Rujoa jälkeä

Aika ruma vekki niskassa kasvaimen poiston jäljiltä on. Se, että haittaako yksi arpi lisää melko näkyvällä paikalla, on ehkä arvokysymys. Hetken asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on aivan sama. Arvet on osa elämää. Niitä löytyy sekä ulkoisesti että sisäisesti jo sen verran runsaasti, että joukon jatkoksi vaan. Toinen siipi ei enää ole oikealla korkeudella, mutta se riski siinä on kun vapaaehtoisesti antaa piirtää ihoonsa, että elämä voi heitellä sen paikkaa. Jos se jostain syystä jää kovin häiritsemään, niin täytyy harkita siihen jotain peittoa. Mutta uskon, että kohta on taas siipi maassa kun turvotus laskee ja tikit lähtee pois kiristämästä ihoa. Myös arvesta tulee tietysti vielä siistimpi, mutta ei ehkä samalla tavalla huomaamaton kuin niskaa pitkittäin halkovasta rankaleikkauksen jäljestä. Siinä oli alun alkaen reunat kohdakkain. Uusin on erilainen kun sieltä on jouduttu kaivamaan kasvain varoalueineen ulos.

Tällä viikolla toipumisloma on täysin ohi ja muutenkin olo alkaa olla jo tavanomainen. Nyt painetaan jouluun saakka aika tiiviillä aikataululla. Monena päivänä on parikin käyntiaikaa. Ensi viikolle muistaakseni sattui samalle päivälle kaksi lääkäriaikaa eri kaupungeissa, joista kumpikaan ei ole kotikaupunkini. Siinä saa suhata sinne ja tonne, mutta laskin että sen pitäisi onnistua, jos aikataulu ei ensimmäisellä ajalla petä ihan mahdottomasti. En kuitenkaan halunnut siirtää kumpaakaan, sillä muuten ne olisivat menneet ties miten pitkälle ensi vuoteen. Toinen ajoista on silmälääkärille. Sitä aikaa olen odottanut kesästä saakka, joten hyvä se on hoitaa alta pois.

Mitä silmälääkäriin tulee, niin menen anomaan leikkausta. Se asia on tosin kaikkea muuta kuin selvä, sillä silmälääkäri on jo ilmoittanut, ettei halua leikata leikkausriskeihin vedoten. Itse pidän sitä hieman turhana varovaisuutena, sillä minua on leikelty riskeistä riippumatta moneen kertaan ja nyt viimeksikin ilman ongelmia. Olen sitä mieltä, että riski kannattaa ottaa, sillä kyseessä on pieni päiväkirurginen operaatio, joka voisi onnistuessaan helpottaa lukemista.

Käsittääkseni lasien korjausvoima on käytetty loppuun. Linssiin ei pystytä hiomaan juuri enempää eikä se ole tarpeeksi. Nytkin linssit painavat ohennuksista huolimatta jo niin paljon, etteivät lasit tahdo millään pystyä silmillä. Sitten kun silmä tottuu tähän nykyiseen hiontaan eikä lisää tule, niin olen pulassa. Näöntarkkuutta tai polvileikkauksien jälkeen tulleita näkökenttäpuutoksia ei leikkauksella voida korjata, joten lasit tarvitsisin jatkossakin, mutta leikkauksella voitaisiin saada kirjainten ja rivien liikkuminen kuriin.

Toisaalta on niinkin, ettei minulla tässä hetkessä ole intoa uusiin leikkauksiin. Tiedän kuitenkin, että pyörät pyörivät julkisella sen verran hitaasti, että prosessin voisi ihan hyvin laittaa alulleen eikä mitään tapahdu kuukausiin. Onkin iso kysymys, että löydänkö tarpeeksi tahtoa vakuuttaa lääkäri siitä, että leikkauksen riskit on tarpeellista ottaa. Tai ehkä kielto on jo kiveen kirjoitettu. Sitten en tietenkään pysty vaikuttamaan. Sen ymmärtäisin syyksi oikein hyvin, jos leikkauksesta ei ajateltaisi olevan mitään hyötyä, mutta riskeihin vetoaminen ei vakuuta. Rajoitteita on muutenkin paljon, joten edes pieni kevennys taakkaan olisi iso apu.