Elämää lonkalta (pian toiselta!)

Viime aikoina ei ole riittänyt kiinnostusta muuhun kuin lonkka-asioihin. Sikäli tietysti ymmärrettävää, että se ON koko elämäni tällä hetkellä. Kaikki toiminnot ovat lonkan sävyttämiä - mitä pystyy tai ei pysty tekemään. Valitettavan paljon on niitä asioita, joita ei pysty. Ei pysty käymään kaupassa, ei pysty tekemään ruokaa, ei pysty kantamaan tavaroita kunnolla, ei pysty käymään suihkussa ilman avustusta, ei pysty siivoamaan... Pystyy käyttämään vain Crockseja, eikä saa niistäkään kantahihnaa itse paikalleen. Käytännössä olen täysin muiden avusta riippuvainen. Eli tukiverkoston avun varassa.

Olen ollut kotona vasta reilun viikon, mutta tilanne alkaa jo nyt käymään osin raskaaksi tukiporukalle. Talvikelit ei edesauta kävellen kilometrien matkan taittavaa auttajaa ollenkaan. Tarvitsen apua monta kertaa päivässä. Onneksi on ollut useampi kuin yksi auttaja. Muuten olisi ihan liian kuormittavaa. Pienellä porukalla tätä kuitenkin hoidetaan. Minun talouteni pyöritys on tukiverkostolle mielesäni liian suuri vaatimus, vaikka pyytteettömästi olen ainakin tähän saakka apua saanut. Toivottavasti pystyn itse tarvittaessa olemaan yhtä pyytteetön.

Silti ei voi olla miettimättä, että mitä jos sitä tukiverkostoa ei olisi. Kaikilla ei todellakaan ole. Sain sellaisen käsityksen, että kunnan puolesta apua on tarjolla vain yli 65-vuotiaille. Työikäiset avuntarvitsijat saavat ainakin taistella apujen puolesta kohtuuttoman paljon. Enkä tiedä onnistuuko sittenkään. Sellaiseen taisteluun ei kaikilla ole resursseja. Minulla ei ainakaan ole. Jossain paikassa minulle sanottiin, ettei meillä Suomessa ketään heitteille jätetä. Käytännössä silti apua pyydettäessä tarjotaan ei oota. Palvelurakenne on ihan mahdoton sekasotku, jossa ei voi tietää kenelle pitäisi soittaa, ja kuka on sellaisessa asemassa että voisi tehdä päätöksiä. Eipä voi muuta todeta, kun että onneksi on vielä löytynyt auttajia.

Vaan miten kauan? Toisen lonkan leikkausaika tuli tänään. Se on maaliskuun lopussa. Kaksi päivää sen jälkeen kun minulla on nyt leikatun lonkan jälkitarkastus. Eroa leikkausten välillä on siis parisen kuukautta. Siihen asti kävelen puolipainovarauksella. Minun pitäisi siis käytännössä lennosta pystyä vaihtamaan kahdeksan viikkoa ilman kunnollista käyttöä oleva jalka tukijalaksi ilman kuntoutusta. Se ei vaan kuulosta mahdolliselta. Pelkään, että pyörätuoli kutsuu. Jos niin missä ihmeessä minä sitten asun? En ainakaan siellä sukulaisen vapaassa huoneessa jossa suunnittelin putkiremontin asuntokohtaisen alkuvaiheen majailevani. Siellä on portaita ja ihan liian pienet tilat pyörätuolipotilaalle.

Niin se putkiremontti, se on kyllä käynnissä, mutta yllättävän rauhallista on ollut. Koko päivän ajan kuuluu epämääräistä pauketta ja kolahtelua, ja nyt parina viime päivänä ärsyttävää poraääntä, mutta kuulosuojaimiin en ole vielä joutunut turvautumaan. No, kun asuntovaihe ensimmäisten asuntojen kohdalta alkaa parin viikon päästä, niin sitten se äänimailma varmaan avautuu. Hyvä kuitenkin, että olen saanut toipua tämän ekan viikon suht rauhassa. Nyt kestääkin jo paremmin kun voimat ovat alkaneet palautua. Oman asunnon remonttiaika alkaa muutama päivä sen toisen leikkauksen jälkeen.

Turhan pitkä tarina tästä nyt tuli, mutta eilen kävin terveyskeskuksessa poistattamassa hakaset leikkaushaavalta. Tänään otin siitä kuvan, joten laitetaanpa se nyt vielä nähtäväksi, vaikkei se kovin kaunista katseltavaa olekaan, niin voisi se pahempikin olla. Lähinnä tuo alaosa vähän epäilyttää, mutta se niin hankala kohta tuossa taipeessa. Lisäksi tuossa kuvassa vähän valkoisempana näkyvä n. 4 cm alue tuntuu kovalta ja on omituisesti kohollaan.

Kaksi viikkoa ja yksi päivä