Kotiutus

Potilas on kotiutunut 5. post operatiivisena päivänä. Eli yksi päivä nopeampaa toimintaa kun viimeksi. Tulin taas paaritaksilla, jossa oli tällä kertaa tupa täynnä. Tämä oli nyt sellainen Kelan yhteiskyyti. Porukkaa haettiin kyytiin useammasta kuin yhdestä sairaalasta. Se tarkoitti pitkäksi venähtänyttä ja kivuliasta matkaa. Hyvä asia se tietysti kokonaisuuden kannalta on, ettei samaan suuntaan mene useampaa kallista kyytiä. Niin kauan siinä meni, että yhdellä kanssamatkustajalla ehti tulla pissat housuun - eli huonojakin puolia löytyy. Siinä paarilla maatessa on jotenkin avuttomassa asemassa kun ei näe missä ollaan menossa. Jos kärsisi matkapahoinvoinnista - niin matka olisi ollut vielä riemukkaampi. Itse en uskaltanut ottaa mitään voimakkaampaa kipulääkettä ennen lähtöä, kun vielä aamulla pahoinvointia. Kivun kanssa kotiin siis.

Tai no, koti on remontissa, joten sinne ei nyt ole menemistä, mutta päädyin sukulaisen vapaaseen huoneeseen ainakin tähän hätään. Ei se mikään ideaalinen ole, mutta tässä tilanteessa en kyllä pysty näkemään mitään muutakaan ratkaisua. Joka tapauksessa kun saavuin, niin ensimmäinen tervehdykset voittava kommentti oli, että "kylläpä sieltä sairaalasta kotiutetaan huonokuntoisena". Sellainen tuntuma itsellekin jäi. Pysyn tuskin tolpillani ja koko eilisen päivän ja viime yön kärsin aivan helvetillisistä kivuista. Mikään saamani kipulääke ei lievittänyt vähääkään. Kaikkea yritettiin lihasrelaksantteja myöten. Toisaalta ei tietenkään ollut mitään järkeä sairaalaankaan jäädä, jos sieltäkään ei saa toimivaa troppia. Ennemmin sitä sitten niitä kipuja omissa oloissaan kärsii, jos apua ei kuitenkaan ole saatavilla.

Kovilla kipulääkkeillä pois. Pitkävaikutteista tramalia ja oksinormia. Lisäksi vimovoa ja parasetamolia totta kai. Tällä kerralla ei onneksi tarvitse pistää itseään napapiikillä (verenohennuslääke). Sama aihe tabletti muodossa kuulostaa niin paljon paremmalta. Ei niin, että se piikki mitään sattuisi, mutta itsensä pistely ei ole hauskaa, ja siinä saa kyllä vatsanahan mustelmille.

Sairaalasta annettiin käyttöön kainalosauvat, jos niillä kulku olisi vähän tukevampaa, mutta ennen kaikkea ne lähtivät mukaan sen takia, että fysioterapeutin mielestä vasen ranteeni on jo nyt löystynyt ja ranneluu tököttää ihan eri asennossa kuin vielä kaksi kuukautta sitten. Nivelvaivaisen keppikävelijän iloja. Se on vähän sama kuin ne jalat kokonaisuutena. Kun yksi paikka saadaan kuntoon niin seuraava pettää.

Ja se polvihan sitten pettää. Se ei pysy enää ollenkaan paikallaan. Kun yrittää, niin siitä kuuluu kamala rusahdus, ja polvi liukuu heti alta. Tilanne on siis sellainen, että kävelen kainalosauvoilla koko ajan sijoiltaan oleva polvi tukijalkana ja puolipaino varauksella. Kirsikkana kakun päällä "kaatua ei saa" -ohjeistus. Täytyy nyt vielä yrittää jos saisi vahvistettua etureiden lihaksia ja se siitä tokenisi, mutta jos se on lonkan uudesta asennosta kiinni, niin sitten ei ole mitään tehtävissä ennen tekoniveliä. Sisätiloissa noin voi ehkä edetä niin kauan kun vaan pystyy, mutta ulos haluaa, niin sitten pyörätuoliin. Sen hankkiminen on huomisen ohjelmassa. Kyllä se nyt taas vaikeaksi meni.