Ei huolta!

Ottipa voimille viime viikon aikojen perässä kirmailu ja muu toiminta, mutta nyt voin rauhoittua hetkeksi. Siis sikäli, etten halua rykäistä jotain katosta lattiaan -joulusiivoa. En halua enkä aio. Pitkään toimettomuutta ei kuitenkaan voi jatkaa, sillä kohta on puurrettava sairauden kirjallisten puolien parissa ja anottava taas pelonsekaisesti apuja, sillä sekä sairausloma että kuntoutus ovat päättymässä. Elämä on näillä kohdin aina risteyksessä ja stressitaso korkealla.

Viime viikon anti oli toisaalta pettymys, mutta oli siinä oli myös hyvää. Tärkein hyvä asia oli ilman muuta se, että kasvaimen poiston jälkitarkastuksessa kuulin kasvaimen tyypin olleen juuri se mikä koepalasta oli määritetty. Eli ei pahanlaatuinen. Sen verran suuri uusimisriski sillä ilmeisesti on, että puolen vuoden kohdalla on seuranta ja vuoden kuluttua tehdään kuvaukset. En huomannut kysyä, että onko uusimisriski nimenomaan isompi tässä alkuvaiheessa vai jatkuuko se elämän loppuun saakka. Kasvain saatiin kuitenkin kokonaan pois, joten juuri nyt se ei enää ongelma.

Haava sen sijaan vuotaa edelleen, joten pientä murhetta sentään. Jos se ei muutaman viikon päästä ole vielä kiinni, niin mietitään sitä sitten. Ei huolta! Allasterapia oli tosin jätettävä väliin. Uskon haavan menevän umpeen kohta, sillä ei siinä oikeasti ole kuin yksi kohta auki. Kirurgin mielestä huono haavan paraneminen johtuu Larsenin syndroomasta. Yllätyn aina, kun joku lääkäri tietää jotain sairaudestani. Erityisen hämmästynyt olin siitä, että kirurgi tiesi siitä tuollaisen yksityiskohdan. Ei minulla kuitenkaan ole ollut ennen ongelmia leikkaushaavojen kanssa.

Sitten oli silmälääkärillä käynti. Ei leikkausta. Kun silmissä on kerran käynyt hapenpuute, niin riski on liian suuri. Näin silmälääkäri totesi ykskantaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada lääkäriä muuttamaan mieltään. Hänen mielestään ongelmani ei edes johdu siitä mitä leikkauksella pystyttäisi auttamaan vaan silmän hermokerroksen muutoksista. Voi olla, että muutokset on pysähtyneet tai sitten se voi jatkaa tuhoutumistaan. Se sanottiin kylmän huolettomasti. Ilmeisesti syy muutoksiin ei ole selvillä eikä se heitä kiinnosta.

Muita viikon ponnistuksia oli mahalaukun tähystys, joka ei tutkimuksena ollut siitä miellyttävimmästä päästä. Siinä ei onneksi mitään erityisen huolestuttavaa selvinnyt. Lähinnä pientä löysyyttä alasulkijassa. En tiedä selittääkö se sitten kokemani refluksioireet. Joka tapauksessa niiden kanssa täytyy nyt edelleen pärjätä, ja pärjäänkin. Pääasia, ettei takaisinvirtaus ole aiheuttanut mitään vaurioita ruokatorveen. Ruokavaliota ja tulehduskipulääkkeiden käyttöä säätelemällä siis jatketaan. Myös närästyslääkkeet on tarvittaessa apuna.

Yksi viikon positiivisista oli uudet tukikengät. Ne on tehty erilaisella lestillä kuin aiemmat, ja niissä on pitopohja. Hienoa, että liukastumisen torjunta on saapunut myös tukikenkiin. Jospa en vaikka kaatuilisi enää. Kengistä tuli heti sellainen olo, että jes nämä tukevat jalkaani optimaalisesti. Ne ei päästä nilkkojani muljahtamaan. Voi olla, että hyvä tunne johtui siitä, että vanhojen kenkieni tuki on jo pettänyt ja ero ilmeinen. Vertailu käy tosin välikelinkenkään, joiden uusintaa ei ole vielä tulossa ainakaan ensi vuonna. No nyt on kuitenkin oikein lupaavat talvikengät, joten hyvä niin. Tulkoon talvi. Hyvää joulua!

Rujoa jälkeä

Aika ruma vekki niskassa kasvaimen poiston jäljiltä on. Se, että haittaako yksi arpi lisää melko näkyvällä paikalla, on ehkä arvokysymys. Hetken asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on aivan sama. Arvet on osa elämää. Niitä löytyy sekä ulkoisesti että sisäisesti jo sen verran runsaasti, että joukon jatkoksi vaan. Toinen siipi ei enää ole oikealla korkeudella, mutta se riski siinä on kun vapaaehtoisesti antaa piirtää ihoonsa, että elämä voi heitellä sen paikkaa. Jos se jostain syystä jää kovin häiritsemään, niin täytyy harkita siihen jotain peittoa. Mutta uskon, että kohta on taas siipi maassa kun turvotus laskee ja tikit lähtee pois kiristämästä ihoa. Myös arvesta tulee tietysti vielä siistimpi, mutta ei ehkä samalla tavalla huomaamaton kuin niskaa pitkittäin halkovasta rankaleikkauksen jäljestä. Siinä oli alun alkaen reunat kohdakkain. Uusin on erilainen kun sieltä on jouduttu kaivamaan kasvain varoalueineen ulos.

Tällä viikolla toipumisloma on täysin ohi ja muutenkin olo alkaa olla jo tavanomainen. Nyt painetaan jouluun saakka aika tiiviillä aikataululla. Monena päivänä on parikin käyntiaikaa. Ensi viikolle muistaakseni sattui samalle päivälle kaksi lääkäriaikaa eri kaupungeissa, joista kumpikaan ei ole kotikaupunkini. Siinä saa suhata sinne ja tonne, mutta laskin että sen pitäisi onnistua, jos aikataulu ei ensimmäisellä ajalla petä ihan mahdottomasti. En kuitenkaan halunnut siirtää kumpaakaan, sillä muuten ne olisivat menneet ties miten pitkälle ensi vuoteen. Toinen ajoista on silmälääkärille. Sitä aikaa olen odottanut kesästä saakka, joten hyvä se on hoitaa alta pois.

Mitä silmälääkäriin tulee, niin menen anomaan leikkausta. Se asia on tosin kaikkea muuta kuin selvä, sillä silmälääkäri on jo ilmoittanut, ettei halua leikata leikkausriskeihin vedoten. Itse pidän sitä hieman turhana varovaisuutena, sillä minua on leikelty riskeistä riippumatta moneen kertaan ja nyt viimeksikin ilman ongelmia. Olen sitä mieltä, että riski kannattaa ottaa, sillä kyseessä on pieni päiväkirurginen operaatio, joka voisi onnistuessaan helpottaa lukemista.

Käsittääkseni lasien korjausvoima on käytetty loppuun. Linssiin ei pystytä hiomaan juuri enempää eikä se ole tarpeeksi. Nytkin linssit painavat ohennuksista huolimatta jo niin paljon, etteivät lasit tahdo millään pystyä silmillä. Sitten kun silmä tottuu tähän nykyiseen hiontaan eikä lisää tule, niin olen pulassa. Näöntarkkuutta tai polvileikkauksien jälkeen tulleita näkökenttäpuutoksia ei leikkauksella voida korjata, joten lasit tarvitsisin jatkossakin, mutta leikkauksella voitaisiin saada kirjainten ja rivien liikkuminen kuriin.

Toisaalta on niinkin, ettei minulla tässä hetkessä ole intoa uusiin leikkauksiin. Tiedän kuitenkin, että pyörät pyörivät julkisella sen verran hitaasti, että prosessin voisi ihan hyvin laittaa alulleen eikä mitään tapahdu kuukausiin. Onkin iso kysymys, että löydänkö tarpeeksi tahtoa vakuuttaa lääkäri siitä, että leikkauksen riskit on tarpeellista ottaa. Tai ehkä kielto on jo kiveen kirjoitettu. Sitten en tietenkään pysty vaikuttamaan. Sen ymmärtäisin syyksi oikein hyvin, jos leikkauksesta ei ajateltaisi olevan mitään hyötyä, mutta riskeihin vetoaminen ei vakuuta. Rajoitteita on muutenkin paljon, joten edes pieni kevennys taakkaan olisi iso apu.

Talvikauden alku

Tällä suunnalla oli pieni määrä lunta maassa toisen kerran tämän talvikauden aikana. Sen suoma valo pimeyteen piristi heti, mutta ei siitä pelkkää varauksetonta iloa ole ollut. Tämän toisen lumikerran toisena päivänä, pari päivää leikkauksen jälkeen ja vieläpä kaksi kertaa saman päivän aikana kaaduin. Ne olivat tämän vuoden kaatumiset, jos oikein muistan, järjestysnumeroltaan seitsemäs ja kahdeksas. En ole kaatunut näin usein enää vuosiin. En tiedä onko tasapainoni mennyt  huonommaksi vai onko usko kykyihini noussut niin korkealle, että varovaisuus unohtuu. Miten vain, mutta on se kumma, että alituisesti olen nurin perin. Ei oikein hyvä alku tälle talvikaudelle.

Ensimmäinen kaatuminen oli vielä pehmeä lasku aika tiukkaan ylämäkeen, mutta toinen kaatumisista teki kipeää useampaan kohtaan. Erityisen pahalta tärähdys tuntui niskan leikkausalueella. Se kun on muutenkin arka. Lisäksi polvi ja kyynärpää ottivat osumaa. Jos tämä meno jatkuu, niin on varmaa, etten loputtomasti selviä näin vähin seurauksin. Tiedä vaikka tekoniveliin tulisi noista jotain pieniä vaurion alkuja. Se puolestaan ei ole mikään toivottava kulku. Pitäisi keksiä joku ratkaisu ongelmaan. Tukikenkiä ei ole saatavilla nastoilla, joten se ei käy ratkaisuksi. Toivottavasti uusien kenkien pito olisi parempi. Irrallista nastoitusta voisin kokeilla, mutta käsivoimien puute saattaa haitata niiden asennusta.

Muuten viime päivät ja joulukuun alku ovat sujuneet seesteisesti. Toipilaana on asiat tietysti otettava rauhallisesti. Urheilua on vältettävä neljästä kuuteen viikkoon. Kävellä kuitenkin voi ja pitää. No, urheilu ei ole muutenkaan kuulunut valikoimiini pitkään aikaan, joten ei haittaa. Juuri nyt voimat loppuvat jo päivän aikana, niin että on nukuttava välillä. Myös kalenteri on tällä viikolla suhteellisen tyhjä. Oikeita menoja on vain aika terveyskeskukseen dreenin ja picon poistoon. Sitä käyntiä tervehdin ilolla. Lisäksi avustaja tulee jelppimään parina päivänä. Se on tarkoitettu avuksi, mutta itse pidän sitä eräänlaisena rasituksena. Lähinnä se aiheuttaa henkistä kuormaa, sillä kyllä avustaja oikeasti helpottaa arkea monella tapaa.