keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Viikot neljä ja kolmetoista

Ensimmäisestä leikkauksesta tulee huomenna 13 viikkoa, ja toisesta 4 viikkoa. Vieläkin on aika paljon kipuja, jotka haittaavat kuntoutumista, ja vaikeuttavat nukkumista. Säännöllisen vahvan kipulääkityksen olen jo ajanut alas, koska se ei ollut erityisen toimivaa. Edelleen kuitenkin säännöllisesti Vimovoa ja Panadolia. No eiväthän ne lonkkaan juuri auta (jos mitään?), mutta ne pitää muut nivelkivut vähemmällä. Lisäksi olen ottanut jotain vahvempaa, silloin kun sietokyky on ylittynyt. Miedommat Tramalit ei auta enää ollenkaan, ja luotto-Panacod on pettänyt myös. Oxynorm auttaa kivasti kipuihin, mutta siitä tulee huono olo. Öisin, kun kivut on pahimmillaan, turvaudun siihen silti toisinaan, jotta saan nukutuksi edes vähän. Kaikki muut keinot kokeillaan tosin ensin.

Muuten molemmat jalat on voimistuneet ja liikkuminen kainalosauvoilla on jo selvästi ketterämpää kuin aikaisemmin. Jopa polvikin on alkanut vähän pitää taas. Olen yrittänyt kuntouttaa ensinleikattua mahdollisimman tehokkaasti. Hiljalleen sen liikelaajuus on parantunut. Sivusuunta on vielä hankala, mutta saan tuotua polven vatsan päälle kun makaan selälläni. Saan myös nostettua kantapään istuimen reunalle, niin että sukan laittaminen ensinleikattuun onnistuu taas näppärästi. Ensimmäiset yritykset molemmissa lajeissa olivat tosi kankeita ja kivuliaita, mutta päivä päivältä olen hivuttanut niitä edemmäs.

Samalla kun lonkan liike kasvoi ja kipu väheni, niin parani myös polven pito. Tästä päättelen, että polven kokoaikainen sijoiltaan olo johtui nimenomaan lonkan kivusta. Vieläkin polvi on koko ajan osittain sijoiltaan (ja väsyneenä kokonaan), mutta sellainen se on ollut jo pitkään. Pistetäänpä vähän liikkuvaa kuvaa polvesta. Näin Larsenin syndrooma siihen vaikuttaa. Ei voi suositella heikkohermoisille. Tuo polvi on sitten tukijalkana todellinen tuki ja turva!



Normaali toipumisaika PAOsta on n. 4 kuukautta, joten siitä voi ymmärtää miten aikaisessa vaiheessa toinen leikkaus tehtiin. Normaalissa tilanteessa jalan aktiivinen kuntoutus olisi aloitettu siinä vaiheessa kun kävelylupa saatiin. Luulin alkuun, että irti sahattu ja taottu lonkkamalja olisi luutunut paikalleen kahdeksan viikon kohdalla, mutta ilmeisesti ei. Jälkitarkastuksen tiedoista käy ilmi siltä ajalta, että "alkavaa luukasvua" ja että "osteotomiaraot edelleen selvästi näkyvissä, kuten post op aikaan sopiikin". Jotenkin hurjaa, että sillä alkavalla luukasvulla sitten vaan voi jo varata.

Suuremmista kivuista huolimatta luulen, että toisen jalan kanssa on mennyt kuntoutus paremmin. Se oli tietysti alkujaankin parempikuntoinen. Lisäksi olen ollut sitä kohtaan vähemmän suojeleva - olosuhteiden pakosta. Se on alusta asti joutunut todella ottamaan varauksesta sen puolet. Minun on vaikea arvioida puolipainovarausta, koska jaloillani on mahdoton seisoa tasapainoisesti paino molemmilla jaloilla. Niinpä luulen, että ensimmäisen kanssa menin alle puolipainovarauksen, jonka vuoksi lihakset pääsivät liian heikkoon kuntoon. Taidan olla ihan liiankin toiveikas, että pystyisin oikeasti heittämään kepit nurkkaan edes joksikin aikaa ennen polvileikkauksia. Se olisi todella tervetullut hengähdystauko.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Väärinymmärryksiä

Olen pitkään ihmetellyt terveystietoihin jääviä epätarkkuuksia tai ihan vääriäkin tietoja. Huvikseni katsoin Kanta-palvelusta tietojani tältä viimeiseltä sairaalajaksolta. En voinut kuin nauraa niitä lukiessa. Vähän oli erilainen näkökulma asioihin kuin itsellä. No oli siellä paljon asianmukaistakin tietoa, mutta myös sellaisia kummallisuuksia kun "lääkitys tekonivelleikkauksen jälkeen." Vaikka eihän minulle sellaista ainakaan toistaiseksi ole tehty.

Valitin kipuja koko sairaalassaoloajan ihan kaikille kysyjille. Toistelin toistelemasta päästyä, että kipulääkkeet ei auta ollenkaan. Viimeisenä aamuna sanoin lääkärikierrolla olleelle joukkiolle selväsanaisesti, että kipulääkkeet ei auta. Ihmettelin myös edellisestä leikkauksesta poikkeavaa kipua. He taisivat ymmärtää sen (väärin) niin, että minä en halua lähteä kotiin, ja selittivät, että kipulääkkeitä on vaan syötävä riittävän paljon. (Kaiken olin syönyt mitä oli annettu eikä siltikään auttanut). Sanoivat, että "vähäistä kipua täytyy vaan kestää" ja että "muistat varmaan millaista kipu viimeksi alkuun oli" - minä siihen terävästi, että EN muista, kun kipu ei ollut lähimaillekaan tällaista kun se on nyt! Lisäsin vielä, että kipu ei ole kovin vähäistä, jos ihmisen tarvitsee valittaa ääneen liikkuessaan.

Palataan kuitenkin niihin Kanta-kirjoituksiin. Valitin siis kipulääkkeiden toimimattomuutta, jolloin tietoihin tuli merkintä "kipulääkkeet auttavat potilaan kipuun". Kävelystä sanottiin, että "potilas kävelee itsenäisesti sauvoilla", vaikka kokeilin sauvoja vasta kotiutusta edellisenä päivänä, ja jouduin ottamaan kipujen takia takaisin käyttöön kävelytelineen. Olin sillä liikkeellä myös kotiutuspäivän aamuna kun lääkärikierto alkoi. "Hyvin sujuu kävely tasofordilla," yksi lääkäreistä kommentoi, kun raahauduin kivuliaasti eteenpäin polvi sijoiltaan. (Olin harmistunut siitä kommentista.) Mitään sujuvaa kävelyssä ei ollut silloin ja vieläkin on toisinaan vaikeuksia. Itsenäisesti pääsin sauvoilla lyhyen matkaa, mutta tasapainoilua kaatumisen uhalla se oli kaiken aikaa. Kotiutusaamuna oksensin kahdesti enkä pystynyt syömään aamupalaa enkä oikein lounastakaan. Tietoihin tuli tästä merkintä, että "pahoinvointi on helpottamaan päin".

Nuo olivat vain esimerkkejä viimeisimmältä jaksolta, mutta sama trendi jatkuu kaikissa kirjoitetuissa teksteissä riippumatta siitä onko kyseessä työterveyshuolto, terveyskeskus vai joku sairaalataho. Kerrankin takavuosina työterveyshuollossa tietoihini oli eksynyt sellainen tieto, että asiakas on itse kertonut, että hänellä on skolioosia. Riehaannuin väitteestä, ja vaadin sen poistettavaksi terveystiedoistani. "Minulla on muutenkin kaikkia vaivoja ei tässä enää mitään ylimääräisiä lisäyksiä tarvita" -näin sanoin. Se mikä on lievästi huvittavaa, että vuosia myöhemmin kävi ilmi että minulla kuitenkin on skolioosia niin rintarangassa kuin kaularangassakin.

Tiedoissa on epätarkkuuksia ja joskus myös aivan hatusta heitettyjäkin "tietoja". Ei onneksi ole ollut mitään vakavia virheitä. No onhan se sinällään ymmärrettävää, sillä tekstejä on paljon - potilaan asiat monitahoisia ja ihmisen muisti rajallinen. Osittain syy on varmaan siinä, että potilaalta ei kysytä mitään tai sitten vastausta ei jakseta kuunnella, vaan kirjoitetaan oletusten pohjalta. Havaintoihin ja ammatilliseen arvioon perustuvat kirjoitukset on sitten erikseen, mutta esimerkiksi kiputason määrittely ja kipulääkkeiden vaikutus on mielestäni potilaan oikeus.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Hampaat ja tekonivelet

Luin polven tekonivelleikkausohjeistuksia ja kokemuksia netistä. Huolestuin vähän sillä sieltä pisti silmääni monessa kohdassa, ettei saa olla tulehduksia hammaskalustossa eikä muuallakaan. Leikkaukseen on aikaa ehkä n. neljä kuukautta, mutta minua ei ole ohjeistettu tällaisesta ollenkaan, eikä minulla myöskään ole mitään polviin liittyvää sovittua aikaa Tyksiin. Pistää miettimään, että olenko taas menossa ihan sokkona isoon leikkaukseen.

Viimeksi lonkan jälkitarkastuskäynnillä oli tosin paikalla myös polviortopedi, ja minulle kerrottiin tekonivelien riskit ja hyödyt. Ne riskit olen kyllä valmis ottamaan, mutta mistään tällaisista käytännön toimista ei ollut puhetta. Nyt mietin, että mahtoiko siinä olla kaikki tiedot minkä saan. En jotenkin tajunnutkaan, että jälkitarkastuskäynti oli ehkä samalla polvioperaatioiden preoperatiivinenkäynti. En ollut siinä vaiheessa kovin polviorientoitunut, sillä kaikki kiinnostukseni oli vielä silloin suunnattu lonkkiin. Vasta nyt olen hiljalleen siirtämässä tähtäintä polviin ja tekoniveliin.

Ymmärsin nettiohjeistuksista niin, että hammasperäiset bakteerit voivat olla tekonivelille vakava uhka. Sattuuko joku lukija tietämään näistä asioista jotain? Onko hampaantarkistusvaatimukset vanhentunutta tietoa? Missä vaiheessa olette kalustonne tarkistuttaneet, jos se on ollut tarpeen? Miten paljon ohjeistusta tekonivelistä yleensä annetaan ja milloin? Tarkka leikkausaika ei toki vielä ole tullut, mutta Tyksin nettisivujen mukaan se tulee ehkä vasta kuukautta ennen leikkausta. Jäin kuitenkin miettimään, että mitä jos hampaissani oikeasti on jotain hoidettavaa vikaa. Ei sellaiset ongelmat sormia näpsäyttämällä hoidu. Meillä päin hammashoitoon on kunnallisella puolella melko pitkät jonot. Viimeksi taisi olla puoli vuotta.

No koska edellisestä hampaantarkastuksesta on joka tapauksessa jo aikaa, niin päätin heti ryhtyä toimiin ja varata ajan. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla. Mainitsin soittaessani tulevan tekonivelleikkauksen, jolloin toisesta luurinpäästä todettiin, että lääkärin lähete tarvitaan hammaskuvaan (ortopantomogrammi?) ja ilmeisesti joku lausuntopaperikin pitäisi olla täytettäväksi. Ajat kuitenkin varattiin, vaikkei minulla ole lähetettä kuvaan tai tietoa tarvittavasta lausunnosta. Sanottiin, että lähete pitää sitten esittää ennen kuvausta. Ajat on (yllättävänkin nopeasti) alkukesällä, mutta ajattelin, että voin peruuttaa kuvausajan jos kuvaa ei tarvita tai en lähetettä mistään saa. Hampaat haluan kuitenkin tarkistuttaa - vaaditaan sitä tai ei. En missään nimessä halua mitään tekonivelinfektiota. Ihan riittävästi on ongelmia muutenkin.

Ehkä olen vain liian hätäinen tämän asian kanssa, mutta tieto vähentäisi stressiä. Voin sietää kovaakin kipua, ja hyväksyä yhtä jos toista riskiä, jos minulla vain on riitävästi tietoa syistä ja seurauksista. Leikkaukset on isoja juttuja tavallisen tarpojan elämässä, ja nytkin olisi hyvä jos voisi ilman turhaa huolta keskittyä edellisistä toipumiseen. Jos vain uskaltaisi luottaa siihen, että kaikki oleellinen tieto annetaan ajallaan. Se ei paljon lohduta, jos pari viikkoa ennen leikkausta aletaan pohdiskella leikkauskelpoisuutta, ja todetaan tarvittavien lausuntojen puuttuvan. Eihän yhden kuvan ottamiseen sinällään montaa minuuttia mene, mutta ongelmia tulee oikeasti siinä vaiheessa, jos kuva ei olekaan puhdas.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Oi oi oi!

