Niin siinä on hyvistä aikomuksista huolimatta päässyt käymään: toipilas on kasvanut vajaassa kolmessa viikossa kaksi ja puoli kiloa, ja kerännyt sekä vyötärölle että lantiolle kumpaisellekin neljä senttiä. Järkyttävää! Ajattelin, että kyseessä olisi ollut vain keppikävelyn ja lysähtäneen ryhdin peilikuvalle luoma synkkä harha, mutta tyly totuus on, että kasvettu on.
Miten ihmeessä se on edes mahdollista. Ensimmäisen viikon (sairaalassa) pystyin syömään tuskin mitään, ja jos söin niin pahoinvointi senkin vähän sitten takaisin ilmoille saattoi. Toisaalta nyt kotona ollessa on kyllä ruoka maittanut. Merkillisellä tavalla sitä on arvostanut ja suorastaan sortunut ylisanoihin jokaisen suupalan kohdalla. "Voi miten hyvältä tämä maistuu", on lause joka on livahtanut huulilta tämän tästä. Sama se, onko kyse salaattilautasesta, aamusämpylästä, kaalisopasta vai karamellipussista, niin aina on vaan hyvää.
Jonkinlaisen pienen toivonkipinän olen yrittänyt säilyttää, ja lähettänyt universumille kainon toiveen siitä, että kyse olisi vain turvotuksesta. Onhan se tietysti mahdollista, mutta luulisi sen nyt jo laskeneen kun leikkauksesta on pian kolme viikkoa kulunut. Näillä lukemilla minulla ei ole minkäänlaisia toiveita mahtua entisiin vaatteisiini. Erityisesti housut on muutenkin olleet sellaisia nipin napin mahtuvia. Tällä hetkellä kuljen venähtäneissä pyjamahousuissa yöt päivät. Jos on pakko lähteä ihmisten ilmoille, niin college-housut on pettämättömän joustava valinta.
Tämä on takaisku, johon pitäisi kai reagoida heti, mutta millä keinoin. Minulla on aivan loputtomasti aikaa, ja syöminen on ainoa iloni. Ärsyttävä tosiasia on, että syön suurinpiirein samanlaisesti kun ennen leikkausta. Silloin painoni pysyi jotakuinkin tasapainossa. Nyt olisi kuitenkin huomioitava ne huomattavan paljon tippuneet liikuntamäärät. Vaikka kyse olisi päivätasolla vain n. 300 - 500 kcal, niin jos se määrä jää tällä hetkellä kaiken aikaa käyttämättä, niin kyllähän se lisäkiloja tuo. Väistämättä. Ehkä minun pitäisi siis pyrkiä vähentämään nykyisestä ravintomäärästä ainakin tuo muutama sata.
Vaihtoehtoja on. Aamusämpylän poistamisella saisi jo säästettyä toista sataa kilokaloria, mutta kun se on se syy, jonka takia jaksan aamulla herätä. Päästäkseni syömään sen hiton sämpylän. Aamupuurosta raejuuston kera en luovu mistään hinnasta. Herkkupaloista sen tietysti saisi hetimiten kokoon, mutta siihen pätee vähän sama kun siihen sämpylään. Ne on tylsän arjen luksusta, ja hoitavat henkistä hyvinvointia.
Ei tässä nyt tietenkään napinat auta, kun en minä mahdottomasti lihoakaan halua. Annan itselleni pari päivää aikaa löytää ongelmaan joku ratkaisu. Etujen leikkauksia juustohöylällä! Jos ei löydy, niin aamusämpylä saa mennä etunenässä. Ja herkut saa kyytiä toisessa aallossa. Vatulointiahan ei näissä leikkuu hommissa voida sallia, sen kaikki ymmärtää. Ukaasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti