tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kuokka ja Tuulikki


On pelto, kuokka ja Tuulikki. Pelto ei anna periksi, kuokka kuokkii näiveää peltoa ja Tuulikki heiluttaa kuokkaa. Nähtäväksi jää kuka tällä kaudella voittaa. Kasvukausi on jo pitkällä eikä pellossani juuri näy muuta elonmerkkiä kuin rikkaruohot. Niitä pitäisikin suitsia reippaasti, mutta kädet ei kestä eikä polvet. Teen kuitenkin parhaani. Viereiset pellot ovat jo pitkällä - monilta osin satovaiheessa. Innostuksesta ja vuosien kokemuksesta huolimatta en tosiaan ole mikään viherpeukalo. Vain muutama ryytimaan rehu pystyy kasvamaan hoidossani. Raparperi kasvaa iloisesti vuosi toisensa jälkeen. Ei hoidon vuoksi vaan siitä huolimatta.

Palstanaapurin antamat taimet nuukahtavat peltotilkulleni parissa päivässä. En voi kuin ihmetellä, sillä naapurin tilkulla ne näyttävät terhakoilta. Yhtenä tällaisena mustan mullan vuonna joku oli käynyt istuttamassa pellolleni kolme kurkuntaimea. Minulle ei koskaan selvinnyt kuka nuo yksilöt istutti, mutta komea sato noista taimista tuli. Eräänä toisena vuonna huomasin peltoni viimein vihertävän. Kastelin, mullitin, harvensin ja hoidin koko pitkän kesän. Myöhään syksyllä odotetun palsternakkasadon sijasta rikkaruohot kasvoivat kahdessa ryhdikkäässä rivissä.

On sentään joskus ollut pelto rehevänä. Niiden vuosien takia olen jatkanut, ja siksi myös, että tykkään eniten siitä rouheasta vaiheesta, jolloin voi varomatta kuokkia. Siitä, että voin istua hetken lämpimässä paisteessa ja vaihtaa muutaman asiantuntevan sanasen kasvusäistä naapurien kanssa. Hei naapuri! Aurinko paaaisstaa! Muistaa palstanaapuri huudahtaa miltein joka kerta. Se on kesän ääni. Usein ei ukkoa edes näy. Vain ääni kuuluu. Minulla kun ei puolikuuloisena ole suuntakuuloa, niin välillä jää epäselväksi minkä puskan takana ukko lymyää. Näissä tarhurointi hommissa menen siis lepo edellä, koska on pakko. Huono asento ja kömpelöt kädet. Siinä menossa tuppaa pienet alut kohtaamaan kohtalonsa jo alkumatkasta.

Minäkin kohtaan joka vuosi yhden kohtaloni - en ole viherpeukalo. Eikä se haittaa, sillä en suhtaudu tähän vakavahenkisesti eikä kuvuntäyte ole noista kasvuista kiinni. Monivuotiset ovat iloni. Mansikka kasvaa, vadelma kypsyy ja herukat valmistuvat vaikka en tee niiden hyväksi paljoakaan. Lisäksi kituliaat peukalonpään kokoiset perunat nostetaan myöhään syksyllä kattilaan. Näin se on. Ei pidä kurottaa mahdottomuuksiin vaan tyytyä siihen mitä apetta pelto kuokkijalleen tuottaa. Luulen, että pelto voittaa Tuulikin ja kuokan myös tänä kesänä.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Stressaajan takku

Yleensä suhtaudun asioihin melko rennosti, mutta kannan aina (liiallista) huolta epäselvistä käytännön asioista. Minulle on tärkeää tietää etukäteen reitti sinne minne olen menossa. Se johtuu varmaan siitä, että kun on aina ollut rajallinen liikuntakyky, niin tietää ettei ole varaa harhailla ilman, että voimat loppuu. En omaa pätkääkään seikkailumieltä enkä oikesti pidä minkäänlaisesta matkustamisesta. Asioiden takkuisuus ärsyttää, vaikka sellaista elämä on, että takusta päädytään toiseen takkuun. Juuri nyt takkuna on tulevan kuntoutusjakson vaatimat järjestelyt. Pitäisi saada järjestymään sekä matkat että bakteeriseulonta, mutta molemmat on osoittautuneet hankaliksi.

Julkisten käyttö ei täältä nurkanperältä ole mikään helppo nakki. Aamun ensimmäinen linja-auto on perillä vasta sen jälkeen kun minun pitäisi olla jo kuntoutuksessa. Suora linja ei siis onnistu, vaan on ketjutettava eri kulkuneuvoja. Otin yhteyttä Kelaan saadakseni jotain ohjeita siitä miten minun pitäisi toimia, että saisin matkakorvaukset, mutta en viisastunut siitä puhelusta. Ymmärsin niin, että liikenneolosuhteisiin vedoten taksin käyttöä ei välttämät hyväksytä eikä sitä voida päättää ennen kuin jälkikäteen. Katseltuaan tietojani koneelta palveluneuvoja totesi, että sinullahan näyttää olevan paljon kaikenlaista ongelmaa. Eikö kukaan voi kirjoittaa terveydentilan perusteella matkakorvaustodistusta?

Puhelun jälkeen mietin asiaa ja totesin, ettei tuo todistus olisi vääryys. Julkisia käyttämällä joutuisin kaiketi kantamaan painavaa matkakassia eikä se nykytilanteessa välttämättä onnistu. Päätin siis käydä todistuksen hankintaan. Soitin terveyskeskukseen, mutta se meni heti monimutkaiseksi. Pitivät pyyntöäni epätavallisena ja ohjasivat soittamaan sosiaalityöntekijälle, joka ehdotti että ottaisin yhteyttä Kelaan ja kysyisin sieltä ohjeita. Kerroin, että olin jo soittanut eikä se selventänyt asiaa. Sitten sosiaalityöntekijä ehdotti, että jospa soittaisit terveyskeskukseen ja pyytäisit, että joku tapaukseni tunteva lääkäri kirjoittaa todistuksen. Sanoin, että soitin jo viisi minuuttia sitten eikä asia edennyt sitä kautta. Lopulta sosiaalityöntekijä lupasi kysellä asiasta. Myöhään iltapäivällä minulle soitettiin terveyskeskuksesta ja annettiin lääkäriaika. Täytyy mennä näytille. Taas uusi lääkäri, joka ei tunne tapaustani eikä varmaan Larsenikaan.

Ensimmäisellä soitolla kysyin myös mahdollisuutta saada otetuksi MRSA-seulontanäyte, joka kuntoutusta varten tarvitaan (?), koska olen ollut aikamäärän täyttävän ajan sairaalahoidossa, ja näin ollen voinut altistua. Ensin sieltä sanottiin, että voit varata ajan laboratorioon. Olin ihmeissäni, että sehän helposti kävi. Varttia myöhemmin soittivat, ettei se sittenkään onnistu, kun heillä "ei ole intressiä" asiaan. Minä sanoin, ettei minullakaan ole intressiä asiaan, mutta se lienee lopulta myös kaupungin etu, että pääsisin osallistumaan kuntoutukseeni. Kehottivat soittamaan hygieniahoitajalle. No minähän soitin, mutta lopulta sekin asia jäi kesken kun hoitaja halusi tarkistaa asian kuntoutuslaitoksesta eikä siellä tietysti ollut ketään vastaanottamassa sitä kyselyä (niin kuin ei ollut silloinkaan kun itse aiemmin soitin sinne kysyäkseni, että tarvitseeko näyte todella ottaa). Lopputulemana päivän soitteluista oli, ettei yksikään takku auennut.

 

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ajan ja ajattelen


Aina joutuu vähän ponnistelemaan sen eteen, että asiat järjestäytyvät selkeäksi tai ainakin hyväksyttäväksi kokonaisuudeksi. Ikävämmistäkin asioista löytyy lopulta joko kultareunus tai sitten asian pystyy hyväksymään sellaisenaan. Minulle paras tapa tämän tyyppiseen asioiden järjestelyyn on olla liikkeellä. Myös kirjoittaminen toimii samalla tavalla, mutta se on toinen tarina. Ennen käytin autolla ajamista tähän toimeen, mutta nykyisin näköongelmat pakottavat minua olemaan koko ajan niin tarkkaavaisena, etten enää uskalla antaa ajatuksen harhailla. Nyt homma tulee hoidettua pyörälenkillä; ainakin näin kesäaikaan.

Mitä enemmän järjestelyä tai hyväksymistä tilanne vaatii sitä pidemmän lenkin minä poljen. Siinä on oikein hyvä esimerkki siitä miten kahta asiaa hoidetaan samalla kertaa. Liikuntasuoritus tulee tehtyä sitä huomaamattomammin mitä vaikeampi asia minulla on käsiteltävänä. Hämmästyttävän usein se myös toimii hyvin. Eli vaikka olisi ollut kuinka huono fiilis ennen lähtöä, niin palatessa asiat näyttävät jotenkin valoisimmilta. Eikä se tietenkään niin mene että faktat olisivat lenkin aikana muuttuneet, mutta minulle riittää se, että mieli on rauhallinen. Se on perusedellytys sille, että voin hyvin.

Kestän rauhatonta mieltä huonommin kuin tavanomaista fyysistä kipua. Eräänäkin päivänä kaikki tiellä olevat esteet tuntuivat noin vuorenkorkuisilta. Enimmäkseen huvitti vain uppoutua sohvaan ja antaa kaiken olla. Kaunis ilma kuitenkin houkutti lähtemään ajamaan, ja hyvä niin, sillä palatessa olin siinä uskossa, että kyllä tästä vielä selvitään. Ajaessa mieli harhailee sillä tavalla, että havahdun välillä yllättävistä sijainneista. Toivottavasti huomioin kuitenkin muuta liikennettä tarpeeksi, mutta kyllä kai kun olen ehjin nahoin selvinnyt.

Nyt kun kunto kestää jo hyvin pyöräilyä, niin ajan mielelläni jossain keskustan ulkopuolella. Lopulta kovin kauas ei tarvitse lähteä, jotta matkalla alkaa näkyä peltoja, hevosia ja lehmiä. Noilla hiljaisilla kyläteillä ajelut on lähes meditatiivisia. Ei ole muuta kun seuraava mutka tiellä keskellä maalaismaisemaa. Muita ihmisiä tulee vastaan harvakseltaan. Se on niin kuin olisi tipahtanut jostain kaninkolosta toiseen todellisuuteen. Viimeksi pohdiskelin siinä ajaessani, että onkohan tämä minun viimeinen kesäni aktiivisesti pyörällä.

Ajattelin myös, että nyt tästä pitää nauttia jos ei ensi kesänä (tai koskaan) pystykään enää ajamaan. Siinä hetkessä minulle kuitenkin valkeni asia jota en ilmeisesti ole koskaan ennen ymmärtänyt. Oivalsin, ettei elämää voi elää varastoon. Vaikka minä ajaisin tämän koko kesän aamusta iltaan pyörälläni, niin se ei yhtään pätkää lohduta minua tulevaisuudessa, jos en jostain syystä enää pystykään ajamaan. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin. On siis turha jäljistä päin alkaa miettiä, että olisinpa silloin tiennyt, että tämä on viimeinen kerta tai että olisi silloin pitänyt mennä kun vielä pystyi. Jos minuudesta tai kyvyistä viedään jotain oleellista pois, niin siinä ei aikaisemmat suoritukset silloin paljon paina.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Kaarnalaiva



