Miten meni taakse jäänyt vuosi? Jos pitäisi laittaa nimilappu yhdellä sanalla vuoden kylkeen ennen sen arkistoimista, niin sanoisin vuoden olleen voittopuolisesti huono. Ei se kuitenkaan niin yksiselitteistä ole, sillä joitain asioita on myös mennyt parempaan suuntaan. Toisaalta, eihän mennyt pätkä määreitä kylkeensä kaipaa. Oikeastaan nyt kyseenalaistan sen, että miksi sitä pitäisi sillä tavoin ajatella. Se oli mitä oli.
Tympeä korona on tietysti ollut kaikessa julkisessa keskustelussa tapetilla niin paljon että korvia kuumottaa. On jäänyt mieleen pelon ilmapiiri. Osittain sitä on myös tarkoitushakuisesti lietsottu. Ei oikeastaan ole ollut edes yksityisiä keskusteluita ilman, ettei korona niihin kipuaisi. Koronaa enemmän tunnen huolta sen aiheuttaman pelon vaikutuksista, joita voin nähdä monen seniori-ikäisen henkisen ja fyysisen kunnon romahtamisena. Se syö varmasti laatupainotteisia elinvuosia yhdeltä jos toiseltakin. Myöhemmin se tullee näkymään myös muun terveydenhuollon jonojen pitkittymisenä, ja sitä kautta tilanteiden vaikeutumisena.
Kaikesta huolimatta olen kyllä itse vuoden mittaan rampannut vastaanotoilla entiseen tapaan, mutta tiettyä etenemättömyyttä hoidoissa on ollut. Myös kuntoutus oli tauolla jossain kohden kun kuntoutuspäätös viipyi Kelassa sietämättömän kauan. Myös oma kunto on kokenut kovia päättyneenä vuonna. Lihaskunto on heikentynyt pitkin matkaa, sillä harjoittelu ei ole ollut helppoa. Kipu ja hoidon pitkittyminen on ollut siinä iso tekijä. Tärkeä uimahalli oli vuodesta suljettuna pitkän aikaa, ja auki ollut niskan leikkaushaava nosti lähtemiskynnystä aukioloaikoina. On syitä ja selityksiä.
Ainut liikunnallisesti kohentunut on askelmäärä. Tähän on vaikuttanut ensimmäinen kokonainen koiravuosi. Sen kanssa on ulkoiltava ja käveltävä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. On kuitenkin mainittava, ettei jäisi väärää kuvaa, että sain apua koiran hoitoon leikkauksen jälkeen. Koiran kotona ollessa, naapuri kävi sitä ulkoiluttamassa. Olen siitä kovin kiitollinen. Koiran vaikutus kuntoon ei kuitenkaan ole suuri, sillä vaikka se tarkoittaa enemmän askelia niin se tarkoittaa myös askelten tehottomuutta, sillä matka pysähtyy metrin välein koiran haistellessa jotain ruohotupasta. Silti jalkani ei ole kestänyt lisääntynyttä jalkeilla oloa. Oikean jalan ylirasituksesta kielivä plantaarifaskiitti on nyt kiusannut yli puoli vuotta.
Mieli on sen sijaan ollut parempi. Vuoden takaisesta lamasta se on palannut normaalille tasolle. Tämä on ainakin osaksi lääkityksen ansiota. Ihan varmasti myös rauhallinen ulkoilu koiran kanssa, ja sen lämpöä ja hyväksyntää säteilevä seura ovat olleet iso tekijä. En kadu sen hankintaa, vaikka välillä huoli on nakertanut sisuksia, kun koira on ollut kipeänä. Sen eläinlääkärikäynnit, ja pari tarvittua nukutustakin ovat aiheuttaneet enemmän huolta kuin omani koskaan. Huoli on tietysti myös siinä, että pelkään oman kunnon romahtamista niin, että en enää pystyisikään huolehtimaan siitä.
Mitä muuta? Vuoden mittaan olen saanut päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Se on osaltaan vähentänyt henkistä kuormaa, kun ei enää jatkuvasti tarvitse elää taloutta muutaman kuukauden pätkissä, ja miettiä, että kuka kirjoittaa seuraavan lausunnon. Mainittakoon, että lukuisien erikoislääkäreiden kirjoittamien lausuntojen jälkeen eläkeyhtiölle kelpasi terveyskeskuslääkärin lausunto. Olin hämmästynyt, vaikka lausunto olikin laadukas.
Olin ajatellut eläkepäätöksen tasaavan tilin ja olevan pelkästään äärimmäinen helpotus. Siksi olikin yllättävää, että se aiheutti minulle pienen kriisin siitä, että elämä oli nyt tässä eikä ole enää mitään odotettavaa tai että minulle ei ole tarvetta missään. Tuosta olen onneksi päässyt yli, vaikka tulevaisuus vielä aika tarkoituksettomalta näyttää. Haluaisin kuitenkin jotenkin olla hyödyksi omien kykyjeni mukaan. Asian mietintä tulee ajankohtaiseksi sitten kun oma tilanne vakiintuu johonkin tilaan. Eli jatketaan sitku-elämää toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti