sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Nielemisvaikeus


Kulunut viikko on ollut uuvuttava. On ollut monenlaista menoa - vähän liikaa toipilaalle. Viikonloppuna ehdin vasta nauttia rauhallisista aamuista. Kaikkiin lähtövalmisteluihin menee normaalia enemmän aikaa, joten siitä aiheutuu ylimääräistä ponnistelua aamuihin, jolloin en muutenkaan ole parhaimmillani. Piinaavaksi ongelmaksi on noussut heräämättömyys, jonka vuoksi aikataulu jätättää heti alkuun. Kolme kelloa soittaa - enkä välttämättä kuule. Tällä hetkellä vaihtoehtoiset nukkumisasennot on selällään tai sitten kyljellä, joka peittää ainoan kuulevan korvani. Ilmeisesti suosin aamupuolella yötä tuota viimeksi mainittua. Olen miettinyt, että olisiko aika hankkia kuulovammaiselle sopiva herätin, mutta ne ovat osoittautuneet aika kalliiksi.

Tälle viikolle tuli yllättäen parin päivän varoitusajalla aika korva-, nenä- ja kurkkutautienpoliklinikalle eli käytännössä korvalääkärille, mutta ei tällä kertaa kuuloasioissa vaan nielemisongelman tiimoilta. Sehän ilmeni heti leikkauksen jälkeen eikä ole vieläkään palautunut normaaliksi. Sairaalasta tehtiin lähete syyn selvittämiseksi. Aika tuli kiitettävän nopeasti.

Kurkku tähystettiin nenän kautta. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, niin olisin menettänyt yöuneni, sillä on etova ajatus, että nenään tungetaan jotain ylimääräistä, mutta nenä puudutettiin eikä tähystimen laitto tuntunut. Löydöksenä oli turvotusta. Nyt sitä hoidetaan nenän kautta nieluun tiputettavalla kortisonilla jokunen viikko. Toivottavasti ongelma ratkeaa näin yksinkertaisesti, mutta lisänä vaivaavasta ääniongelmasta konsultoidaan foniatria, joka tietää niistä asioista enemmän. Lisäksi alkuvuoteen sovittiin tehtäväksi virtausmittaus, sillä nenäni ilmatiet ovat ahtaat. Pääsyynä lienee Larsenin syndrooman aiheuttamat kasvojen alueen rakenteelliset viat, mutta myös jotain muuta, jonka syy on epäselvä. Itse veikkaisin silti edelleen Larsenia... sen lonkerot ulottuvat niin moneen asiaan.

Kaikkiaan tein viikolla kolme käyntiä terveyskeskus-sairaalalle. Niistä ensimmäisellä poistettiin hakaset. On aina vapauttavaa päästä niistä eroon, sillä se on tärkeä askel toipumisen tiellä. Terveyskeskuksessa oli hirvittävä ruuhka eikä aikaa tahtonut toivotulle päivälle löytyä. Lopulta aika annettiin reumahoitajalle. Sehän sopi jotenkin jatkumona kuvaan, kun ensin oli leikattu reumaortopedialla.

No, joka tapauksessa ihmisiä oli odotusaulassa enemmän kuin olen koskaan siellä nähnyt. Istuin odottamaan vuoroani neuvottuun aulaan, mutta mainittua huoneen numeroa siitä aulasta löytynyt. En siis voinut ollenkaan ennakoida suuntaa. Kun kutsu viimein kuului, niin en osannut yhtään paikallistaa mistä ääni kuului. Useampi hoitaja oli näkyvissä. Taiteilin itseni tuolilta ylös ja kiirehdin matkaan, ja tietysti ihan väärään suuntaan. Kun kutsu kajahti uudelleen, tein äkkipysähdyksen ja pyörähdyksen tietämättä mistä hitosta se ääni kuului. Tosiasiassa kutsu oli kuulunut vain parin metrin päässä istuinsijastani, mutta näkökenttäni ulkopuolelta. Jälleen kerran kuuloni aiheutti hullun tilanteen, mutta kun suuntakuuloa ei ole niin sitten sitä ei todellakaan ole.

Viikon viimeisellä käynnillä oli kyynärpään fysioterapiaa. Samalla tuli pureuduttua vähän olkapään ongelmaan. Sain kokeiluun olkapäätuen. Lyhyen kokemuksen perusteella ei vaikuta kovin lupaavalta. Se ei tosin ole ihan oikean kokoinen kaikilta osin, vaan pikaratkaisuna sitä teipattiin pienemmäksi. Tuki ei riitä pitämään olkapäätä paikallaan kaikissa tilanteissa. Ryhti on kyllä parempi sen kanssa, mutta voi että sitä terävää kipua, joka tulee olkapäästä, kun yrittää liikuttaa kättä silloin kun olkapää on ns. paikallaan. Nivelrikkoko se siellä tuntuu?

Mutta palatakseni kyynärpään asiaan, niin siitä todettiin, että se on melko hyvällä mallilla aikaan nähden. Fysioterapeutti taivutteli sitä suoremmaksi, ja muutenkin kokeiltiin eri liikkeitä, liikeratoja ja voimia. Kadonnutta puristusvoimaa harjoittelen nyt palalla superlonia, sillä tässä vaiheessa ei hyödytä vielä harjoitella pallolla, jota en saa käytännössä lainkaan puristetuksi. Superlonilla löytyy oikea liikerata. Käynnistä jäi tunne, että se oli hyödyksi. Illalla ja seuraavana yönä sain tuta vääntelyn seuraukset. Olen vaihteeksi toiveikas, että kyllä siitä vielä käsi tulee. Kun vielä koukistukset alkaisivat sujua ja tietysti voimat palautua.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Toipumisen tiellä


Pienin askelin menen eteenpäin, mutta tärkeintä lienee juuri se, että suunta on oikea. Sormien turvotus on onneksi jo laskenut, joten pelkästään se on tehnyt erilaisista toimista hieman helpompaa. Toinen ongelmakohta (eli ranne) rusahti yllättäen paikalleen jotakuinkin päivänä numero kymmenen. Sitä kärsii taas liikutella, vaikka se onkin arka. En ollenkaan osannut ajatella, että kipu siinä johtui sijoiltaanmenosta. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se on päivänselvää, mutta ranteen sijoiltaanmeno on kuitenkin minulle harvinaisuus. Se on kyllä käynyt sijoiltaan ja ollut eri tavoilla kipeä, mutta nyt sitä siis jatkui päiväkausia. Ehdin jo miettiä, että onko ranne murtunut tai jotain, mutta näin sitä opitaan uutta.

Kyynärpää on edelleen kipeä enkä ole päässyt vähentämään lääkkeitä. Tai vedän sen verran sanoja takaisin, että ehkä sittenkin olen käyttänyt lyhytvaikutteisia jo vähemmän. Niiden määrää ei ole tullut niin tarkkaan seurattua, mutta tuntuma on, että vähemmän menee. Pieni toivon kipinä syttyi sunnuntaiaamuna, jolloin kipu oli ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (ilman lääkkeiden vaikutusta) maltillinen. Päivän rasitus palautti tilanteen tasolleen, mutta tästä toipuminen varmasti lähtee nopeampaan etenemiseen - ainakin kivun osalta. Tosin tänään aamulla odottelin jo malttamattomasti kellon soittoa, jotta pääsen ottamaan lääkkeeni. En halunnut ottaa mitään lyhytvaikutteista enää siinä vaiheessa. Toipumisen tie ei ole tasaiseksi tallattu, mutta sen toki tiesin jo aiemmin kuljetuilta pätkiltä.

Jos kipu tästä kohta heltiääkin, niin käden suoristuminen on sitten toinen juttu. Se ei ole mielestäni edennyt enää ollenkaan, vaikka on toki ollut jo leikkauksesta asti suorempi kuin ikinä. Kaikki yritykset suoristaa kyynärpäätä päättyy kipuihin ja vastustukseen. Harjoitukset ei vielä tässä vaiheessa sisällä pakottavia suoristusyrityksiä, mutta olen tietysti varovasti kokeillut. Myös koukistus on tällä hetkellä rajoittunut. En siis saa taivutettua kättä suun tai hiusten tasolle. Hakaset poistetaan huomenna, joten sitten voin vapaammin alkaa harjoitella myös koukistusta. Tähän saakka on pitänyt olla vielä maltillinen, ettei vaan haavaan tule venytystä ja hakaset irtoa ennen aikojaan. Turvotustakin on edelleen leikkausalueella liikkeitä vaikeuttamassa.

Tällä viikolla on aika kyynärpään fysioterapiaan terveyskeskuksessa. Sairaalasta tehtiin sinne lähete. Jo viime viikolla kävin omassa fysioterapiassa, jossa käsi lymfattiin ja olkapää teipattiin. Ei vaan auta teippaus - olkapää ei ole paikallaan. Olkavarren yläosaan tulee sen merkiksi näkyvä ja ennen kaikkea tuntuva notkelma. Kun kävelen ilman kantosidettä (aina sisätiloissa), niin käsi hytkyy aivan holtittomasti ympäriinsä.

Myös käden puristusvoima on täysin kateissa. Ennen leikkausta luvuksi mitattiin 14 (joka sekin on ehkä puolet normaalista), ja viime viikon mittauksessa luku oli säälittävät kaksi. Mittari tuskin värähti. No, ei auta kuin uskoa, että fysioterapia, harjoittelu ja aika auttavat. Olen aloittanut voimien palautuksen puristelemalla harjoituspalloa, jonka kaikessa viisaudessani ostin aiemmin syksyllä alennuksesta, kun halvalla sai - vielä nyt palloista pehmeinpään tulee tuskin ryppyä. Mutta vielä minä sen rypistän!

maanantai 12. marraskuuta 2018

Kipeää tekee


Kotiuduin sairaalasta perjantaina eli kolmantena post-operatiivisena päivänä. Tämä oli kaikkein nopein kotiutumisaika tähän asti. Päivät kuluvat nyt lähinnä leväten ja nukkuen. Leikkauksen jälkeinen väsymys on ihan erilaista kuin väsymys muuten. Osaksi se johtuu varmaan myös laskeneesta hemoglobiinista, vaikka ei se niin alhaiseksi vajonnut, että verta olisi tarvinnut tiputtaa. Sitä vaan torkahtelee mihin ja milloin sattuu. Lääkkeillä on varmasti oma osuutensa. 

Paluumatka kelakyydillä oli omanlaisensa farssi. Sadan kilometrin matkaan saatiin tuhrittua pitkälti neljättä tuntia aikaa. Porukkaa haettiin mukaan kolmesta sairaalasta pikkubussilla ja tiputeltiin pitkin poikin mitä syrjäisimpien kinttupolkujen päähän ympäri maakuntaa. Nämä säästöt vaikuttavat lähinnä sairaan ihmisen kiusaamiselta. Kyytien yhdistely on ihan hyvä asia, jos vaan oltaisiin menossa samaan suuntaan. Itsekin nukahtelin tämän tästä herätäkseni kipeään niskan muljahdukseen. Onneksi sain pahoinvoinninestolääkkeen ennen lähtöä. Oli se melkoista notkuntaa. Käsi oli kantositeessä ja jäissä (jotka tosin ehtivät sulaa). Turvotus ja jäykkyys vaan lisääntyivät matkalla; kivusta nyt puhumattakaan.
 
Mutta nyt on sitten eletty jokusia päiviä tämän uuden tilanteen kanssa. Vasta nyt kotioloissa on selvinnyt miten hankalaa kaikki on yhdellä kädellä. Leikatun käden saa kyllä ottaa mukaan tekemisiin (siinä on kilon kantorajoitus), mutta toistaiseksi se on niin heikko, että se sotkee enemmän kuin auttaa. Siinä ei ole kunnolla edes tuntoa, joten se kun yrittää auttaa vaikka myttyyn menneen vaatteen selvittelyssä, niin siitä tulee aina käsittämätön säätö. On pakko välillä estää sitä auttamasta, vaikka se niin mielellään pyrkii mukaan toheltamaan. Välillä kun tuuppaan käteen vaikka hammasharjan siksi aikaa, että ehdin puristaa siihen tahnaa, niin ei onnistu edes nämä yksinkertaiset hommat ilman pudotuksia. Niinkin se on tällä hetkellä, että puen päälle ne vaatteet jotka pystyn enkä niitä jotka haluan.

