Monen moisen häslingin jälkeen pääsin eilen kotiin. Tulin paaritaksilla. Oli melko kivualias matka. Jokainen käännös ja töyssy tuntui leikatussa lonkassa. Alkujaan minun piti päästä lähtemään heti lounaan jälkeen; taksikin oli jo tilattu ja kaikki paperit kunnossa. Olin suuresti innostunut kotiinpääsystä. Kunnes "...me peruutettiin se taksi." MITÄ?? "Ymmärretään kyllä, että olet pettynyt, mutta meidän täytyy varmistaa, että pärjäät siellä kotona, että sulla on siellä joku auttamassa, muuten se olisi heitteillejättö."
En minä missään vaiheessa ole sitä salannut, että asun yksin. Koko pitkä viikko oli aikaa ottaa siihen kantaa. No, yrittivät sitten soitella kotikunnan sosiaalihuoltoon, josta ei niin vaan apuja herunut. Lopulta neljältä iltapäivällä sanoin, että minä lähden nyt kotiin. En vaan olisi kestänyt siellä enää päivääkään. Enkä myöskään ole enää sillä tavalla sairas, että sairasvuoteen tarvitsisin. Hankin itselleni vastaanottajan, ja todellakin hyvä niin. En olisi selvinnyt ilman. Vaikka kämppää oli kuinka rukattu toipilaalle sopivaksi, niin en ollut pystynyt kuvittelemaan miten paljon kepit, kipeä lonkka ja ääretön väsymys rajoittavat.
Apu-asia jäi kesken. Katsotaan tuleeko siitä mitään. Lähinnä tarvitsisin apua siivoukseen ja mahdollisesti kauppa ja apteekki asioihin. Kuten sanottu, on minulla sentään jotain tukiverkostoa. Ongelma on se, että toipilasajastani näyttäsi tulevan pitkä. Eikä tukiverkostoa voi loputtomasti kuormittaa, sillä ihmisillä on omakin elämä. Toisen lonkan osteotomian suunnittelu on jo käynnistetty, ja sen jälkeen pitäisi operoida polvet.
Nyt kivut pitää hereillä - kipulääkkeet tapissa. Joten aamua odotellessa. Eka yö kotona. Sänkyyn en pystynyt jalkaani nostamaan, mutta onneksi se sohvapaikka oli sijattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti