Ilmeisesti tein klassikkovirheen: päästin kivun karkuun. Kaikkein tärkeintä toipumisessa on pysyä kivun edellä, koska takamatkalta sen kiinni saaminen vaatii huomattavasti suurempia annosmääriä. Ensimmäiseen vajaaseen kolmeen viikkoon asti kivut oli oikein mukavasti hallinnassa, ja kun vointi tuntui hyvältä ja kipua oli vähän, niin menin ja jätin sitten kaikki kipulääkkeet kerralla pois. Ei käynyt mielessä, että kenties kipuja oli vähän KOSKA söin säännöllisesti kipulääkkeitä. Yleensä minulla on aina ollut huono kipulääkevaste, ja siksi kai ajattelin ettei ne nytkään toimineet.
Joka tapauksessa lääkkeiden jättämisen jälkeen kivut pahentuivat päivä päivältä. Kaikki liikkuminen sattui. Oli vaikea saada jalkoja nostetuksi edes sohvalle tai laittaa housuja jalkaan. Alusta asti suhteellisen helposti sujuneet fysioterapiaharjoituksetkin aiheuttivat kipua. Taisi itse asiassa tuntua juuri siltä, kun voi kuvitellakin murretun lantion tuntuvan. Sehän ei millään muotoa voi olla vielä luutunut. Ehkä olisi pitänyt ajatella sitäkin näkökantaa, ennen kuin ryhtyi puuhaamaan tyhmiä. Jälkiviisaus ei ole viisautta, mutta otetaan opiksi, ja tehdään seuraava yritys vähän maltillisemmin, ja lähempänä sitä ajankohtaa, jolloin luutuminen on edes mahdollista.
Jotenkin liian helposti kaikki tuntui menevänkin. Pari päivää sitten palasin lääkkeiden pariin. Otan taas säännöllisesti pari kertaa päivässä tulehduskipulääke Vimovoa. Se on pikkuhiljaa alkanut tehota, mutta tilanne ei ole vieläkään yhtä hyvä kun aikaisemmin. Tramaliin en halua enää palata ellei ole aivan pakko, mutta pahimman vaiheen voittamiseen olen ottanut minulle tutumpaa Panacodia yöksi, ja päiväksi Panadolia. Jospa niillä saisi tilanteen nopeasti takaisin haltuun.
Joko kivun vuoksi tai jostain muusta syystä toipuminen tuntuu pysähtyneen tai ottaneen takapakkia. Olen taas ollut aivan sietämättömän uupunut. Nukun kymmenen tuntia yössä, vain parilla selkäasennon vaatimalla kivuliaalla jalottelulla katkottuna. Olen kyllä herätessä ihan pirteä tai en ainakaan ole unelias, mutta ruumis on silti uupunut. Aamutoimet (aamupala, pesut, fysiot ja haavanhoito) vievät niin paljon aikaa, että kun saan ne tehtyä, niin on jo lounasaika.
Lounaan jälkeen on yleensä vuorossa päivän toinen setti fysioterapiaharjoituksia, jonka jälkeen olen viime päivinä ollut aivan totaalisen uupunut. Makaan sohvalla, en nuku enkä oikeastaan edes ajattele. Olen niin uupunut, että jaksan vain maata liikumatta paikallaan. En jaksa edes kuunnella television ääntä taustalla. Tänään on tosin ollut parempi jo. Toivottavasti tämä vaihe alkaa nyt olla voitettu kanta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti