torstai 28. tammikuuta 2021

Kuntoutusta Kankaanpäässä


Palauduin eilen kymmenen päivän kuntoutusjaksolta. Sekä henkinen että fyysinen väsymys on tällä hetkellä päällimmäisin tunne. Uskon molempien kääntyvän lopulta voitoksi. Otin fyysisesti itsestäni irti kaiken mahdollisen. Altaassa olin jotakuinkin joka päivä, ja parhaimpina kaksi. Jumppasin oikein reippaalla otteella. Allasterapiassa mentiin sitten enemmän ajatuksella. Kävelin myös päivittäin; välillä piti hipsutella liukkautta varoen, ja toisena päivänä lumihangessa tarpoen. Talvella kävelystä tulee aina ihan erilainen harjoitus kelistä riippuen. Myös kuntosalia kokeilin, mutta siellä piti muistaa olla niin varovainen tuon leikkauksesta toipuvan käden kanssa, että ihan täysillä en mennyt sitä polkua. Sitten tietysti kaiken pohjaksi ohjelman mukaiset toiminnot, joten kyllä tuon kaiken nahoissaan tuntee.

Kuntoutusjakso kuitenkin mahdollistaa toiminnan, joka ei kotioloissa ja arjen puserruksessa tulisi kysymykseen. Tuolla ei tarvinnut jättää voimia arjelle. Ei ruoanhakua, -laittoa tai -suunnittelua. Ei pyykkäystä eikä muutakaan. Se on yksi laitosjakson parhaista puolista. Tietenkin myös asiantunteva henkilöstö, joista fysioterapian osuus oli tällä kertaa mieluinen ja laadullisesti sopiva. Siihen sisältyi myös pari lymfakertaa. Myös psykologin kanssa käydyt keskustelut olivat koko kuntoutuksen aikana hyvin eteenpäinvieviä. Varsinkin kun syksyn aloitusjaksolla tunsin, ettei minulla ole arvoja tai en tiedä mitä arvoni ovat. Pääkoppani oli niin jumissa. Nyt asia on lähtenyt selkiytymään, ja sitä kautta voin löytää elämälleni merkitystä. Olen siis ison asian äärellä.

Tällä jaksolla löytyi myös sopiva syöntiseurue, jossa jaettiin niin käytännön neuvoja kuin kuultiin erityisesti erään kuntoutujan reipasta elämän huumoria. Enpä ole aikoihin nauranut niin. Pienet asiat nostivat tätä jaksoa oikein hyvälle tasolle. Tuossa lähdön hetkellä paikalla oli sellainen porukka, jossa olisin halunnut vielä jatkaa. Jos olisin aloittanut vaikka viikkoa myöhemmin niin olisin voinut saada vielä enemmän vertaistukea. Paikalla oli ainakin kaksi nivelten-paikalleen-muljauttajaa, joiden toimintaan pystyin oikein hyvin samaistumaan, vaikkei heillä samaa sairautta ollutkaan. Ongelmat oli kuintenkin monella tapaa samankaltaisia. Onhan erialaiset sairaudetkin rikkaus ja esim. harvinaisuudesta voi löytää verrattavaa kokemusta, mutta kyllä vertaistukea saa vielä paremmin, jos ongelmat ovat ns. samalta janalta. Varsinkin omassa tapauksessani, jossa en muuten löydä vertaistukea mitään kautta. 

Koko laitoskuntoutuksen tavoitteeksi oli asetettu säännöllinen kotiharjoittelu. Se ei toteutunut, mutta oli lieventäviä asianhaaroja. Niin kuin aina. Myönnän, että vikaa on myös minussa eikä pelkästään olosuhteissa. Mutta... kun aina väsyttää (sietämättömästi), ja ennen leikkausta kipu olla hyvin häiritsevää ja ajatukset valtaavaa, ja sitten oli aina niin paljon kaikenlaista menoa.... Niinpä, selityksiä löytyy. Juuri nyt on kuitenkin tunne liikunnan ilon löytymisestä. Se ei ole mikään pieni asia, mutta siitä on vielä matkaa kotiharjoituksiin, vaikka ne laitettiin monella tavalla uusiksi ja matalammalla kynnyksellä aloitettaviksi.  Nyt on kyllä pakko vetään hetki henkeä ennen jatkamista, vaikka ei tässä laakereilla levätä, sillä tänään palataan arkeen. Otan suunnan Turkuun. Käsikirurgin vastaanotto. Saapa nähdä siitä tulee.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Edellisestä summaa


Miten meni taakse jäänyt vuosi? Jos pitäisi laittaa nimilappu yhdellä sanalla vuoden kylkeen ennen sen arkistoimista, niin sanoisin vuoden olleen voittopuolisesti huono. Ei se kuitenkaan niin yksiselitteistä ole, sillä joitain asioita on myös mennyt parempaan suuntaan. Toisaalta, eihän mennyt pätkä määreitä kylkeensä kaipaa. Oikeastaan nyt kyseenalaistan sen, että miksi sitä pitäisi sillä tavoin ajatella. Se oli mitä oli. 

Tympeä korona on tietysti ollut kaikessa julkisessa keskustelussa tapetilla niin paljon että korvia kuumottaa. On jäänyt mieleen pelon ilmapiiri. Osittain sitä on myös tarkoitushakuisesti lietsottu. Ei oikeastaan ole ollut edes yksityisiä keskusteluita ilman, ettei korona niihin kipuaisi. Koronaa enemmän tunnen huolta sen aiheuttaman pelon vaikutuksista, joita voin nähdä monen seniori-ikäisen henkisen ja fyysisen kunnon romahtamisena. Se syö varmasti laatupainotteisia elinvuosia yhdeltä jos toiseltakin. Myöhemmin se tullee näkymään myös muun terveydenhuollon jonojen pitkittymisenä, ja sitä kautta tilanteiden vaikeutumisena.

Kaikesta huolimatta olen kyllä itse vuoden mittaan rampannut vastaanotoilla entiseen tapaan, mutta tiettyä etenemättömyyttä hoidoissa on ollut. Myös kuntoutus oli tauolla jossain kohden kun kuntoutuspäätös viipyi Kelassa sietämättömän kauan. Myös oma kunto on kokenut kovia päättyneenä vuonna. Lihaskunto on heikentynyt pitkin matkaa, sillä harjoittelu ei ole ollut helppoa. Kipu ja hoidon pitkittyminen on ollut siinä iso tekijä. Tärkeä uimahalli oli vuodesta suljettuna pitkän aikaa, ja auki ollut niskan leikkaushaava nosti lähtemiskynnystä aukioloaikoina. On syitä ja selityksiä. 

Ainut liikunnallisesti kohentunut on askelmäärä. Tähän on vaikuttanut ensimmäinen kokonainen koiravuosi. Sen kanssa on ulkoiltava ja käveltävä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. On kuitenkin mainittava, ettei jäisi väärää kuvaa, että sain apua koiran hoitoon leikkauksen jälkeen. Koiran kotona ollessa, naapuri kävi sitä ulkoiluttamassa. Olen siitä kovin kiitollinen. Koiran vaikutus kuntoon ei kuitenkaan ole suuri, sillä vaikka se tarkoittaa enemmän askelia niin se tarkoittaa myös askelten tehottomuutta, sillä matka pysähtyy metrin välein koiran haistellessa jotain ruohotupasta. Silti jalkani ei ole kestänyt lisääntynyttä jalkeilla oloa. Oikean jalan ylirasituksesta kielivä plantaarifaskiitti on nyt kiusannut yli puoli vuotta.

Mieli on sen sijaan ollut parempi. Vuoden takaisesta lamasta se on palannut normaalille tasolle. Tämä on ainakin osaksi lääkityksen ansiota. Ihan varmasti myös rauhallinen ulkoilu koiran kanssa, ja sen lämpöä ja hyväksyntää säteilevä seura ovat olleet iso tekijä. En kadu sen hankintaa, vaikka välillä huoli on nakertanut sisuksia, kun koira on ollut kipeänä. Sen eläinlääkärikäynnit, ja pari tarvittua nukutustakin ovat aiheuttaneet enemmän huolta kuin omani koskaan. Huoli on tietysti myös siinä, että pelkään oman kunnon romahtamista niin, että en enää pystyisikään huolehtimaan siitä.

Mitä muuta? Vuoden mittaan olen saanut päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Se on osaltaan vähentänyt henkistä kuormaa, kun ei enää jatkuvasti tarvitse elää taloutta muutaman kuukauden pätkissä, ja miettiä, että kuka kirjoittaa seuraavan lausunnon. Mainittakoon, että lukuisien erikoislääkäreiden kirjoittamien lausuntojen jälkeen eläkeyhtiölle kelpasi terveyskeskuslääkärin lausunto. Olin hämmästynyt, vaikka lausunto olikin laadukas. 

Olin ajatellut eläkepäätöksen tasaavan tilin ja olevan pelkästään äärimmäinen helpotus. Siksi olikin yllättävää, että se aiheutti minulle pienen kriisin siitä, että elämä oli nyt tässä eikä ole enää mitään odotettavaa tai että minulle ei ole tarvetta missään. Tuosta olen onneksi päässyt yli, vaikka tulevaisuus vielä aika tarkoituksettomalta näyttää. Haluaisin kuitenkin jotenkin olla hyödyksi omien kykyjeni mukaan. Asian mietintä tulee ajankohtaiseksi sitten kun oma tilanne vakiintuu johonkin tilaan. Eli jatketaan sitku-elämää toistaiseksi.