Entäs kivut sitten? No, kipeää tekee edelleen paljon, mutta lääkkeiden voimalla tässä jotenkin jaksaa. Huomaan kyllä heti milloin lääkkeiden vaikutus alkaa hiipua. Tosin kivunhoito on kuralla. Minulle nyt leikkauksen jälkeen määritetty lääkitys on olennaiselta osalta jopa pienempi kuin peruslääkitykseni! Kipupotilaan hoitoa olisi ehkä syytä tarkistaa. En enää ihmettele, että kipu karkasi sairaalassa ollessa totaalisesti hallinnasta. Pitäisi mielestäni huomioida jotenkin potilaan aiemmin käyttämä lääkitys. Nyt olen tulkinnut tämän asian sitten omalla tavallani, sillä en tosiaan aio kärsiä akuutista kivusta tarpeettomasti. Sen hoitaminen on tärkeä asia monelta kantilta, mutta ainakin siksi ettei kipu kroonistu.

Käsi on edelleen turvonnut. Erityisesti toivon, että sormien turvotus laskisi, sillä niissä tuntuu ilkeä paine. Kivuista eniten hämmästyttää ranteen poikkeuksellisen kova kipu (tarvitsisi laittaa rannetuki, mutta ei mahdu), ja toisaalta olkapää, jota turvonneen käden paino vetää koko ajan sijoiltaan. Toinen puolisko on nyt niin painava, että koko ryhti painuu sille puolelle. Se on vielä skolioosiani vastaan ja on jo aiheuttanut pari revähdystä vastakkaisen puolen kylkeen. On tässä monta monessa. Öisin kättä yritetään suoristaa lastan avulla, mutta kuten kuvasta näkyy, niin vielä on matkaa. Tai ehkä vielä enemmän lastan tarkoituksena on estää käden pyrkimys koukistua. Tästä lastasta käyttötuntemus on lievästi venyttävä. Jos se pakotettaisiin suoremmaksi niin kipu olisi sietämätön ja lasta käyttökelvoton.

torstai 8. marraskuuta 2018

Kyynärpään tekonivelleikkaus


Uusi kyynärnivel on nyt pari päivää vanha. Leikkaus onnistui lopulta ihan hyvin. Salissa käsi saatiin ojennettua täysin suoraksi. Enää se ei kuitenkaan suoristu, joten jumppaa on edessä. Kuvat näyttävät hyviltä, joten lupaava alku.

Tämä on ollut hyvin kivulias toipuminen. Ehkä kivuliaimmat tähän saakka kokemistani ensimmäisistä päivistä. Ei varmaan pahin oikeasti vaan ennemmin haittaa huonoimmin hallinnassa oleva kipu. Voisi sanoa, että kipu pääsi karkuun. Kättä oli todella jouduttu rääkkäämään, jotta se suoristui. Käsi on polttelee kuin tulessa olkapäästä sormiin.

Sen sijaan liikkuminen on aiempia leikkauksia helpompaa varsinkin nyt kun kaikki letkut on irrotettu. Pääsin tänään suihkuun. Olo parani siitä monta pykälää. Viime yö oli tosi hankala, mutta tämä päivä on ollut parempi jo. Elämä voittaa taas. Olen saanut aloitettua varovaisen jumpan. Sormien turvotus kun vielä laskisi niin hieno homma.

Leikkaus tehtiin yhdistetyssä nukutuksessa ja puudutuksessa, joten en päässyt kokemaan ääniä rakennustöistä. Joku ongelma nukutuksesta ilmeisesti tuli, sillä sen jälkeen minun on ollut vaikea niellä ja ruoka takertuu kurkkuun. Niinpä olen ollut melko juoksevalla ravinnolla. Aamulla sain jäätelöä aamupalaksi ja lounaaksi tuli kaksi pikaria jäätelöä. Olen aina ollut jäätelön ystävä, mutta luulen että en halua sitä enää. Etoo. Kurkku tuntuu ehkä hieman paremmalta tänään, joten toivoakseni kyse on vain ohimenevästä turvotuksesta.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Huomenna


Huomenna olisi sitten vuoden toisen leikkauksen aika. On ihan hyvä, että leikkaus on edessä, sillä viime aikoina kädet on herättäneet yösärkyyn aivan liian usein. Kyynärpää vihloo oikeastaan kaiken aikaa; on kuin luvan saaneena käynyt huonoksi. Olkapäät täytyy yöksi tukea tyynyillä paikoilleen ja kyynärpäät ojennukseen, jotta kipu pysyy aisoissa. Eivätkä ne suinkaan ole ainoat huomioitavat kohdat. Toivon, että tällä keinoin edes yhdestä kohdasta tulee (tietysti vasta ajan mittaan) särytön. Vähintään leposärystä toivon pääseväni. Toisaalta eipä toinen noista tekonivelpolvistakaan ole nykyisin sen enempää kivuton kuin leposärytönkään, joten arpapeliä on lopputulos. Nytkin tuota hiton polvea ja toista lonkkaa juilii siihen tapaan, että tekisi mieli repiä irti koko koipi. Jostain syystä Buranat ja Panadolit on kiellettyjä tältä illalta. Aikaisemmin ei ole ollut tällaista rajoitusta ennen leikkausta.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tämä on ainoa mahdollinen askel tähän kohtaan - mitä ikinä tapahtuukaan. Leikkaus jännittää vain vähän, mutta huominen taksikyyti sitäkin enemmän. Tuleeko se? En tiedä mikä niiden tilanne tällä hetkellä on, mutta sen ainoan kerran, jolloin olen uudistuksen jälkeen kela-taksia tarvinnut - en päässyt määränpäähäni. Kokemus on siis huono, mutta vaihtoehtoakaan ei ole. Lisäksi on tietysti suuri heräämistapahtuma kolmella kellolla. Se on myös toivotaan, toivotaan hommaa. Yhdellä kellolla on viime aikoina usein jäänyt heräämättä, mutta kolme kelloa on tähän saakka riittänyt, joten toivoakseni se on edelleen toimiva taktiikka. Tällä kertaa olisi ensimmäistä kertaa ollut mahdollisuus mennä sairaalaan jo nyt illalla, mutta epävarmuustekijöistä ja aikaisesta lähdöstä huolimatta ajattelin, että kotona on parempi.

Tämän viimeksi kuluneen viikon olen ollut liikkeellä mahdollisimman paljon, vaikka tiedän, ettei asioita voi tehdä varastoon. Viikkoon on kuulunut paitsi fysioterapiaa, allasta ja ulkoilua niin myös ostoksia ja teatteria. Askartelin myös käsityöryhmässä  - välillä sitä yllättyy minkälaista suostuvuutta voi itsestään löytää. Olen ollut epäuskoinen, että voisin tehdä mitään askartelua tai käsityötä näillä käsillä, mutta kun taso pysyy sopivana enkä vaadi itseltään täydellisyyttä enkä liioin hyödyllisyyttä, niin silloin voi löytää uutta. Yleisesti ottaen en halua askarrella hyödytöntä avaimenperää - haluan neuloa villapaidan! Tavoitteet kohoavat usein mahdottomuuksiin, mutta tänä syksynä olen oppinut, että voin katkeamatta taipua punomaan kuteista avaimenperän, vaikkei tarvetta olisikaan. On rentouttavaa puuhastella jotain.

Tänään avustaja oli auttamassa siivouksessa ja paikkojen kunnostuksessa siihen malliin, että pärjäisin mahdollisimman jouhevasti kotiin palattuani. Avustaja tulee tietysti auttamaan myös leikkauksen jälkeen, mutta ei välttämättä paluupäivänä kuitenkaan. Avun osalta tilanne on nyt parempi kuin aiempien leikkausten jälkeen. Tosin kotiinpaluu tarvitsee ehkä hoitaa jollain muulla avulla (eikä se liene ongelma), sillä vaikea on sopia vielä mitään työaikoja avustajalle, kun en tiedä minä päivänä palaudun kotiin. Luultavasti tarvitsen lähiaikoina normaalia enemmän apua. Tähän saakka en ole käyttänyt kaikkia myönnettyjä avustajatunteja, joten siinä on pelivaraa. Mutta huomenna siis leikkaukseen. Palataan näissä merkkeissä myöhemmin.