Ei ole sittenkään hyvä olla alati valmiin pöydän ja herkkupatojen ääressä. Siinä käy toipilaalle huonosti. Tänään, ystävät, on taas aika tehdä ryhtiliike. Tarkemmin sanottuna aloittaa dieetti. Sitä kun hetkeksi herpaantuu tämän asian kanssa niin johan on taas kilo poikineen. Osittain on vielä turvotusta, mutta ei senkään piikkiin voi ihan mitä tahansa laittaa. Miten voikin syömisen osaaminen olla niin vaikeaa. Edellisen leikkauksen jälkeen sain painonnousun kuriin niin, että se oli ennen molemipia leikkauksia täsmälleen sama. (Siltikin yläkantissa). Tällä kerralla kurinpalautuksella on enemmän haastetta olosuhteista johtuen. Ajatella, että päivää ennen leikkausta ostin uudet keväthousut, jotka eivät enää mahdu. Mahtavaa.

Tämä aamu aloitettiin tietysti tiukalla totuuden metsästyksellä - mitattiin ja punnittiin. Tilanteessa todettiin katastrofin ainekset. Tällä kerralla ei pelkkä juustohöyläily riitä, vaan on otettava tilanteesta kunnon niskalenkki. Paluu askeettiseen elämään tapahtuu vasta kahden ja puolen kuukauden kuluttua, joten nyt on pakko löytää jostain luonteenlujuutta.

Kotona on sillä lailla helpompaa, että minulla on harvoin mitään herkkuja tarjolla. Jos (ja kun) ostan itselleni kaupasta jotain parempaa, vaikka isommankin lastin, niin syön kaiken vielä samana päivänä. Sen vuoksi olen todennut, että kaupassa ei ole syytä käydä kun pari kertaa viikossa. Silloin lihottavien ruokien määrä pysyy luontaisesti kohtuudessa. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, sillä tämän hetkisessä asuinsijassani on aina tarjolla keksiä, pullaa tai uunilämpöistä torttua. Usein muutakin herkkua. Se vaatii käsittämättömiä voimainponnistuksia kieltäytyä tarjoilusta. Erityisesti silloin kun mieli on muutenkin vähän maassa. Herkuilla saa aikaan nopean, joskin hetkellisen, mielialan nousun.

Vaan kun nyt ei ole oikeasti vaihtoehtoja. En pääse liikkeelle, ja kulutus on näin ollen hyvin vähäinen. Tekonivelleikkaus odottaa nurkan takana, ja sitä varten pitäisi enemmin päästä lähemmäs normaalipainoa kuin lihoa lisää. Mikään viikon tiukan linjan puristus ei ole sopiva ratkaisu tähän tilanteeseen - vaan pitää nimenomaan löytyä voimaa ja lujuutta kieltäytyä koko ajan tarjolla olevista herkuista. Ajattelisin että 80-20 -sääntö olisi ihan toimiva. Eli kun syö 80 % hyvin, niin voi löysätä pantaa sen 20 % verran.

Minulla on laaja kokemus dieeteistä. Niin onnistuneista kun epäonnistuneistakin. Pääsääntöisesti ne on epäonnistuneet, mutta yksi kunnon onnistuminenkin löytyy. Reipas kymmenen vuotta sitten laihduin lähes kolmekymmentä kiloa, joista on edelleen pois parikymmentä. Sen jälkeen on ollut pienempiä onnistuneita pyrähdyksiä aina kun paino on noussut tietylle hälyytysrajalle. Joka tapauksessa elämä lihavana jätti taipumuksen lihoa helposti uudelleen sillä rasvasoluja on paljon. Se jätti myös lihomispelon - siksi pienikin painonnousu aiheuttaa aina paniikkinappula pohjassa -tilanteen. On pakko myöntää, että tämän vuoden puolella tilanne ei ole ollut oikein hallinnassa. Luultavasti stressaavasta elämäntilanteesta johtuen, mutta se ei saa olla mikään puolustus. Tämä asia on ratkaistava nyt - tänään ja tulevina kuukausina. Aioin muuten voittaa tämän taistelun.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Jalkojen toiminta

Aika laittaa päivitys siitä millaiselta kävelyni tässä vaiheessa näyttää (kuvattu 12.4.2016). Oikean lonkan PAOsta on tänään aikaa yksitoista viikkoa, ja vasemman lonkan PAOsta kaksi viikkoa. Käytössä on edelleen kainalosauvat, vaikka niillä askellus ja kävelyasento on jotenkin hankala. Ne tuntuvat kuitenkin vielä vakaammilta ja turvallisemmilta kyynärsauvoihin verrattuna. (Ja onhan siinä se ranne juttukin). Vähän on jalat onneksi alkaneet voimistua ja kävely on jo paljon parempaa kuin vaikka viikko sitten. Edelleen kuitenkin oikea polvi sijoiltaan.


