Viidakkoretki

Olen viime päivinä yrittänyt tutustua sosiaalitukiin ja -palveluihin. Ei hyvä ihme sentään miten mahdoton viidakko se on. Asioita pitkään tutkittuani tulin siihen tulokseen, että en taida olla oikeutettu mihinkään noista tuista tai palveluista. Ehdot on niin tiukat. Periaatteessa, jos peseytyminen, pukeutuminen ja kommunikointi sujuu, niin sitten ei ole hätää. Eikä tavallaan olekaan. Nuo on ne tärkeimmät. Näiden lisäksi kohdaltani on tässä vaiheessa ihan mahdoton sanoa, että mikä toimintakuntoni tulee leikkausten jälkeen olemaan.

En ymmärrä, että missä vaiheessa palveluarviot tulisi tehdä. Kuntoutussuunnitelma, joka siis vaaditaan kuntoutuksen saamiseen, on tästä hyvä esimerkki. Se täytyy olla julkisella puolella tehty (mikä selittääkin sen, että asiaa ei voitu Ortonin kautta edistää). Voikohan sitä edes tehdä vielä kun tiedossa on leikkauksia? Miten ylipäätään voidaan suunnitella kuntoutusta, jos ei tiedetä mitä kuntoutettavaa lopulta jää jäljelle? Ainakaan siihen ei viime vuonna (tuleviin leikkauksiin vedoten) ryhdytty. Toisaalta taas kuntoutustuen saamisen edellytys on kuntoutusmahdollisuuksien selvillä olo. Eli siltä kannalta ajateltuna alkaa olla jo kiire.

Pari viikkoa sitten Kela lähestyi minua kuusisivuisella kuntoutus-muistutuksella. Sanoivat, että ota yhteyttä lääkäriin selvittääksesi mahdollisuuteesi kuntoutukseen. (Se toinen tuuppaus kohti terveyskeskusta). Sitten lueteltiin kaikki mahdolliset tahot, jotka eri kuntoutustyyppejä tarjoavat. Mitä erilaisimmilla ehdoilla tietenkin. Yritin arvuutella, että kuuluisinko tähän vai tuohon ryhmään, vai yhtään mihinkään. Tästä ei taida olla tuloksena muuta kuin matka hermoparantolaan. Toisaalta silläkin linjalla taisi olla oma kuntoutusvaihtoehtonsa, joten ei huolta.

Pelkkä liikkumisen ja asioiden hoidon vaikeus, tai vaikeus kodinhoidossa ei ole ilmeisesti tarpeeksi. Omasta mielestäni se on enemmän kuin tarpeeksi! Aivan kiistatta olen liikuntavammainen - eikä se leikkauksilla muuksi muutu. Siitä huolimatta nuo keskeiset (pesu)toiminnot sujuvat itsenäisesti. Jos minulla ei olisi (ollut) lähipiiriä auttamassa, niin en olisi enää elossa tässä vaiheessa. Vielä nytkin ruoan hankinta ja valmistus on vaikeaa ja osin mahdotontakin ilman apuja, vaikka pystynkin käymään suihkussa ihan itse. Hyvä puoli on tietysti siinä, että kun minut sitten 10 vuoden päästä löydetään nälkään nääntyneenä, niin olisin ainakin suihkunraikas. Jokaisessa pilvessä on aina kultareunus!

Se ettei pysty liikkumaan kodin ulkopuolella aiheuttaa yksineläjälle vakavan syrjäytymisvaaran. Itse ajelen nykyisin autolla ympäriinsä voimatta pysähtyä oikein mihinkään. No kuntosalille asti pääsen sentään kenkkaamaan. Sen sijaan kaupassakäynti ja muu vapaa-ajan vietto on hyvin lähellä mahdotonta. Ei seisomista, kävelyä eikä kantamista. Pyörätuolilla pystyisin kelaamaan marketissa tai muussa sellaisessa, mutta pyörätuolin kuljetus kaupalle ei onnistu itsenäisesti edes autolla. Ei minulla ole käsissä tarpeeksi voimaa nostaa tuolia autoon.

Maanantaina soitin terveyskeskukseen, ja sain ajan jo torstaille. Hämmästyttävän nopeaa toimintaa. Menen kesätyöntekijän vastaanotolle, luulisin. En ole ihan varma, mutta jos ymmärsin oikein niin aika on samalle kuin viime kesänäkin. Tämä on varmaan niin lähellä oma lääkäri -järjestelmää kun meidän kunnassa koskaan päästään. Sama lääkäri jo toisen kerran! Oho. No, jospa näihin kuntoutusasioihin saisi edes jotain selvyyttä. Fysiatri suositteli pidempikestoista fysio- ja toimintaterapiaa terveyskeskuksen kautta järjestettäväksi, mutta enpä tiedä onko sellainen meillä päin edes mahdollisuuksien rajoissa. Aika näyttää.