Tänään on (vakain tuumin ja täysissä järjissä) tarkoitus lähteä tavoittelemaan yhtä pientä unelmaa. Reissun toteutuskelpoisuutta olen miettinyt jo pitkään, mutta kaikkia palasia pyöriteltyäni olen aina tullut siihen loppupäätelmään, ettei se onnistu. Jossain vaiheessa kesää tämä kuitenkin kiteytyi oikeaksi suunnitelmaksi. Yksin en lähtisi enkä pystyisikään siihen, mutta seurassa mahdollisesti ja toivottavasti kyllä. Viikkoa ennen h-hetkeä seuralainen vähän epäröi, sillä ne, joille hän suunnitelmasta oli kertonut, olivat sen hulluksi suunnitelmaksi todenneet. Lähinnä kai matkan mittaan ja aikatauluun liittyen. Niinpä sain viestin: "Pystytäänkö me tähän? Rehellisesti?"
Rehellisesti vastasin, että järki sanoo, että siitä tulee raskas reissu, mutta oikeasti en ole miettinyt sitä ollenkaan siltä kannalta, että se epäonnistuisi. Kerroin, että olen lähdössä matkaan onnistumisen ja positiivisuuden hengessä. Sittemmin nuo sanat pysäyttivät. Jaa, että minäkö en mieti asian negatiivisia puolia ja mahdollisia vaikeuksia. Kylläpä on nyt aikoihin eletty. Toisaalta, minulla on usko siihen, että seuralainen, pystyvänä ihmisenä, osaa ratkaista sellaisia tilanteita, joista minä tekisin itselleni ongelman jo etukäteen. Kokonaisuudesta ajattelen, että tämä on minulle ainutkertainen tilaisuus toteuttaa mitään tällaista, sillä en usko, että liikuntakykyni tulee säilymään edes tällä tasolla kovin kauaa, eikä se ihan varmasti tästä ainakaan parane, joten sitä on turha jäädä odottamaan.
Faktahan on, että liikkumiskyvystäni ei koskaan tiedä. Kävely voi millä tahansa hetkellä päättyä sijoiltaanmenoon jossain kohdin. Kaikki hyvin nyt ei tarkoita sitä, että niin olisi kolme sekuntia myöhemmin. Sitten on vielä oikean polven pitkään jatkunut vaiva - se on parhaimmillaan kiusa ja pahimmillaan iso haitta. Suoranainen estekin joskus. Nämä on tietysti huomioitava liikkumista edellyttävää suunnitelmaa tehtäessä. Mukaan reissuun lähtee siis laaja kirjo kipulääkkeitä, jokin kävelyn apuväline ja joukko muita apuja. Iso rahtunen sietokykyä ja taistelutahtoa ei varmasti ole pahitteeksi. Niillä ei hädässä pitkälle pääse, mutta todennäköisesti sentään jonnekin.
Ehkä en tavoita tätä unelmaani täytenä, mutta yrityksestä se ei jää kiinni. Joka tapauksessa on hienoa matkata lännen tasaisilta mailta läpi Järvi-Suomen, ja nähdä vaihteeksi vähän kumpuilevampaa maisemaa. Matka itsessään on aina ja kaikessa yhtä tärkeä kuin päämäärä. Tässä hetkessä, ennen seuraavaa leikkausta, tilaisuuksiin on tartuttava kaksin käsin. Usein kuulee, ettei ihminen elämäänsä jälkikäteen arvioidessa kadu tehtyjä asioita vaan niitä mitkä jäi tekemättä. Toisinaan kyllä kadun joitain päätöksiäni, mutta en usko, että tulen katumaan tätä, mutta vaikka katuisinkin, niin mitä sitten? Sekin kestetään. Siispä maksunvapautuskortti terveydenhuoltoon taskuun (jos niikseen sattuisi) ja reippaasti matkaan! Kolia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti