Ei huolta!

Ottipa voimille viime viikon aikojen perässä kirmailu ja muu toiminta, mutta nyt voin rauhoittua hetkeksi. Siis sikäli, etten halua rykäistä jotain katosta lattiaan -joulusiivoa. En halua enkä aio. Pitkään toimettomuutta ei kuitenkaan voi jatkaa, sillä kohta on puurrettava sairauden kirjallisten puolien parissa ja anottava taas pelonsekaisesti apuja, sillä sekä sairausloma että kuntoutus ovat päättymässä. Elämä on näillä kohdin aina risteyksessä ja stressitaso korkealla.

Viime viikon anti oli toisaalta pettymys, mutta oli siinä oli myös hyvää. Tärkein hyvä asia oli ilman muuta se, että kasvaimen poiston jälkitarkastuksessa kuulin kasvaimen tyypin olleen juuri se mikä koepalasta oli määritetty. Eli ei pahanlaatuinen. Sen verran suuri uusimisriski sillä ilmeisesti on, että puolen vuoden kohdalla on seuranta ja vuoden kuluttua tehdään kuvaukset. En huomannut kysyä, että onko uusimisriski nimenomaan isompi tässä alkuvaiheessa vai jatkuuko se elämän loppuun saakka. Kasvain saatiin kuitenkin kokonaan pois, joten juuri nyt se ei enää ongelma.

Haava sen sijaan vuotaa edelleen, joten pientä murhetta sentään. Jos se ei muutaman viikon päästä ole vielä kiinni, niin mietitään sitä sitten. Ei huolta! Allasterapia oli tosin jätettävä väliin. Uskon haavan menevän umpeen kohta, sillä ei siinä oikeasti ole kuin yksi kohta auki. Kirurgin mielestä huono haavan paraneminen johtuu Larsenin syndroomasta. Yllätyn aina, kun joku lääkäri tietää jotain sairaudestani. Erityisen hämmästynyt olin siitä, että kirurgi tiesi siitä tuollaisen yksityiskohdan. Ei minulla kuitenkaan ole ollut ennen ongelmia leikkaushaavojen kanssa.

Sitten oli silmälääkärillä käynti. Ei leikkausta. Kun silmissä on kerran käynyt hapenpuute, niin riski on liian suuri. Näin silmälääkäri totesi ykskantaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada lääkäriä muuttamaan mieltään. Hänen mielestään ongelmani ei edes johdu siitä mitä leikkauksella pystyttäisi auttamaan vaan silmän hermokerroksen muutoksista. Voi olla, että muutokset on pysähtyneet tai sitten se voi jatkaa tuhoutumistaan. Se sanottiin kylmän huolettomasti. Ilmeisesti syy muutoksiin ei ole selvillä eikä se heitä kiinnosta.

Muita viikon ponnistuksia oli mahalaukun tähystys, joka ei tutkimuksena ollut siitä miellyttävimmästä päästä. Siinä ei onneksi mitään erityisen huolestuttavaa selvinnyt. Lähinnä pientä löysyyttä alasulkijassa. En tiedä selittääkö se sitten kokemani refluksioireet. Joka tapauksessa niiden kanssa täytyy nyt edelleen pärjätä, ja pärjäänkin. Pääasia, ettei takaisinvirtaus ole aiheuttanut mitään vaurioita ruokatorveen. Ruokavaliota ja tulehduskipulääkkeiden käyttöä säätelemällä siis jatketaan. Myös närästyslääkkeet on tarvittaessa apuna.

Yksi viikon positiivisista oli uudet tukikengät. Ne on tehty erilaisella lestillä kuin aiemmat, ja niissä on pitopohja. Hienoa, että liukastumisen torjunta on saapunut myös tukikenkiin. Jospa en vaikka kaatuilisi enää. Kengistä tuli heti sellainen olo, että jes nämä tukevat jalkaani optimaalisesti. Ne ei päästä nilkkojani muljahtamaan. Voi olla, että hyvä tunne johtui siitä, että vanhojen kenkieni tuki on jo pettänyt ja ero ilmeinen. Vertailu käy tosin välikelinkenkään, joiden uusintaa ei ole vielä tulossa ainakaan ensi vuonna. No nyt on kuitenkin oikein lupaavat talvikengät, joten hyvä niin. Tulkoon talvi. Hyvää joulua!