torstai 25. helmikuuta 2016

Satulatuoli

Olen viime viikkoina kipuillut liikkumisen kanssa. Se on iso ongelma, että olkapäitä sattuu ja ne menee sijoiltaan kepeillä kävellessä. En oikein mielelläni ota sisätiloissa yhtään ylimääräistä askelta ellei ole pakko. Lisäksi tavaroiden kantaminen on kepitellessä hankalaa, mutta ei hätää; sain idean lukiessani Kiinteyttävä vaikutus -blogin kirjoitusta Suunnittelua. Jokunen päivä siinä meni sulatellessa, että satulatuoli voisi olla ratkaisu minunkin ongelmaani.

Ensin ajattelin ettei lonkkaani voi mitenkään sellaiseen asentoon vääntää (toipumisen tässä vaiheessa), mutta sitten totesin, että tosiasiassa minulle on annettu hyvin vähän liikerajoitteita, joten ilman muuta se on kokeilun arvoinen juttu. Mahdollisesti saavutettava hyöty on huomattava. Tuon mainitsemani blogin kirjoittajalle satulatuoli tuli toimintaterapeutin kautta, mutta minä patistin lähipiiriläisen kiertelemään paikkakunnan huonekaluliikkeitä. Ohjeistuksena oli ostaa mahdollisimman halpa, mutta ehdottomasti pehmeäpyöräinen satulatuoli. Luulen, että alakerran naapuri arvostaa pehmeämpää rullailua.

Satulatuolit ovat ilmeisesti jonkinlainen muoti-ilmiö tässä ajassa, jossa arvostetaan ryhdikästä istuma-asentoa työtä tehdessä. Hyvä niin, sillä joka puljusta löytyi ihan hyviä vaihtoehtoja, ja vielä kohtalaisen huokeaan hintaan. Laadusta ei varmaan parane sanoa mitään (halvalla ei yleensä hyvää saa), mutta ei sen nyt tällä erää tarvitse kestää muuta kun nämä toipilasajat. Itse asiassa en edes halua moista rotjaketta kotiini pitemmäksi ajaksi kun on pakko.

Käytännöllinen satulatuoli

Kooltaan tuoli on vähän leveäperäisempi kun olin toivonut, mutta tärkeintä on, että se oikeasti toimii. Pystyn puuhaamaan keittiössä ihan eri tasolla kun aikaisemmin. Ennen oli yhtäkin askelta varten soviteltava keppejä käteen, mutta nyt voin jättää ne kokonaan nurkkaan siksi aikaa kun rullaan tuolilla paikasta toiseen. Ihan mahdottoman pitkään en siinä pysty istumaan ainakaan vielä, mutta kyllä sillä pienimuotoisen ruoanlaiton ja tiskauksen hoitaa. Samalla se antaa olkapäilleni suuresti kaivattua lepoaikaa.

Myös kahvit sohvalle -ongelma sai samalla ratkaisunsa. Aikaisemmin se kävi niin, että kahvimuki aseteltiin rollaattorin kyytiin, ja minä tökin rollaattoria eteenpäin sauvoilla, ja kepittelin itse perässä. Se oli aina hankala ja aikaa vievä projekti, mutta nyt voin siis rullata satulatuolilla kahvikuppi kädessä ja vaihtaa sujuvasti tuolilta sohvalle. Elämä helpottui juuri monta astetta. Kannattaa lukea blogeja - niistä saa napattua hienosti toimivia ideoita!

tiistai 23. helmikuuta 2016

Kipu ja uupumus

Ilmeisesti tein klassikkovirheen: päästin kivun karkuun. Kaikkein tärkeintä toipumisessa on pysyä kivun edellä, koska takamatkalta sen kiinni saaminen vaatii huomattavasti suurempia annosmääriä. Ensimmäiseen vajaaseen kolmeen viikkoon asti kivut oli oikein mukavasti hallinnassa, ja kun vointi tuntui hyvältä ja kipua oli vähän, niin menin ja jätin sitten kaikki kipulääkkeet kerralla pois. Ei käynyt mielessä, että kenties kipuja oli vähän KOSKA söin säännöllisesti kipulääkkeitä. Yleensä minulla on aina ollut huono kipulääkevaste, ja siksi kai ajattelin ettei ne nytkään toimineet.

Joka tapauksessa lääkkeiden jättämisen jälkeen kivut pahentuivat päivä päivältä. Kaikki liikkuminen sattui. Oli vaikea saada jalkoja nostetuksi edes sohvalle tai laittaa housuja jalkaan. Alusta asti suhteellisen helposti sujuneet fysioterapiaharjoituksetkin aiheuttivat kipua. Taisi itse asiassa tuntua juuri siltä, kun voi kuvitellakin murretun lantion tuntuvan. Sehän ei millään muotoa voi olla vielä luutunut. Ehkä olisi pitänyt ajatella sitäkin näkökantaa, ennen kuin ryhtyi puuhaamaan tyhmiä. Jälkiviisaus ei ole viisautta, mutta otetaan opiksi, ja tehdään seuraava yritys vähän maltillisemmin, ja lähempänä sitä ajankohtaa, jolloin luutuminen on edes mahdollista.

Jotenkin liian helposti kaikki tuntui menevänkin. Pari päivää sitten palasin lääkkeiden pariin. Otan taas säännöllisesti pari kertaa päivässä tulehduskipulääke Vimovoa. Se on pikkuhiljaa alkanut tehota, mutta tilanne ei ole vieläkään yhtä hyvä kun aikaisemmin. Tramaliin en halua enää palata ellei ole aivan pakko, mutta pahimman vaiheen voittamiseen olen ottanut minulle tutumpaa Panacodia yöksi, ja päiväksi Panadolia. Jospa niillä saisi tilanteen nopeasti takaisin haltuun.

Joko kivun vuoksi tai jostain muusta syystä toipuminen tuntuu pysähtyneen tai ottaneen takapakkia. Olen taas ollut aivan sietämättömän uupunut. Nukun kymmenen tuntia yössä, vain parilla selkäasennon vaatimalla kivuliaalla jalottelulla katkottuna. Olen kyllä herätessä ihan pirteä tai en ainakaan ole unelias, mutta ruumis on silti uupunut. Aamutoimet (aamupala, pesut, fysiot ja haavanhoito) vievät niin paljon aikaa, että kun saan ne tehtyä, niin on jo lounasaika.

Lounaan jälkeen on yleensä vuorossa päivän toinen setti fysioterapiaharjoituksia, jonka jälkeen olen viime päivinä ollut aivan totaalisen uupunut. Makaan sohvalla, en nuku enkä oikeastaan edes ajattele. Olen niin uupunut, että jaksan vain maata liikumatta paikallaan. En jaksa edes kuunnella television ääntä taustalla. Tänään on tosin ollut parempi jo. Toivottavasti tämä vaihe alkaa nyt olla voitettu kanta.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Voimistuu ja väsyy

Olo voimistuu päivä päivältä. Sen huomaa ennen kaikkea omatoimisuuden ja toiminnantarmon kasvuna. Petiin ja autoon pääsee jo kampeamaan suht helposti. Suihkussa käymiseen en enää sen kummempia apuja tarvitse. Suihkutuoli tietysti auttaa, mutta jalat tuntuu muutenkin tarpeeksi vahvoilta, että pystyn osittain peseytymään seisaaltaan. Omavaraisuus tuntuu näiltä osin oikeasti hyvältä. On se vaan niin kiusallista olla perusasioissa avun varassa. Myös housujen pukeminen ja riisuminen sujuu melko näppärästi, vaikkakin hitaasti. Sukkien ainut mahdollisuus on edelleen sukanvetolaite, jonka käytössä olen edistynyt lähelle pro-tasoa.

Samoin keittiössä puuhastelu on helpottunut, niin ikään voimistuneiden jalkojen ansiosta. En edelleenään ole kykenevä pääruoanlaittoon ja muuhun pitkäaikaiseen toimintaan, mutta onneksi niitä ruokia on osittain pakkasessa, ja sitten olen saanut ruoanlaittoapua lähipiiristä. Pääruokaa lukuunottamatta alan olla ruoka-asioissakin melko omavarainen. Aikaahan siihen menee moninkertaisesti normaaliin verrattuna, mutta onneksi minulla on sitä. Aikaa. Tietysti otan edelleen ruoka-asioissa kiitollisena apua vastaan jos sitä sopivasti tarjolla on.

Kauppa-asiat on edelleen sula mahdottomuus. Eilen tosin ystävä lykki minua kaupan pyörätuolissa pitkin Prismaa. Se oli ensimmäinen kauppareissu yli kolmeen viikkoon. Tosi hienoa oli päästä välillä pois kotoa. Ei se tietenkään mikään arkiratkaisu ole. On kaikille paljon helpompaa ja nopeampaa, että joku muu kuin minä käy siellä kaupassa ostoslista mukanaan. Tämä asia on vain hyväksyttävä, sillä siihen ei ole näillä näkymin tulossa muutosta seuraavien kuukausien aikana. Onneksi on joku joka kaupassa puolestani käy. Pelkään vaan, että venytän apupinnaa liian paljon. Harmi, ettei meillä ole kaupoissa sellaisia sähkökäyttöisiä ajettavia kärryjä.

Pari päivää sitten sain apua asunnon siivoukseen, mutta en malttanut olla puuttumatta joka asiaan. Niin, minulla on muotoutunut vuosien saatossa oma tapa hommata siivous. Lopulta oltiin siinä pisteessä, että siivooja ilmoitti, ettei hän ei tule siivoamaan enää koskaan, jos opastus ei lopu välittömästi. "...ei ole omena kauas puusta pudonnut", avustaja jupisi eikä todellakaan mitenkään positiiviseen sävyyn. Palautteen ymmärtäneenä kälpin vähin äänin siivoamaan itse kylpyhuonetta. No se tuli siivottua omalla tavalla, mutta kyllä sen sitten jaloissaan tuntee.

Siinä onkin se voimistumisen ongelma. Voimansa tunnossa kuvittelee jo olevansa lähellä normaalitasoa, eikä aina huomaan kaikessa aktiivisuudessaan sitä, miten paljon sellainen pienimuotoinenkin puuhastelu oikeasti rasittaa koko ruumista. Siivouspäivän jälkeisestä päivästä lähtien on ollut ihan selvästi aikaisempaa enemmän kipuja. Ylös noustessa ja kaikissa sivusuuntaisessa liikkeessä tuntuu terävä kipu jossain istuinluun suunnalla. Muutenkin se on kipuna ihan erilaista mitä olen koskaan kokenut. Eipä minulla tosin murrettuja luita ole ennen ollutkaan. Toisaalta, nyt samaan aikaan olen lopettanut kaiken säännöllisen kipulääkityksen. Voipi olla, että kipuja onkin siksi enempi. Tosiaan! Siksihän niitä...

Eilen tuli täyteen kolme viikkoa leikkauksesta, niinpä ajattelin, että aina yhtä hurmaava arpikuva on taas paikallaan. Aika hyvältä se alkaa näyttää. Nyt vaan kaikki toiveet, että kehitys jatkuu samaan tapaan. Sain sairaalasta mukaan sellaisen silikoonisidoksen pidettäväksi arven päällä melko lailla koko ajan. En oikein tiedä mihin sen toiminta perustuu, mutta itsestä ainakin tuntuu mukavammalta kun arpi on peitettynä. Se kun on sellaisessa kohdassa, jossa se helposti hankautuisi vaatteisiin. Se taas on jotenkin etova ajatus.

3 viikkoa
silikoonisidos

tiistai 16. helmikuuta 2016

Toipilaan kasvu ja ravinto

Niin siinä on hyvistä aikomuksista huolimatta päässyt käymään: toipilas on kasvanut vajaassa kolmessa viikossa kaksi ja puoli kiloa, ja kerännyt sekä vyötärölle että lantiolle kumpaisellekin neljä senttiä. Järkyttävää! Ajattelin, että kyseessä olisi ollut vain keppikävelyn ja lysähtäneen ryhdin peilikuvalle luoma synkkä harha, mutta tyly totuus on, että kasvettu on.

Miten ihmeessä se on edes mahdollista. Ensimmäisen viikon (sairaalassa) pystyin syömään tuskin mitään, ja jos söin niin pahoinvointi senkin vähän sitten takaisin ilmoille saattoi. Toisaalta nyt kotona ollessa on kyllä ruoka maittanut. Merkillisellä tavalla sitä on arvostanut ja suorastaan sortunut ylisanoihin jokaisen suupalan kohdalla. "Voi miten hyvältä tämä maistuu", on lause joka on livahtanut huulilta tämän tästä. Sama se, onko kyse salaattilautasesta, aamusämpylästä, kaalisopasta vai karamellipussista, niin aina on vaan hyvää.

Jonkinlaisen pienen toivonkipinän olen yrittänyt säilyttää, ja lähettänyt universumille kainon toiveen siitä, että kyse olisi vain turvotuksesta. Onhan se tietysti mahdollista, mutta luulisi sen nyt jo laskeneen kun leikkauksesta on pian kolme viikkoa kulunut. Näillä lukemilla minulla ei ole minkäänlaisia toiveita mahtua entisiin vaatteisiini. Erityisesti housut on muutenkin olleet sellaisia nipin napin mahtuvia. Tällä hetkellä kuljen venähtäneissä pyjamahousuissa yöt päivät. Jos on pakko lähteä ihmisten ilmoille, niin college-housut on pettämättömän joustava valinta.

Tämä on takaisku, johon pitäisi kai reagoida heti, mutta millä keinoin. Minulla on aivan loputtomasti aikaa, ja syöminen on ainoa iloni. Ärsyttävä tosiasia on, että syön suurinpiirein samanlaisesti kun ennen leikkausta. Silloin painoni pysyi jotakuinkin tasapainossa. Nyt olisi kuitenkin huomioitava ne huomattavan paljon tippuneet liikuntamäärät. Vaikka kyse olisi päivätasolla vain n. 300 - 500 kcal, niin jos se määrä jää tällä hetkellä kaiken aikaa käyttämättä, niin kyllähän se lisäkiloja tuo. Väistämättä. Ehkä minun pitäisi siis pyrkiä vähentämään nykyisestä ravintomäärästä ainakin tuo muutama sata.

Vaihtoehtoja on. Aamusämpylän poistamisella saisi jo säästettyä toista sataa kilokaloria, mutta kun se on se syy, jonka takia jaksan aamulla herätä. Päästäkseni syömään sen hiton sämpylän. Aamupuurosta raejuuston kera en luovu mistään hinnasta. Herkkupaloista sen tietysti saisi hetimiten kokoon, mutta siihen pätee vähän sama kun siihen sämpylään. Ne on tylsän arjen luksusta, ja hoitavat henkistä hyvinvointia.

Ei tässä nyt tietenkään napinat auta, kun en minä mahdottomasti lihoakaan halua. Annan itselleni pari päivää aikaa löytää ongelmaan joku ratkaisu. Etujen leikkauksia juustohöylällä! Jos ei löydy, niin aamusämpylä saa mennä etunenässä. Ja herkut saa kyytiä toisessa aallossa. Vatulointiahan ei näissä leikkuu hommissa voida sallia, sen kaikki ymmärtää. Ukaasi.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Elämää lonkalta (pian toiselta!)

Viime aikoina ei ole riittänyt kiinnostusta muuhun kuin lonkka-asioihin. Sikäli tietysti ymmärrettävää, että se ON koko elämäni tällä hetkellä. Kaikki toiminnot ovat lonkan sävyttämiä - mitä pystyy tai ei pysty tekemään. Valitettavan paljon on niitä asioita, joita ei pysty. Ei pysty käymään kaupassa, ei pysty tekemään ruokaa, ei pysty kantamaan tavaroita kunnolla, ei pysty käymään suihkussa ilman avustusta, ei pysty siivoamaan... Pystyy käyttämään vain Crockseja, eikä saa niistäkään kantahihnaa itse paikalleen. Käytännössä olen täysin muiden avusta riippuvainen. Eli tukiverkoston avun varassa.

Olen ollut kotona vasta reilun viikon, mutta tilanne alkaa jo nyt käymään osin raskaaksi tukiporukalle. Talvikelit ei edesauta kävellen kilometrien matkan taittavaa auttajaa ollenkaan. Tarvitsen apua monta kertaa päivässä. Onneksi on ollut useampi kuin yksi auttaja. Muuten olisi ihan liian kuormittavaa. Pienellä porukalla tätä kuitenkin hoidetaan. Minun talouteni pyöritys on tukiverkostolle mielesäni liian suuri vaatimus, vaikka pyytteettömästi olen ainakin tähän saakka apua saanut. Toivottavasti pystyn itse tarvittaessa olemaan yhtä pyytteetön.

Silti ei voi olla miettimättä, että mitä jos sitä tukiverkostoa ei olisi. Kaikilla ei todellakaan ole. Sain sellaisen käsityksen, että kunnan puolesta apua on tarjolla vain yli 65-vuotiaille. Työikäiset avuntarvitsijat saavat ainakin taistella apujen puolesta kohtuuttoman paljon. Enkä tiedä onnistuuko sittenkään. Sellaiseen taisteluun ei kaikilla ole resursseja. Minulla ei ainakaan ole. Jossain paikassa minulle sanottiin, ettei meillä Suomessa ketään heitteille jätetä. Käytännössä silti apua pyydettäessä tarjotaan ei oota. Palvelurakenne on ihan mahdoton sekasotku, jossa ei voi tietää kenelle pitäisi soittaa, ja kuka on sellaisessa asemassa että voisi tehdä päätöksiä. Eipä voi muuta todeta, kun että onneksi on vielä löytynyt auttajia.

Vaan miten kauan? Toisen lonkan leikkausaika tuli tänään. Se on maaliskuun lopussa. Kaksi päivää sen jälkeen kun minulla on nyt leikatun lonkan jälkitarkastus. Eroa leikkausten välillä on siis parisen kuukautta. Siihen asti kävelen puolipainovarauksella. Minun pitäisi siis käytännössä lennosta pystyä vaihtamaan kahdeksan viikkoa ilman kunnollista käyttöä oleva jalka tukijalaksi ilman kuntoutusta. Se ei vaan kuulosta mahdolliselta. Pelkään, että pyörätuoli kutsuu. Jos niin missä ihmeessä minä sitten asun? En ainakaan siellä sukulaisen vapaassa huoneessa jossa suunnittelin putkiremontin asuntokohtaisen alkuvaiheen majailevani. Siellä on portaita ja ihan liian pienet tilat pyörätuolipotilaalle.

Niin se putkiremontti, se on kyllä käynnissä, mutta yllättävän rauhallista on ollut. Koko päivän ajan kuuluu epämääräistä pauketta ja kolahtelua, ja nyt parina viime päivänä ärsyttävää poraääntä, mutta kuulosuojaimiin en ole vielä joutunut turvautumaan. No, kun asuntovaihe ensimmäisten asuntojen kohdalta alkaa parin viikon päästä, niin sitten se äänimailma varmaan avautuu. Hyvä kuitenkin, että olen saanut toipua tämän ekan viikon suht rauhassa. Nyt kestääkin jo paremmin kun voimat ovat alkaneet palautua. Oman asunnon remonttiaika alkaa muutama päivä sen toisen leikkauksen jälkeen.

Turhan pitkä tarina tästä nyt tuli, mutta eilen kävin terveyskeskuksessa poistattamassa hakaset leikkaushaavalta. Tänään otin siitä kuvan, joten laitetaanpa se nyt vielä nähtäväksi, vaikkei se kovin kaunista katseltavaa olekaan, niin voisi se pahempikin olla. Lähinnä tuo alaosa vähän epäilyttää, mutta se niin hankala kohta tuossa taipeessa. Lisäksi tuossa kuvassa vähän valkoisempana näkyvä n. 4 cm alue tuntuu kovalta ja on omituisesti kohollaan.

Kaksi viikkoa ja yksi päivä

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Tunnoton reisi

Taisin jossain vaiheessa kirjoittaa, että hermovaurioita ei leikkauksessa tullut. Eikä niitä jalan toiminnan vaarantavasti kai tullutkaan, mutta unohtui mainita, että ihon pintatunto kuitenkin meni. Polvesta nivuseen saakka koko reisi on puutunut. Se ettei tunnu miltään, tuntuu inhottavalta. Välttelen kaikin tavoin koskemasta siihen. Koipi kaipaisi kipeästi rasvaa pintaansa, mutta en ole vielä kyennyt sitä levittämään.

Vaikka reisi on pinnasta tunnoton, niin se on samalla yliherkkä kaikelle kosketukselle. Jopa suihkuveden osuminen siihen aiheuttaa kiputuntemuksen. Ihon pintatunnon menoa ei PAO leikkauksessa ilmeisesti pidetä minkäänlaisena leikkauskomplikaationa, sillä niin käy yhdeksälle kymmenestä potilaasta. Tämä myös kerrotaan selväsanaisesti ennen leikkausta. Se on hinta, joka PAOsta on maksettava. On mahdollista, että tunnoton alue jossain vaiheesssa seuraavien kuukausien aikana pienenee, mutta se tuskin koskaan palautuu ennalleen.

Muutenkin hermosärky on viime päivinä ollut ongelma. Kepitellessä sattuu lonkkaan ihan perinteisenä kipuna, eikä kipulääkkeet sitä kokonaan pysty poistamaan. Paikalla ollessa taas on hermosärkyä koko jalan alueella lonkasta nilkkaan. Tramal auttaa siihen särkyyn melko hyvin, mutta valitettavan lyhytaikaisesti. Tramalin lisäksi olen hoivaillut sitä kylmähoidolla. Kun jää ei tänään aamulla enää auttanut vaan päinvastoin lisäsi särkyä, niin siirryin lämpöhoitoon. Toimi tällä kertaa. Lääkkeetön vaihtoehto on tietysti aina parempi.

Lisäongelmia (kipuja) aiheuttaa myös olkapääni, jotka ovat jo nyt vajaan kahden viikon kepittelyn jälkeen kipeytyneet pahasti. Jokaisella keppiloikalla tuntuu, että olkapäät muljahtavat sijoiltaan kivuliaasti. Kaikki käsien voimat tuntuvat kadonneen, mikä huomattavasti vaikeuttaa kunnollisen asennon säilymistä kävellessä. Tämä puolestaan lisää tukijalan kuormitusta. Käsiongelmat oli tietysti pelättävissä (ennakoitavissa), mutta siihen ei oikein ole mitään hyvää ratkaisua. Reumarollaattorilla kävely ei auta (kokeilin), vaan se kuormittaa olkapäitä ihan yhtälailla. Jos tilanne menee ihan mahdottomaksi niin sitten kai pyörätuoliin, ja se tarkoittaisi sitten kaiken kotona selviämisen loppumista, kun ne oviaukot tässä kämpässä nyt vain on niin kertakaikkisen kapeita.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Pienin askelin

Yhden ja toisen päivän väliltä on vaikea huomata minkäänlaista paranemista, mutta päivänä yhdeksän autolla tehdyn suihkumatkan ja tämän päivän (päivä nro 12) vastaavan reissun ero oli huikea. Ensinnäkään en ole aivan mahdottomalla tavalla uupunut ja toiseksi autoon pääsyyn tarvittiin paljon vähemmän jalannosto apua kuin vielä kolme päivää sitten. Paranemisen huomaa myös ruokahalun lisääntymisestä. Eilenkin oli koko päivän niin nälkä, että söin lähes kaapit puhtaaksi. Onneksi (tässä tapauksessa) olin jumissa täällä kotona, enkä päässyt kauppaan ostoksille. Ties mitä sieltäkin olisi tarttunut mukaan. Painoasioissa saa kyllä olla tarkkana, kun makaa lähinnä kotona päivästä toiseen, niin lihomisriski on suuri.

Olen saanut hyvin tehtyä fysioterapiaharjoitukset kolme kertaa päivässä - iso motivaattori on, että ne oikeasti auttaa. Kivut hälvenee tai merkittävästi vähenee hetkeksi aikaa harjoitusten jälkeen. Harjoitukset ovat tosiaan melko pienimuotoisia ja on vaikea hyväksyä, ettei voi (saa) tehdä enempää. Minua ihan totta kiellettiin fysioterapeutin toimesta ylittämästä harjoituskiintiötäni. Ajattelivat ilmeisesti, että teen kaiken yli. Kun vauhti kasvaa, niin riski kasvaa samassa suhteessa tai vähän nopeamminkin. Näin minulle sanottiin, kun etenin kaikilla välineillä kuin tuli hännän alla. Täytyy tässä yhteydessä myöntää, että vaaratilanteita on jo ehtinyt olla luvattoman paljon. Joten ehkäpä terapeutit arvioivat perusluontoni kokonaisuutena aivan oikein.