Tulevaisuus jäytää mieltä kesästä huolimatta. Sen ensimmäinen askel on hoidolliset päätökset, mutta niihin menee vielä aikaa. Haluaisin jotenkin alkaa valmistautua tulevaisuuteni, mutta kaikki palaset on ihan liian avoimena. On pakko malttaa mielensä. Huolesta huolimatta olen yrittänyt koostaa arkeeni pieniä yksityiskohtia, jotka toivottavasti lopulta muodostavat hyvän kesän. Yhtenä osana sitä laskin pienen kaarnapurteni vesille tuntematonta rantaa etsimään. Se ei tosin vieraille rannoille saakka ehtinyt ennen kuin haaksirikkoutui lokin hyökkäyksen seurauksena. Ennen tuhoa se kuitenkin otti pullealla purjeella rohkean suunnan kohti avomerta. Hätäisesti ehdin kuvan lähdönhetkestä ottaa, sillä niin reippaasti ja pelottomasti se lähti.

Samalla asenteella on itsekin yritettävä suhtautua tulevaisuuteen: Reippaasti ja pelottomasti, vaikka isoja aaltoja on vastassa. Joitakin hyviäkin merkkejä on kuitenkin nähtävissä. Sitkeä harjoittelu alkaa vihdoin tuottaa tulosta ja kunto kohenee. Vasta nyt tuntuu, että ruumis on kunnolla palautunut viime vuoden leikkauksista. Loppukuusta tulee täyteen se puolitoista vuotta, joka minua pyydettiin (tai käskettiin) kestämään. Jalat on hämmästyttävästi toipuneet juuri tuossa ennustetussa aikataulussa. Ne alkavat olla oikeasti hyvät. Olen pystynyt kasvattamaan kävelymatkaa ja ajamaan pienistä kivuista huolimatta yhä pidempiä matkoja pyörällä.

Tekonivelet tulee tietysti aina olemaan jonkunlainen rajoite. En silti sure sitä, sillä mittaamattoman paljon enemmän merkitsee kyky kävellä. Viimeisen (ja tähän saakka pisimmän) lenkkini jäljiltä polviini ei jäänyt minkäänlaista rasituksen tai väsymyksen tunnetta. Olisin jaksanut vielä jatkaa jalkojen puolesta. Kävelyn rajoitteeksi onkin muodostunut jalkojen sijaan niska, selkä ja pää. Niiden ongelmia pitäisi alkaa ratkoa seuraavaksi. Olen myös yrittänyt hahmottaa kokonaistilannetta, joka on koko ajan muutoksessa. Nyt kun jalat on paremmat, niin huomio kohdistuu rankaan ja käsiin.

Olen vuosia pitänyt käsien ongelmia kyynärpäiden/olkapäiden aiheuttamina. Vasta nyt keväällä, kun säryt laajenivat ja vaikeutuivat, niin ymmärsin alkulähteen olevan jossain muualla. Niissä on ihan puhdasta hermosärkyä. Tarkennuksena siis, että käsiä vaivaavat sekä erillinen hermosärky että toisaalta sijoiltaan olevien kyynärpäiden aiheuttamat kivut. Lisäpisteet vielä osittain luksoituvista olkapäistä. Yritin miettiä, että miten kauan käsissä oikeastaan on ollut hemosärkyä, mutta en pysty muistamaan, sillä niin salakavalasti sekin vaiva on hiipinyt pitkän ajan kuluessa.

Ensimmäinen ihan varma muistikuva käsisärystä minulla on ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeiseltä yöltä. Sain siihen jotain lisälääkettäkin silloin, vaikkei kipulääkitys varmaan muutenkaan ollut siinä vaiheessa kevyt. Se kertoo siitä miten vaikeasti lääkittävä vaiva se on. Muistan myös harmistukseni siitä, että käsi saattoi vaivata minua sellaisena yönä. Muistan kuitenkin myös, että vaiva oli minulle jo silloin tuttu. Siitä taakse päin tarkkoja mielikuvia ei kuitenkaan tule. Tämän puolentoista vuoden aikana käsien tilanne on heikentynyt. Säryn voima ja esiintymistiheys ovat kasvaneet. Sekin on jotain mikä on huomioitava tulevaisuutta suunnitellessa, mutta juuri nyt en voi muuta kun lisätä arkeen yksityiskohtia ja toivoa, että tästä kaikesta vielä joskus eteenpäin päästään.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Ikävä aihe

Ponnistelut eivät ole tuottaneet tulosta. Mieluummin unohtaisin tämän ikävän aiheen, mutta sillä on ratkaiseva merkitys kokonaisuuteen. Ihan kamalaa, mutta minä lihon enkä tiedä miksi on niin. Leikkauksien jälkeen olen kärsinyt kokovartaloturvotuksesta. Ei sellaista ennen ollut. Ajattelin, että lääkkeet tai liikkumattomuus sen aiheuttaa, mutta ilmeisesti ei, sillä lääkkeitä en enää säännöllisesti käytä ja liikkuminenkin on nykyisin kohtuullisella tasolla. Painoindeksin lukema ilmoittaa minulle, että ylipainoni on merkittävää. Pelkästään terveydellisistä syistä pitäisi pudottaa vähintään se 10 prosenttia, vaikka vaikeaa se on. Näin sanotaan. Enkä tuosta pudotuksesta huolimatta olisi vielä lähellekään normaalipainoinen, mutta se saa riittää. Tavoite olkoon siis tuo kymmenen prosenttia.

Epätoivoinen tilanne vaatii tekoja heti. Luulin, etten enää koskaan joutuisi laskemaan kaloreita, sillä uskoin tietäväni minkä verran voin syödä, mutta tähän on taas tultu. Tilanne karkasi minulta jo viime vuonna enkä erinäisistä puolittaisista yrityksistä huolimatta ole saanut tätä ongelmaa enää haltuun. Nyt päätin, että jotain on tehtävä. Ei ole varaa odotella edes perinteiseen syksyyn, sillä kesäkiloja ei sovi tulla ainakaan enempää mitä on jo ehtinyt.

Ratkaisuksi rekisteröidyin erään kalorien laskemiseen perustuvan nettipalvelun asiakkaaksi. Lähtökohtana on, että jo valmiiksi tunnen vastenmielisyyttä ajatellessani ruokien punnitsemista ja niiden ylöskirjaamista. Se olkoon kuitenkin kohtaloni osaamattomuudesta. Tiedän silti, että se on täysin varmasti toimiva systeemi, jos todella punnitsee ja kirjaa kaikki syötävänsä. Jo muutama päivä on muistuttanut minua asioista, jotka muutenkin jo tiesin. Siitä mitkä kaikki tuotteet on niitä energiapitoisia, ja miten helposti ja nopeasti niitä kertyy. Muistutusta on tullut myös siitä, että laihdutus ei voi minun fyysisillä ominaisuuksillani koskaan perustua liikuntaan. Sen vaikutus on näillä tehoilla olematonta.

Usein painonpudotukseni lähtökohtana on ollut se, että kesää varten ylikilot on saatava pois, mutta minulle se ei lopulta ole merkityksellinen asia. Ainoa mikä harmittaa on kesävaatteiden sopimattomuus. Nyt kesä ehtii loppua ennen kuin tämä projekti tuottaa tulosta, mutta onneksi luotettavat urheiluhousuni mahtuvat. Minulla ei ole tiedossa mitään sellaisia kesätapahtumia, jotka vaikeuttaisivat tuloksen tekemistä. Päinvastoin, nyt kun kesän pääjuhla on jo syöty, niin nyt oli oiva tilaisuus aloittaa. Kesä tarjoaa aktiviteettia, joka suoraan vaikuttaa patojen ääressä vietetyn ajan määrään ja vie toivottavasti pois ajankuluksi syömisen huonon tavan. Lisäksi kesän maukas (ja kevyt) sato on tulollaan. Tässä on nähtävissä oikein hyvät ennusmerkit.