Kun en itse kävelyäni usein näe, niin jää analyysit tekemättä, mutta kun tuota katsoo, niin siitä käy ilmi, että otan kaksiviikkoisella vasemmalla jalalla pitemmän askeleen kuin ensin leikatulla jalalla. Koska polvi on ensin leikatussa sijoiltaan, niin sillä ei voi kävellä juuri ollenkaan eteenpäin. Huomaan, että sijoiltaan oleva jalka siirtyy oikeastaan vain toisen viereen. Ei ihme, että kävely on hidasta. Siitä puuttuu kokonaan kävelyn luontainen rytmi. Onpa mielenkiintoista huomata tällaisia. Ennen tätä pätkää en ollenkaan tiedostanut asiaa. Myös vasemman jalan nilkka näyttää huonolta. Kantaluu on jotenkin väärin sijoittunut. Voipi olla seuraava remonttikohde sillä suunnalla ellei sitten jollain tukiratkaisulla selvitä. Ei ole itsestään selvää, että se tulee kestämään tulevan kantakävelyn. Entäs tuo kääntyminen sitten - kovin on kankean oloista. Että sellaista menoa tähän hetkeen.

Tänään otettiin kuitenkin taas pienimuotoinen edistysaskel kun pääsin eroon hakasista. Tuntuu, että tästä se toipuminen varsinaisesti lähtee. Ei tee paljon mieli ylimääräisiin liikkeisiin ja kumarteluun, kun nivusessa pistelee 27 terävää hakasta. Viime kerralta jäi mieleen, että olo ja jalat voimistuivat selvästi noin kolmiviikkoisena. Sitä kohti mennään seuraavaksi. Toivottavasti näin tapahtuu myös tällä kerralla, vaikka toipuminen onkin ollut kaikinpuolin selvästi hitaampaa. Pahat krampit on hidastaneet toipumista entisestään.

Olen miettinyt, että huomaako lonkkien asennon vaihtumista mistään käytännön asiasta. Mieleen tulee ainakin se, että ensin leikattu lonkka tuntuu mukavan tukevalta. Se pysyy jalka suorana seisoessa kivuttomasti ja notkumatta vartalon alla linjassa, ja tulee toivottavasti edesauttamaan sitä että opin kävelemään suorilla jaloilla sen jälkeen kun polvet on laitettu. Tällä hetkellä asia on tosin epäkäytännöllisesti niin, että jalan linja voi olla suorassa vain jos polvi on sijoiltaan.

Toinen havaittava seikka on jalkaterissä. Kun ennen ojensin jalat suoraan eteen, niin jalkaterät kääntyivät saman tien ulospäin ihan alustaan asti (eli vielä paljon enemmän kuin tuossa alakuvassa, jossa olen kiertänyt niitä ulos niin paljon kun ne nykyiseltään menevät), mutta nyt ne pysyvät napakasti eteenpäin ilman, että minun tarvitsee niitä siinä erityisesti pitää. Ennen jalkojen pitäminen tuossa asennossa aiheutti lonkkakipua muutamassa minuutissa, mutta nyt voin nukkua (ja nukunkin) koko yön jalkaterät eteen kenkottaen.

Ylemmässä jalkaterät eteen (nykytilanne) ja alemmassa kiertyneenä ulos

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Vähän parempaa jo

Pahimmat kivut on jo hellittäneet. Edelleen tekee moninkertaisesti kipeämpää kuin edellisellä kierroksella, mutta nyt pystyn jo liikuttamaan jalkoja ja siirtämään itseäni sängyllä sivusuunnassa ilman, että tarvitsee valittaa ääneen. Ero on huomattava. Hiljalleen olen aloittanut taas fysioterapiaharjoitusten tekemistä. Jotenkin masentavaa aloittaa taas vain muutamasta toistosta. Samalla pitäisi kuitenkin saada tehostetusti kuntoutettua tukijalkaa. Ihan samoja harjoituksia en pysty tekemään kun viimeksi, sillä kaikki seisaaltaan tehtävät, tukijalkaa vaativat, suoritukset on mahdottomia tehdä sijoiltaan olevalla polvella.

Polven osalta ei vielä näy valoa tunnelin päässä, mutta ei se ole tässä vaiheessa oletettavaakaan. Pitäisi ensin keksiä jotain hyviä harjoituksia, joita pystyisin tekemään, ja jotka vahvistaisivat reisilihaksia. Tällä hetkellä harjoitukset rajoittuvat polven ojennus-koukistus liikkeeseen sekä istuen että makuulla. Sekä staattiseen reisilihaksen jännittämiseen. Lisäpaino nilkassa voisi olla yksi ratkaisu. Kuntoiluvälinekirjooni kuuluu kyllä nilkkapainot, mutta en tiedä missä ne tällä hetkellä ovat. Oletettavasti jossain remontin keskellä. Varmaa on, että mukana kapsäkissä ne ei ainakaan ole.

Myös ensin leikattu lonkka oireilee ilkeästi. Se ottaa painoa vastaan vain jos polvi on sijoiltaan. Tällöin koko jalan linja suora ja lonkka on varmaan silloin optimaalisessa asennossaan. Kun yritän kaikin voimin pitää polvea niin koukussa, että se pysyisi paikallaan, niin sitten lonkalle ei pysty varaamaan. Toisaalta se antaa myös toivoa. Ehkä polvi sittenkin pettää vain lonkkakivun vuoksi. Ykköslonkka on sekin vasta melko aikaisessa toipumisvaiheessa, jos miettii sitä miten kauan tästä leikkauksesta toipuminen yleensä kestää. Sen lopulliseen toipumiseen voi mennä vuosikin.

Se täytyy tässä välissä myöntää, että on kapsäkki-elämästä tällä hetkellä myös hyötyä. Yksinkertaisesti pääsen aivan käsittämättömän helpolla, kun istun vaan syömään valmiiseen pöytään. Nyt ei käydä taisteluita kahvikupin kantamisesta ja kylmäpakkaus saapuu pyyntöpohjalta. Näillä eväillä voin keskittyä harjoitteluun, lepäämiseen ja voimien palauttamiseen. Toisaalta väsymys on tällä kerralla ollut selvästi vähäisempää kuin viimeksi. Verta meni vähemmän ja hemoglobiini pysyi ihan kohtuullisella tasolla. Etova olo sen sijaan jatkuu aina vaan - voimakkaat lääkkeet sen varmaan aiheuttaa. Yritin jo vähentää niitä, mutta jouduin toteamaan ettei vielä ole sen aika. Kaikkia kipuja ne ei missään nimessä vie, mutta aivan ilmeisesti vähentävät kuitenkin. Epäilyksistä huolimatta.

Sain hankituksi käyttöön pyörätuolin. Heti kun ilmat lämpenee ja kivut hellittää niin pääsen kevään mittaan ulkoilemaan. Tuoli on juuri sopivan kokoinen - pieni ja ketterä. Eilen harjoittelin sillä kelaamista ja kääntymistä sisätiloissa. Ehkä sillä voisi lähteä lenkille joskus. Kunnolla kun kelaa menemään, niin luulisi, että syke nousee. Ei minulla oikeasti ole aavistustakaan miten raskasta kelaaminen pitemmän päälle on. Varmaan raskasta, mutta kyllä pystyn kyllä niillä kuuluisilla sieluni silmillä näkemään itseni lenkityttämässä itseäni pyörätuolilla. Kovin kauas ei varmaan kannata heti alkuun lähteä.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kotiutus

Potilas on kotiutunut 5. post operatiivisena päivänä. Eli yksi päivä nopeampaa toimintaa kun viimeksi. Tulin taas paaritaksilla, jossa oli tällä kertaa tupa täynnä. Tämä oli nyt sellainen Kelan yhteiskyyti. Porukkaa haettiin kyytiin useammasta kuin yhdestä sairaalasta. Se tarkoitti pitkäksi venähtänyttä ja kivuliasta matkaa. Hyvä asia se tietysti kokonaisuuden kannalta on, ettei samaan suuntaan mene useampaa kallista kyytiä. Niin kauan siinä meni, että yhdellä kanssamatkustajalla ehti tulla pissat housuun - eli huonojakin puolia löytyy. Siinä paarilla maatessa on jotenkin avuttomassa asemassa kun ei näe missä ollaan menossa. Jos kärsisi matkapahoinvoinnista - niin matka olisi ollut vielä riemukkaampi. Itse en uskaltanut ottaa mitään voimakkaampaa kipulääkettä ennen lähtöä, kun vielä aamulla pahoinvointia. Kivun kanssa kotiin siis.

Tai no, koti on remontissa, joten sinne ei nyt ole menemistä, mutta päädyin sukulaisen vapaaseen huoneeseen ainakin tähän hätään. Ei se mikään ideaalinen ole, mutta tässä tilanteessa en kyllä pysty näkemään mitään muutakaan ratkaisua. Joka tapauksessa kun saavuin, niin ensimmäinen tervehdykset voittava kommentti oli, että "kylläpä sieltä sairaalasta kotiutetaan huonokuntoisena". Sellainen tuntuma itsellekin jäi. Pysyn tuskin tolpillani ja koko eilisen päivän ja viime yön kärsin aivan helvetillisistä kivuista. Mikään saamani kipulääke ei lievittänyt vähääkään. Kaikkea yritettiin lihasrelaksantteja myöten. Toisaalta ei tietenkään ollut mitään järkeä sairaalaankaan jäädä, jos sieltäkään ei saa toimivaa troppia. Ennemmin sitä sitten niitä kipuja omissa oloissaan kärsii, jos apua ei kuitenkaan ole saatavilla.

Kovilla kipulääkkeillä pois. Pitkävaikutteista tramalia ja oksinormia. Lisäksi vimovoa ja parasetamolia totta kai. Tällä kerralla ei onneksi tarvitse pistää itseään napapiikillä (verenohennuslääke). Sama aihe tabletti muodossa kuulostaa niin paljon paremmalta. Ei niin, että se piikki mitään sattuisi, mutta itsensä pistely ei ole hauskaa, ja siinä saa kyllä vatsanahan mustelmille.

Sairaalasta annettiin käyttöön kainalosauvat, jos niillä kulku olisi vähän tukevampaa, mutta ennen kaikkea ne lähtivät mukaan sen takia, että fysioterapeutin mielestä vasen ranteeni on jo nyt löystynyt ja ranneluu tököttää ihan eri asennossa kuin vielä kaksi kuukautta sitten. Nivelvaivaisen keppikävelijän iloja. Se on vähän sama kuin ne jalat kokonaisuutena. Kun yksi paikka saadaan kuntoon niin seuraava pettää.

Ja se polvihan sitten pettää. Se ei pysy enää ollenkaan paikallaan. Kun yrittää, niin siitä kuuluu kamala rusahdus, ja polvi liukuu heti alta. Tilanne on siis sellainen, että kävelen kainalosauvoilla koko ajan sijoiltaan oleva polvi tukijalkana ja puolipaino varauksella. Kirsikkana kakun päällä "kaatua ei saa" -ohjeistus. Täytyy nyt vielä yrittää jos saisi vahvistettua etureiden lihaksia ja se siitä tokenisi, mutta jos se on lonkan uudesta asennosta kiinni, niin sitten ei ole mitään tehtävissä ennen tekoniveliä. Sisätiloissa noin voi ehkä edetä niin kauan kun vaan pystyy, mutta ulos haluaa, niin sitten pyörätuoliin. Sen hankkiminen on huomisen ohjelmassa. Kyllä se nyt taas vaikeaksi meni.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Kuulumisia

Pikku hiljaa palataan taas tähän maailmaan. Mahdotonta oli edes kuvitella miten paljon vaikeampaa kaikki on jo nyt ollut. Sitä ennakoin (ja vielä nytkin uskon) että toipumisajasta tulisi vaikeampi kuin viimeksi, mutta en osannut kuvitella tämän voivan olla näin kivuliasta jo sairaala vaiheessa. Täällä sentään saan apua ihan kaikkeen; alkaen sänkyyn noususta ja vessa käynnistä puhelimen lataukseen. Tämä todistaa, että sama leikkaus voi aiheuttaa ihan erilaista ongelmaa samallekin henkilölle saatika sitten eri. Ikinä ei voi yleistää, että onko joku "helppo" toimenpide johonkin toiseen verrattuna.

Tänään olen edistyksellisesti päässyt eroon kaikista letkuista. Näin ollen päässen huomenna suihkuun. Ihanan piristävä ajatus, että viiden päivän odotuksen, pahoinvoinnin ja vuodelevon jäljiltä pääsisi pesemään hiukset ja inhan keltaiset leikkauspesuaineet iholta. Joskus se, että tuntee itsensä ihmiseksi taas voi tosiaan olla pienestä kiinni.

Olen yrittänyt olla enemmän liikkeellä tänään. Olen käyttänyt kävelytelinettä. Kepit on ollut vielä liian suuri haaste kun olo on huomattavan voimaton. Kävely on ihan kamalaa taapertamista - se sattuu vastaleikattuun  ja toinen jalka on muuten ihan heikko. Toisin sanoen minulla ei ole kunnollista tuntumaa kumpaakaan jalkaan. Polvi notkuu huolestuttavasti. Telineestä saa siinä tilanteessa ihan hyvin tukea, mutta kepit onkin sitten vaikeammat.

Tavoite on silti kotiin (tai no koditonhan minä huomisesta lähtien jo olen) lähtö. Ainakin pois täältä jo mielellään lähtisin, niin hyvä kun palvelu onkin. On oikeasti ollut hyvä hoito täällä. Kannustava ilmapiiri silloinkin kun on oma usko ollut koetuksella. Aika moni täällä silti luulee, että minulle on laitettu lonkantekonivel. PAO erityispiirteineen vaikuttaa olevan tuntematon toimenpide, jopa osastolla jossa niitä hoidetaan. Hämmästyttävä asia.

Itse ajattelin kotiutumista huomenna, mutta aamulla varmaan kuullaan että mitäs mieltä täällä siitä ollaan. Tavoitteen vuoksi olen tänään ponnistellut liikekannalla, ja hoitanut hyvinkin aktiivisesti suurimmalle osalle leikkauspotilaista tuttua ja kivuliastakin vatsantoiminta ongelmaa. Käyttöön on otettu niin luumusoseet kun vähän järeämmätkin aseet. Nämä asiat on saatava toimimaan ennen kun täältä mihinkään lähdetään. Kävely on tietysti vielä ongelma, mutta jospa voimistuisin jo huomiseksi.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

PAO osa kaksi

Toinenkin PAO on nyt tehty. Kunto huono. Kipua ja pahoinvointia enemmän kun koskaan. Paljon pahempi kuin viimeksi. Leikkausesta on nyt kaksi ja puoli päivää, mutta vasta nyt alkaa löytyä uskoa siihen että kyllä tästä vielä noustaan. Vasta tunti sitten olin ensimmäistä kertaa kunnolla jaloillani ja kävelin muutaman askeleen. Se piristi kummasti.

Lääkäriä en ole nähnyt, mutta muuta kautta olen saanut tietää, että leikkaus ainakin teoriassa meni hyvin. Jalka liikkuu, joten hyvä merkki sekin. Luulen, ettei kipupumppu kohdista puudutusta ihan oikeaan kohtaan. Tuntuu, että väärä puoli puutuu.  Mitään apua ei pumpusta lisäannoksia ottamalla saa. Eilen sattui ihan vaan paikallaankin olo ja pienikin liike oli tuskallinen. Sain jotain troppia suoraan rankaan, jolloin kipu hävisi melkein sekunneissa. Liikekipu ei silloinkaan kokonaan lähtenyt. Huono puoli oli että se laski verenpaineen niin alas että lopun päivää meni pää alhaalla paikalla kyhjöttäessä. Jaksoi vain maata tahdottomana paikallaan. Se on merkillinen tunne. Vaikka edelleen kipua, niin kyllä on parempi jo.

Päänuppi on ihan sekaisin siitä että kumpaa puolta pitäisi varoa. Vanhat tavat istuu tiukasti, joten ennen jokaista liikettä on syytä miettiä kahdesti, että mitä tekee. Ei se toinenkaan tietenkään kunnossa vielä ole, joten jäykkää menoa kaikin puolin. Täytyy vaan yrittää uskoa tähän vaikka olo on voimaton. Pelkästään tämän kirjoittaminen vei voimat. On pakko nyt torkahtaa. Mutta hengissä siis!