Olen vuosikausia liikkunut lähes päivittäin, joten tässä on ollut totuttelemista. Enkä todellakaan usko että vaikein aika olisi vielä ohitettu. Sitä myötä kun olo kohenee, ja jaksaa taas muutakin kuin nukkua, niin halu päästä liikkeelle kasvanee hurjiin mittasuhteisiin. Jo nyt tuntuu ahdistavalta ajatella mitä tapahtuu aerobiselle kunnolleni, kun en saa sydämen sykettä kunnolla nousuun. Jos tätä jatkuisikin vain muutaman viikon, mutta kun nähtävillä on vain toipumisaikoja toipumisten perässä. Kuntoni romahtaa. Olisiko ideoita siitä miten lonkkavaivainen keppikävelijä saisi sykkeen kunnolla koholle?

Vaikka harjoitukset kipua vähentävätkin, niin se on edelleen merkittävä pävittäinen tekijä. Kipu muistuttaa itsestää heti kun tekee jonkun väärän liikkeen. Tänäänkin aamulla yritin vahigossa kierähtää kyljelleni kun kurottelin sammuttamaan lamppua, mutta siitä oli tuloksena äkäinen kipupuuska. Parina viime yönä olen aamuyöllä herännyt melko raakaan kipuun, mutta näin päiväsaikaan kipu on paremmin hallinnassa, joten olen ottanut päivälääkkeenä vain Panadolia. Aamulla ja illalla menee pitkävaikutteinen tulehduskipulääke Vimovo, ja lisäksi illalla (ja toinen aamuyöllä) Tramal. Näillä (ja jäillä) pärjään tällä hetkellä. Jään apua ei voi mitenkään liioitella. En olisi ennen tätä uskonut kuinka paljon se auttaa.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kymmenen päivää

Tänään on ensimmäinen päivä leikkauksen jälkeen, jolloin väsymys on ollut edes jollain tapaa hallinnassa. En ole mitenkään pystynyt keskittymään kirjoittamiseen enkä sen puolen oikein muuhunkaan toimintaan. Fysioterapiaharjoituksia olen tehnyt (tai ainakin yrittänyt tehdä) kolme kertaa päivässä. Pieniä ja yksinkertaisia isometrisia harjoituksia tässä vaiheessa. Ilmeisesti ne kuitenkin ovat ihan tehokkaita, sillä niiden jälkeen lonkka tuntuu vähän vähemmän jäykältä. Huvittavaa on, että vielä pari viikkoa sitten tein esim. lähentäjälihaksia 40 kg vastuksella, mutta nyt puristelen pehmeää palloa polvien välissä.

Osasyynä väsymykseen on ilman muuta kammottava nukkuma-asento: selällään. Normaalisti en koskaan nukkuisi niin. Se aiheuttaa ylimääräisiä kipuja polviin, selkään ja niskaan. Lonkan kuntoutuminen on silti tämän hetken ykkönen, joten ei auta kun kärvistellä. Lisäksi väsymystä aiheuttaa varmasti vielä alkuperäisestä poikkeavat veriarvot. Muutama päivä leikkauksen jälkeen hemoglobiini ja vireystila tipahtivat niin alas, että minulle tiputettiin lisäverta. Vaikka arvot tällä tavalla saatiin normaalin rajoille, niin ne ovat vielä kaukana alkuperäisistä. Niin ikään kipulääkkeet (opiaatit) aiheuttavat väsymystä ja tokkuraisuutta. Koko sairaalassaoloajan kärsin pahoinvoinnista. Taisin oksentaan viikon mittaisella sairaalajaksolla joka päivä. Onneksi tilanne on nyt kotona ollessa korjaantunut, kun olen saanut syötyä usein ja pienillä annoksilla.

Lisäverta tulossa

Muuten en pärjää kotona ollenkaan niin hyvin kun kuvitelmissani ajattelin. Ihan kaikki perustoiminnot vievät aivan kohtuuttoman paljon aikaa. Tavaroiden kantaminen paikasta toiseen on ihan oikea ongelma. Sain sairaalasta lainaan reumarollaattorin (turvallisempi vaihtoehto minulle), vain todetakseni, ettei se mahdu asuntoni oviaukoista. Eli keppien varassa ollaan. Olen tietysti jo alkanut kehitellä kaikenlaisia kantamismenetelmiä, mutta myönnettävä se on, että kyllä tässä ulkopuolista apua on paljon tarvittu, ja tarvitaan edelleen. Pitkään. Toisen lonkan leikkaus on suunniteltu tehtäväksi 2,5 - 3 kuukauden kuluttua ensimmäisestä.

Nyt kävelen suosiolla 8 viikkoa puolipainovarauksella, jonka jälkeen otetaan röntgenkuvat. Pahimmillaan ehdin siis olemaan vain parisen viikkoa pois puolipainovaraukselta ennen uutta leikkausta. Rehellisesti voin sanoa, että kauhistuttaa jo nyt. Onko tuo edes mahdollista? Lonkka, ja koko jalka ylipäätään, ei voi olla kummoisessa kunnossa jossa sillä ei ole kävelty kunnolla 8 viikkoon. Ja sen jalan pitäisi sitten kaksi viikkoa myöhemmin toimia tukijalkana kun toisen lonkan luut on katkottu. Syy kiirehtimiseen on polveni, joiden kimppuun halutaan päästä mahdollisimman nopeasti. Sanovat, että puolentoista vuoden kuluttua nähdään, että mihin kuntoon koipeni sitten jäävät.

Eilen yritin vähentää kipulääkkeiden määrää - huonolla menestyksellä. Päivävalinta oli huono, koska oli suihkupäivä. Pienessä kylpyhuoneessani on vain kylpyamme, johon minulla ei ole toivoakaan päästä, joten joudun matkaamaan muualle suihkuun. Näin talven liukkailla se ei ole mikään herkkupala - eikä sinne autoonkaan ollut helppo taittua. Sen reissun jälkeen jälkeen olin aivan kohtuuttoman uupunut. Suihkun jälkeen vaihdoin uuden siteen leikkaushaavan päälle, ja totta kai suoritin samalla vähän kuvauksia. Alla olevissa kuvissa arpi (nivusviilto) viidentenä ja yhdeksäntenä päivänä. Alemman kuvan olen ottanut itse (eli jalkoja kohti).

päivä 5
päivä 9

torstai 4. helmikuuta 2016

Kotona

Monen moisen häslingin jälkeen pääsin eilen kotiin. Tulin paaritaksilla. Oli melko kivualias matka. Jokainen käännös ja töyssy tuntui leikatussa lonkassa. Alkujaan minun piti päästä lähtemään heti lounaan jälkeen; taksikin oli jo tilattu ja kaikki paperit kunnossa. Olin suuresti innostunut kotiinpääsystä. Kunnes "...me peruutettiin se taksi." MITÄ?? "Ymmärretään kyllä, että olet pettynyt, mutta meidän täytyy varmistaa, että pärjäät siellä kotona, että sulla on siellä joku auttamassa, muuten se olisi heitteillejättö."

En minä missään vaiheessa ole sitä salannut, että asun yksin. Koko pitkä viikko oli aikaa ottaa siihen kantaa. No, yrittivät sitten soitella kotikunnan sosiaalihuoltoon, josta ei niin vaan apuja herunut. Lopulta neljältä iltapäivällä sanoin, että minä lähden nyt kotiin. En vaan olisi kestänyt siellä enää päivääkään. Enkä myöskään ole enää sillä tavalla sairas, että sairasvuoteen tarvitsisin. Hankin itselleni vastaanottajan, ja todellakin hyvä niin. En olisi selvinnyt ilman. Vaikka kämppää oli kuinka rukattu toipilaalle sopivaksi, niin en ollut pystynyt kuvittelemaan miten paljon kepit, kipeä lonkka ja ääretön väsymys rajoittavat.

Apu-asia jäi kesken. Katsotaan tuleeko siitä mitään. Lähinnä tarvitsisin apua siivoukseen ja mahdollisesti kauppa ja apteekki asioihin. Kuten sanottu, on minulla sentään jotain tukiverkostoa. Ongelma on se, että toipilasajastani näyttäsi tulevan pitkä. Eikä tukiverkostoa voi loputtomasti kuormittaa, sillä ihmisillä on omakin elämä. Toisen lonkan osteotomian suunnittelu on jo käynnistetty, ja sen jälkeen pitäisi operoida polvet.

Nyt kivut pitää hereillä - kipulääkkeet tapissa. Joten aamua odotellessa. Eka yö kotona. Sänkyyn en pystynyt jalkaani nostamaan, mutta onneksi se sohvapaikka oli sijattuna.