torstai 27. syyskuuta 2018

Jotain hyvää


Päivä päivältä väsyttää yhä enemmän. Viime viikonlopun menot jaksoin hyvin. Niin hyvin, että olen siitä yllättynyt. Ehkä on tosiaan niin, että kun on tarpeeksi kivaa ja mielekästä tekemistä, niin kivut ja vaivat voi hetkeksi siirtää taka-alalle. Kipulääkkeitä en tarvinnut normaalia enempää eikä ollut tarvetta myöskään nojailla kävelykeppiin. Sen sijaan kävelysauvat auttoivat pitämään tasapainoa kävellessä. Koko tämä viikko on jatkunut melko toiminnallisena eikä ole ollut aikaa pysähdellä. Vielä pitäisi jaksaa pari päivää. Tänään hammasasioita ja huomenna näöntarkistusta, mutta sitten on saatava levätä. Eilinen fysioterapia sai kivut valloilleen. Koskaan ei voi tietää mitä toimintaa kestän ja mitä en. Ehkä kyse on kokonaiskuormasta eikä siitä fysioterapia olisi haitaksi.

Matka Kolille täytti ne odotukset joita olin sille asettanut. Fysiikan kannalta korkeuserot alkoivat olla aivan siinä mahdollisuuksien rajoilla eikä mikään vaativampi maasto olisi tullut kysymykseen. Varsinkin useita jyrkkiä portaita kerrallaan alas on tuskaa, vaarallista ja osin mahdotonta. Itse Ukko-Kolin saavuttaminen oli kuitenkin tehty sillä lailla helpoksi, että sinne vei portaiden lisäksi vähän pidemmän matkan kautta kuljettava tasainen polku, joka tosin oli sekin minulle melko jyrkkä, mutta askel kerrallaan matka taittui. Alaspäin oli vaikeampaa myös polkua pitkin. Ihan viimeinen osuus Ukon laelle koostui portaista, jotka kiipeilin hieman riskillä ylös, suomatta ajatustakaan sille, miten sieltä pääsee pois. Halusin vaan niin kovin päästä näkemään sen maiseman, jonka vuoksi sinne lähdettiin. (Ylin kuva: Minä, aamuaurinko ja Ukko-Koli. Kuvaaja: J. S. )

Aamuaurinko nousi Pielisen takaa eikä Ukon laella (ihme kyllä) ollut kovin montaa muuta ihmistä. Edellisenä päivänä ihmisiä oli alueella melkein ruuhkaksi asti. Alueen maisemat teki vaikutuksen, vaikka joutui taistelemaan tilastaan ja ihmisten runsaus sai aikaan hieman turistirysämäisen tuntemuksen. Maisema oli kuitenkin aito. Aamun rauhassa ja hiljaisuudessa tunnelma oli toisenlainen. Ihan hetkeksi unohtui kaikki suorittaminen, kuvaaminen ja muu toiminta, kun jäin ajatuksettomasti ja sanattomasti katsomaan kauneutta. Ilman muuta yksi hienoimmista yksittäisistä hetkistä elämässäni. Todellinen hetki pään nollausta, jota ei joutunut pakonomaisesti tavoittelemaan.

Teimme myös lyhyen patikoinnin maastossa. Polun alku oli tosi haastava ja ajattelin jo, ettei siitä mitään tule, että on liian vaarallista minun jatkaa. Hiljakseen maasto vähän helpottui, mutta tarkkana sai olla joka askeleella. Lopulta pääsimme ihan kivasti eteenpäin sellaiselle alueelle jossa ihmisiä ei koko aikaa tullut vastaan. Ympärillä aina rauhoittava metsä ja puiden lomasta kauniina pilkottava järvi. Alkupuolella matkaa kun äimistelin polun vaikeutta, meidät ohitti perhe, jonka ehkä kaksivuotias lapsi käppäili reippaasti omin koivin ja etääntyi äkkiä kauas näkymättömiin. Siinä kohdassa oli pakko miettiä uudelleen, että mikäs tasoinen maasto tässä nyt onkaan kyseessä. Tosiasiassa ei varmaan kovin haastava normaalille ihmiselle, mutta itse jouduin varomaan polvia koko ajan, sillä tiesin, että jos niille käy edes joku pieni vääntö, niin matka päättyy. Kaatumista en uskaltanut edes ajatella.


Luultavasti paikalla olisi voinut viihtyä pari päivää lisää, mutta aikataulu oli tiivis ja armoton. Automatka oli kyllä pitkä istua enkä olisi sitä ikinä pystynyt ajamaan itse. Sopivilla tauotuksilla kilometri toisensa jälkeen taittui. Matkalla piipahdettiin mm. Kuopion Puijon tornissa, ja elämän kantamana ja erinäisten sattumien summana kahviteltiin myös Heinävedellä Valamon luostarissa.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Pystytäänkö me tähän?


Tänään on (vakain tuumin ja täysissä järjissä) tarkoitus lähteä tavoittelemaan yhtä pientä unelmaa. Reissun toteutuskelpoisuutta olen miettinyt jo pitkään, mutta kaikkia palasia pyöriteltyäni olen aina tullut siihen loppupäätelmään, ettei se onnistu. Jossain vaiheessa kesää tämä kuitenkin kiteytyi oikeaksi suunnitelmaksi. Yksin en lähtisi enkä pystyisikään siihen, mutta seurassa mahdollisesti ja toivottavasti kyllä. Viikkoa ennen h-hetkeä seuralainen vähän epäröi, sillä ne, joille hän suunnitelmasta oli kertonut, olivat sen hulluksi suunnitelmaksi todenneet. Lähinnä kai matkan mittaan ja aikatauluun liittyen. Niinpä sain viestin: "Pystytäänkö me tähän? Rehellisesti?"

Rehellisesti vastasin, että järki sanoo, että siitä tulee raskas reissu, mutta oikeasti en ole miettinyt sitä ollenkaan siltä kannalta, että se epäonnistuisi. Kerroin, että olen lähdössä matkaan onnistumisen ja positiivisuuden hengessä. Sittemmin nuo sanat pysäyttivät. Jaa, että minäkö en mieti asian negatiivisia puolia ja mahdollisia vaikeuksia. Kylläpä on nyt aikoihin eletty. Toisaalta, minulla on usko siihen, että seuralainen, pystyvänä ihmisenä, osaa ratkaista sellaisia tilanteita, joista minä tekisin itselleni ongelman jo etukäteen. Kokonaisuudesta ajattelen, että tämä on minulle ainutkertainen tilaisuus toteuttaa mitään tällaista, sillä en usko, että liikuntakykyni tulee säilymään edes tällä tasolla kovin kauaa, eikä se ihan varmasti tästä ainakaan parane, joten sitä on turha jäädä odottamaan.

Faktahan on, että liikkumiskyvystäni ei koskaan tiedä. Kävely voi millä tahansa hetkellä päättyä sijoiltaanmenoon jossain kohdin. Kaikki hyvin nyt ei tarkoita sitä, että niin olisi kolme sekuntia myöhemmin. Sitten on vielä oikean polven pitkään jatkunut vaiva - se on parhaimmillaan kiusa ja pahimmillaan iso haitta. Suoranainen estekin joskus. Nämä on tietysti huomioitava liikkumista edellyttävää suunnitelmaa tehtäessä. Mukaan reissuun lähtee siis laaja kirjo kipulääkkeitä, jokin kävelyn apuväline ja joukko muita apuja. Iso rahtunen sietokykyä ja taistelutahtoa ei varmasti ole pahitteeksi. Niillä ei hädässä pitkälle pääse, mutta todennäköisesti sentään jonnekin.

Ehkä en tavoita tätä unelmaani täytenä, mutta yrityksestä se ei jää kiinni. Joka tapauksessa on hienoa matkata lännen tasaisilta mailta läpi Järvi-Suomen, ja nähdä vaihteeksi vähän kumpuilevampaa maisemaa. Matka itsessään on aina ja kaikessa yhtä tärkeä kuin päämäärä. Tässä hetkessä, ennen seuraavaa leikkausta, tilaisuuksiin on tartuttava kaksin käsin. Usein kuulee, ettei ihminen elämäänsä jälkikäteen arvioidessa kadu tehtyjä asioita vaan niitä mitkä jäi tekemättä. Toisinaan kyllä kadun joitain päätöksiäni, mutta en usko, että tulen katumaan tätä, mutta vaikka katuisinkin, niin mitä sitten? Sekin kestetään. Siispä maksunvapautuskortti terveydenhuoltoon taskuun (jos niikseen sattuisi) ja reippaasti matkaan! Kolia kohti.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Kehopositiivinen yksilö

Kuluneen viikon aloituksena olin kuuntelemassa luentoa kehopositiivisuudesta. Se on ollut paljon esillä ainakin vuoden verran, mutta en ole aiheeseen aiemmin perehtynyt. Olen tosin törmännyt siihen jossain blogeissa ja ehkä iltapäivälehden artikkelina sekä siihen liittyneenä kommentointina. Niitä silloin selatessa ajattelin, että hyvä ajatus menee hukkaan ihmisten yksioikoisuudesta. Lähinnä keskustelu valui tasolle, että saako nyt olla positiivisuuden hengessä hyväksytysti lihava. Ajatuksena kehopositiivisuus on mielenkiintoinen ja tavoiteltava. Oli pieni pettymys, että luento lähes kokonaan keskittyi sekin lihavuuteen ja painoon, vaikka mahdollisuuksia laajempaan kulmaan olisi.

Ohimennen kyllä mainittiin, ettei kyseessä ole pelkkä painoon liittyvä käsite, mutta tuota muuta ei sitten kuitenkaan tuotu mitenkään esiin. Minusta se olisi erinomainen työkalu vammaisuuden tai muun fyysisen poikkeavuuden hyväksymiseen. Jos kaikenlaiset kehot oikeasti hyväksyttäisiin, niin ihminen pääsisi näyttämään kykynsä eikä tuomittaisi pelkän ulkonäön perusteella, mutta se ei pelkästään auta, että yksilö suhtautuu omaan kehoonsa positiivisesti hyväksyen, vaan sen tulisi olla yleisempää positiivista suhtautumista sekä omaan että muiden erilaisuuteen. Tässä ajassa, jossa kaunis kuva on painava sana, se on vaan niin kaukana todellisuudesta.

Kehopositiivisuus on kaukana myös minun todellisuudestani, mutta olen sentään kehittynyt suoranaisesta inhosta lempeään sietämiseen. On ollut aika, jolloin en ole pystynyt katsomaan itseäni peilistä värähtämättä tai jos olen yllättäen kohdannut peilikuvani, niin pelästynyt sitä. Kyllä kiistatta toivoisin näyttäväni myös tänä päivänä joltain muulta kuin oppikirjaesimerkiltä sairaudestani. Edelleen minulla on taipumus ajautua nurkkiin ja toivoa ettei kukaan katso ihmetellen outoja piirteitäni. Silti ne huomataan ja niitä kommentoidaan, ja pelkästään niiden perusteella tehdään myös johtopäätöksiä minusta. Ehkä silti huomaan vähän kehitystä tuossakin. Minulle on ihan viime aikoina tullut asennetta siihen, että tällainen olen, kestäkää erilaisuus!

Hyvä näitä on välillä miettiä ja kyseenalaistaa. Ehkä vielä jonakin päivänä olen kehopositiivinen. Vielä nyt voimat kuluvat enemmän kehon aiheuttamiin käytännön ongelmiin. Luennolla istuessa ja myös viime viikolla teatterissa kävi ilmi, että paikallaan istumisesta on tullut minulle hankalaa. Käsieni nivelet menevät sijoiltaan jatkuvalla syötöllä. Olen ihan varma, että tällaista ongelmaa ei ole aikaisemmin ollut. Hereillä ollessa olen melkein koko ajan jonkunlaisessa liikkeessä. Istuessa ja miksei jopa unta odotellessa täytyy koko ajan muuttaa asentoa kun se käy hetkessä epämukavaksi. Samoin on tullut lisää kohteita sijoiltaamenoihin. Näistä esimerkkinä ranne ja nilkka, jotka ovat aina olleet varsin mobiilit, mutta varsinaisia spontaaneja (ilman mitään syytä tapahtuvia) sijoiltaanmenoja niissä ei ole ollut.

Muutenkin viime ajat on taas tullut otettua mittaa kivuista. Ilmeisesti kyseessä on perinteinen ja jokasyksyinen ilmiö. Pääasiassa kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoastaan niskassa ja kallonpohjassa tuntuva kipu tuntuu erilaiselta kuin ennen, mutta eipä niskassa ole ruuveja, tankoja ja koukkuja aiempina syksyinä ollutkaan. Kenties syksy ei tosin ole tähän vaivaan syyllinen vaan niska on tavanomaista enemmän jumissa, mutta ilkeästi se vihloo (taas) yläniskasta kohti korvia ja ohimoita jo pienehköstä yrityksestä kääntää päätä. Usein se menee niin, että kun käännän päätä oikealle, niin vihlaisu tuntuu vasemmalla puolella ja päinvastoin. Siinäpä taas ihmettelyn aihetta. Sen sijaan vasen kyynärpää on onneksi palannut entiseksi huonokseen. Se ilahduttaa tässä vaiheessa, sillä silloin pysyy lähellä mielessä, että miksi sille on jotain operaatiota suoritettava.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Päivämäärä on


Leikkauspäivä on nyt tiedossa. Heti helpotti henkistä painetta kun on selvä suunnitelma siitä miten tämä syksy tästä etenee. On hyvä tietää mihin kaikkeen on vielä aikaa. Ehdin saada käyttööni lähes koko ulkoilukauden. Lokakuuhun leikkaus ei siis siihen suunnitellusta ajoituksesta huolimatta ehtinyt, mutta marraskuun alussa sen sitten pitäisi olla. No, marraskuun synkkyydessä joutaakin olla toipilas, sillä mieli on siinä vaiheessa vuotta kuitenkin alamaissa eikä paljosta tekemisestä jää paitsi.

Hieman yllättävästi leposija on varattu reumaortopedian vuodeosastolta ja toinen leikkaavista on uskoakseni reumaortopedi. Minulla ei ole reumaa, joten se vähän yllätti. En keksi sille muuta selitystä kuin sen, että siellä on merkittävää osaamista kyynärpään tekonivelistä, sillä aika vähän niitä kai muille laitetaan. Reumaortopediassa on varmaan muutenkin totuttu näkemään tavanomaisesta poikkeavia niveliä. Tästä ja monista aiemmistakin tapahtumista tulee silti sellainen olo, että olen taas väärässä paikassa. Niin se tietysti onkin, sillä Larsenin syndroomalle ei ole omaa hoitopaikkaa ja silloin tulee tuupatuksi milloin mihinkin. Sellaista on olla harvinaissairas.

Viimeiset viikot olen pohtinut monia yksityiskohtia. Jälleen kerran myös hampaita ja tekoniveliä. Niitä asioita aprikoin jo joskus ennen polvien tekoniveliä, kun ohjeistuksen saaminen aiheesta oli kiven takana. Nytkin asia jäi epäselväksi, vaikka ortopedilta siitä kysyin silloin kun leikkauksesta päätettiin. Leikkausajan myötä asia kuitenkin selvisi ja vielä niinpäin, että hammaslääkärin todistus ja leukakuva (ortopantomogrammi) tarvitaan. Aikaa ei ole sen tiimoilta hukattavaksi, sillä julkisella puolella nämä jutut ei yleensä kauhean nopeasti toimi. Soitin toki ajan heti kun ehdin. Sain ajan (vastaansanomattomasti ja hämmästyksekseni) parin viikon päähän. Se riittää, kunhan vaan mitään hoitoa vaativia tulehduksia ei leuasta tai muusta kalustosta löydy.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Hauskasta harmistukseen


Jo viikon puolivälissä alkoi matka painaa, mutta selvisinpä viikonloppuun. Oli kuntoutustyöryhmää, ostoksia, teatteria, lääkäriaika ja monta muuta. Torstaina oli pakko perua yksi suunnitelma, sillä kaikkeen ei vaan voimavarat riitä. En yleensä halua pakata päiviä näin tiiviiksi vaan pitää olla aikaa levolle, ulkoilulle ja vaikka uimahallille. Ulkoilua ymppäsinkin mukaan tähän viikkoon levon kustannuksella, mutta tiiviin aikataulun kyllä huomasi erityisesti päänsärystä, joka ei ottanut talttuakseen oikein millään lääkkeellä, ja jälleen kerran kadonnut uni puolestaan kertoo minulle stressitason noususta. Leikkausajasta ei edelleenkään ole tietoa - sekin hermostuttaa. Käsitykseni mukaan jotain lisätietoja piti kuulua jo toissa viikolla. Unohdettuko taas?

Uniongelmaan lääkäri kirjoitti melatoniinia. Ehkä se auttaa tai sitten ei. Samalla käynnillä lääkelistaani siistittiin. Se olikin ihan paikallaan, sillä lista sisälsi kolme sivullista erilaisia reseptejä lääkkeistä, joita en enää käytä. Myös polvesta päätettiin ottaa röntgenkuva. Se ei ole ollut kunnossa heinäkuun äkillisen huononemisen jälkeen, vaikka sillä kipua vasten pystyykin tällä hetkellä kävelemään. Tuleepa kuitenkin tarkistettua, ettei siellä mitään isompaa ole vialla. Vertailukuvat eivät ole täällä (terveyskeskuksessa) käytettävissä, joten luultavasti niistä ei voida mitään pientä muutosta havaita. Jos kaikki on kuvan perusteella kunnossa, niin sitten täytyy vaan hyväksyä tilanne. Sitten se on rajoitus muiden joukossa. Rajoitus, jonka asettamiin ehtoihin minun on sovitettava elämäni.

Mitä valvottuihin öihin tulee, niin niistä on tullut vähän viihtyisämpiä sen jälkeen kun aloin aktiivisesti kuunnella äänikirjoja. Välillä tuntuu kuin olisin saanut vanhan harrastukseni takaisin. Oma tilannekin unohtuu hetkeksi, kun vaan on riittävän vetävä kirja. Olkoon vaan pääasiassa kaunokirjallisia teoksia, mutta niistä saa erilaista katsantokantaa asioihin. Olen tosi kiitollinen Celian äänikirjoista. Kirjojen kanssa minusta tulee ahne - kunpa voisin lukea (tai siis kuunnella) ne kaikki. Äänikirjat ovat perinteiseen lukemiseen verraten hieman erilaisia. Vie aina aikaa tottua uuteen lukijaan. Kuuntelu on silkkaa tuskaa, jos lukija ärsyttää, mutta olen oppinut sietämään, ja osahan on aivan loistavia lukijoita.

Mutta nyt muutama sana kuntoutustyöryhmän kokoontumisesta. Aika mitäänsanomaton tapahtuma oli kyseessä. Kymmenisen ihmistä siellä oli paikalla. Minun kuulteni tapaustani ei esitelty (harmillista!), joten minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä tuo joukko tiesi tai oli tietämättä. Käytännössä heillä oli ratkaisuajatus mielessä siinä vaiheessa kun minut haettiin paikalle. Minun tehtäväksi jäi nyökkäillä suostumus suunnitelmalle. Ratkaisu on ammatillinen kuntoutusselvitys, jota minun on hakemuksella Kelasta haettava. Käytännössä se tarkoittaa joltain yksityiseltä palveluntarjoajalta (kuntoutuslaitokselta) haettavaa max. 13 päivää kestävää selvitystä. Fysiatri kirjoittaa sitä varten lausunnon. Juuri nyt tuo ei kuitenkaan ole ajankohtaista tulevan leikkauksen vuoksi. Olen tuon selvityksen kannalla, mutta se tarkoittaa (jälleen kerran) uuden tahon perehtymistä tapaukseeni. Sen jälkeen edetään siellä tehtävän suunnitelman pohjalta. Kaikkiaan päällimmäinen tuntemus on syvä huokaus ja mietteliäs epäluulo.

Mietin sitä, että miten tästä tilanteesta edetään työkykyiseksi. Teatterireissulla kävi niin, että lippuni tipahti kömpelöistä käsistäni lattialle. Yritin nostaa sen ylös, mutta en saanut siitä käsilläni otetta. Joku muu sen sieltä joutui lopulta nostamaan. Olin vähän järkyttynytkin siitä, etten pystynyt tekemään, niin yksinkertaista asiaa. Sain osakseni pari "tasoittelevaa" kommenttia, joten ehkä hämmennykseni näkyi myös ulospäin. Pienistä asioista huomaa asioiden lipuvan huonommaksi.

Teatteri-ilta oli myös kipujen osalta vaikea. Kesken esityksen sekä olka- että kyynärpää menivät sijoiltaan. Yritin niitä vaivihkaa saada paikoilleen, mutta ei se onnistunut. Oli vaan kestettävä sijoiltaanmenon aiheuttamaa jatkuvaa pistävää tunnetta ja kyynärpäästä sormiin säteilevää hermokipua. Myös niskasta oli merkittävää haittaa. En päässyt itse valitsemaan paikkaa. Se sattui olemaan eturivissä ja melkein rivin päässä. Katsoin koko esityksen enemmän tai vähemmän tapahtumien ohi, sillä pääni ei kääntynyt. Käänsin minkä pystyin ja lisänä silmämunat äärilaidassa, mutta sen jälkeen päänsärky oli ihan omaa luokkaansa.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Paluu arkeen


Vuoden värikylläisin aika on alullaan. Valoa, varjoja ja ruskaa katsellessa mieleni lepää. Arki on kuitenkin taas palannut. Tämä viikko päätti muutaman viikon kestäneen hiljaisemman jakson. Tosin tuon hiljaisuuden aikana tehtiin leikkauspäätös koskien kyynärpäätä, joten eipä se aivan silkkaa rauhaa ollut. Tähän viikkoon sisältyi sekä käyntiaika terveydenhoidossa että fysioterapia, joka palasi tauolta uuden fysioterapeutin keralla. Nämä saumakohdat, jossa hoitava tai kuntouttava taho tavalla tai toisella uusiutuu, ovat aina hankalia. Silloin joutuu aloittamaan tarinansa alusta, mutta toisaalta se on myös mahdollisuus ammentaa uudesta tietolähteestä. Aika näyttää, mutta ihan lupaava alku oli kuitenkin. Myös avustajan loma päättyi. Sekin on ihan hyvä asia, sillä avuntarvetta on. Ei kauhean paljon, mutta kuitenkin. Se ei vaan vieläkään tunnu täysin luontevalta, mutta yhä tarpeellisemmaksi avustajan apu käy käden tulevana toipilasaikana.

Olen nyt ehtinyt pari viikkoa totutella ajatukseen taas uudesta leikkauksesta. Aikaa siihen ei ole kovin kauaa, sillä sen alustavasti suunniteltu ajankohta on jo lokakuussa, mutta aikataulu ei ole vielä sen enempää tarkentunut. Olen aloittanut aiheeseen tutustumisen hieman tarkemmin. Ensiksi katsoin kyseisen leikkauksen Youtubesta. Totta kai. Se on kyllä hienoa, että melkein kaikesta löytää materiaalia. Kaularankaleikkausta ennakkokatselin alkuvuodesta kauhunsekaisin tunnelmin (ajattelin, että se on murhaa), mutta kyynärpään tekonivelleikkaus upposi ihan helposti. Rakenteet on kyllä pienet tuossa kohdassa. Saattaa olla yllättävänkin kipeä toipuminen ensimmäisinä päivinä - varsinkin jos turvotusta tulee paljon tai jos kivunhoidossa on ongelmia, niin kuin toisinaan on ollut.

Toisaalta tekonivelessä oleva sarana ei minusta näyttänyt erityisen heikolta. Ei ainakaan siinä videolla käytetyssä mallissa. Oikeastaan ihmettelen varoitteluja siitä, se olisi niin heikko. Ei siihen mahdottomia kuormituksia tule - ei ainakaan minulla, jolla on sijoiltaan menevät olkapäät. Jäin miettimään muita riskejä. Leikkauksesta tai hoitolinjasta on puhuttu jo parin vuoden ajan. Riskejä on käyty läpi, mutta huonosti niitä nyt muistan. Ainakin se on sanottu, että kyynärpään suoristumista ei voi varmaksi luvata. Kyllä se oletettavasti vähän suoristuu, mutta ei välttämättä kokonaan. Muita riskejä en muista. Tähän saakka jokaisesta leikkauksesta on jäänyt tunnoton alue johonkin kohtaan minussa: reisiin, polviin, jalkaterään, niskaan... vieläkö niitä mahtuu lisää? Varsinkin jos sellaisia tulisi sormiin, niin tottuminen olisi hankalaa, vaikka kysymys olisi vain pintatunnosta eikä siitä etteikö niiden hermotus toiminnallisesti olisi kunnossa. Leikkausveteraanina tietysti ymmärrän kaikkiin leikkauksiin liittyvät perusriskit haavainfektioihin yms. liittyen.

Nyt en voi tulevan leikkauksen osalta muuta kuin jäädä odottamaan tarkempaa ajankohtaa, mutta muuten asioita tapahtuu. Tulevalla viikolla on jokaisella päivällä ohjelmaa. Eteen tulee mm. kuntoutustyöryhmä, jonka kokoontumiseen lopulta menen kuin menenkin itse paikalle. Vähän se kärvistää, sillä minulle sanottiin, että siellä saattaa olla kymmenen ihmistä paikalla. Kymmenen ihmistä käsittelemässä minun onnetonta tapaustani! Epämukava ajatus, mutta toisaalta mielellään olen itse kuulemassa mitä puhutaan. Vielä pahempaa olisi, että joukko minua tuntemattomia ihmisiä tekisi jotain päätöksiä tai suosituksia (tai mitä ikinä tekevätkään) minua kuulematta pelkkien vaillinaisten ja virheitä vilisevien papereiden perusteella. Silti, monimutkaisessa asiassa piilee nytkin mahdollisuus väärinymmärryksille. Se kai siinä eniten hirvittää.