyt olen miettinyt, että kun ne kuitenkin vaihdetaan ensi kuussa, niin sama kai se sitten on, että miten huonossa kunnossa ovat. Kipu ja valvominen on tietysti niin suuri ongelma, etten aio enkä voi tätä menoa jatkaa, mutta ei siihen enää ole niin paljon tarvettaakaan nyt kun kaikki tavarat ovat omissa sijainneissaan. Tosin vain tungettuna laatikoihin järjestelyittä. Seuraava homma onkin siistiä ne laatikko ja hylly kerrallaan, mutta sen teen ajan kanssa ja ennen kaikkea istuen.

Tämän viikon olen pitänyt terveysasioista taukoa lukuunottamatta yhtä fysioterapiakäyntiä, mutta nyt on tauko ohi, ja ensi viikon tehtävänä olisi alkaa selvittää kuntoutusasioita. Siihen suuntaan tuli tuuppausta myös Kelan suunnalta tulleesta kirjeestä. Lisäksi fysiatrin kirjoittama teksti tuli postissa loppuviikolla, joten nyt pitäisi sitten yrittää hankkia jollain konstilla aika terveyskeskukseen. Heti alkuviikolla käyn soittamaan. Saapa nähdä kuinka siinä sitten käy.