Aina joutuu vähän ponnistelemaan sen eteen, että asiat järjestäytyvät selkeäksi tai ainakin hyväksyttäväksi kokonaisuudeksi. Ikävämmistäkin asioista löytyy lopulta joko kultareunus tai sitten asian pystyy hyväksymään sellaisenaan. Minulle paras tapa tämän tyyppiseen asioiden järjestelyyn on olla liikkeellä. Myös kirjoittaminen toimii samalla tavalla, mutta se on toinen tarina. Ennen käytin autolla ajamista tähän toimeen, mutta nykyisin näköongelmat pakottavat minua olemaan koko ajan niin tarkkaavaisena, etten enää uskalla antaa ajatuksen harhailla. Nyt homma tulee hoidettua pyörälenkillä; ainakin näin kesäaikaan.
Mitä enemmän järjestelyä tai hyväksymistä tilanne vaatii sitä pidemmän lenkin minä poljen. Siinä on oikein hyvä esimerkki siitä miten kahta asiaa hoidetaan samalla kertaa. Liikuntasuoritus tulee tehtyä sitä huomaamattomammin mitä vaikeampi asia minulla on käsiteltävänä. Hämmästyttävän usein se myös toimii hyvin. Eli vaikka olisi ollut kuinka huono fiilis ennen lähtöä, niin palatessa asiat näyttävät jotenkin valoisimmilta. Eikä se tietenkään niin mene että faktat olisivat lenkin aikana muuttuneet, mutta minulle riittää se, että mieli on rauhallinen. Se on perusedellytys sille, että voin hyvin.
Kestän rauhatonta mieltä huonommin kuin tavanomaista fyysistä kipua. Eräänäkin päivänä kaikki tiellä olevat esteet tuntuivat noin vuorenkorkuisilta. Enimmäkseen huvitti vain uppoutua sohvaan ja antaa kaiken olla. Kaunis ilma kuitenkin houkutti lähtemään ajamaan, ja hyvä niin, sillä palatessa olin siinä uskossa, että kyllä tästä vielä selvitään. Ajaessa mieli harhailee sillä tavalla, että havahdun välillä yllättävistä sijainneista. Toivottavasti huomioin kuitenkin muuta liikennettä tarpeeksi, mutta kyllä kai kun olen ehjin nahoin selvinnyt.
Nyt kun kunto kestää jo hyvin pyöräilyä, niin ajan mielelläni jossain keskustan ulkopuolella. Lopulta kovin kauas ei tarvitse lähteä, jotta matkalla alkaa näkyä peltoja, hevosia ja lehmiä. Noilla hiljaisilla kyläteillä ajelut on lähes meditatiivisia. Ei ole muuta kun seuraava mutka tiellä keskellä maalaismaisemaa. Muita ihmisiä tulee vastaan harvakseltaan. Se on niin kuin olisi tipahtanut jostain kaninkolosta toiseen todellisuuteen. Viimeksi pohdiskelin siinä ajaessani, että onkohan tämä minun viimeinen kesäni aktiivisesti pyörällä.
Ajattelin myös, että nyt tästä pitää nauttia jos ei ensi kesänä (tai koskaan) pystykään enää ajamaan. Siinä hetkessä minulle kuitenkin valkeni asia jota en ilmeisesti ole koskaan ennen ymmärtänyt. Oivalsin, ettei elämää voi elää varastoon. Vaikka minä ajaisin tämän koko kesän aamusta iltaan pyörälläni, niin se ei yhtään pätkää lohduta minua tulevaisuudessa, jos en jostain syystä enää pystykään ajamaan. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin. On siis turha jäljistä päin alkaa miettiä, että olisinpa silloin tiennyt, että tämä on viimeinen kerta tai että olisi silloin pitänyt mennä kun vielä pystyi. Jos minuudesta tai kyvyistä viedään jotain oleellista pois, niin siinä ei aikaisemmat suoritukset silloin paljon paina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti